Viime kuukaudet ovat olleet uuvuttavia. Ystäväni A:n takia lääkitystä lisättiin, joten nyt olen sivuoireena epänormaalin väsynyt, nukun kymmentuntisia yöunia ja silti olen jotenkin puolitehoinen. Se ärsyttää, joten hermostun sitten pikkuasioista puolisolle ja koirille. Välillä olen niin kuutamolla, että puoliso puolestaan hermostuu minuun. Pikkuasioista räksyttäminen ei ole vakavaa, mutta tuntuu turhalta. Päätän koettaa olla itselleni armollisempi, suostua väsymykseen ja hoitaa sitä joutenololla. Pysyä sisällä lämpimässä ja syödä jäätelöä. Ottaa vaikkapa viikko lomaa.
Se viikko onkin tehnyt hyvää. Olen pääasiassa katsellut sohvalla olympialaisia ja koettanut olla itselleni lempeä ja huomaavainen. Fyysinen väsymys ei hellitä, mutta tuuletan päätäni metsälenkeillä koirien kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa, että aivoilla on tilaa ajatella. Muistutan itseäni loman tarkoituksesta: Tarvitsen lomaa, koska olen väsynyt. Siksi lomalla pitää levätä. Lepäämisen jälkeen taas jaksaa touhuta. Joten lomalla ei ole syytä tehdä mitään, vaan siirtää kaikki tekemiset loman jälkeen.
Onnistunkin siinä: aina kun jokin kotityö pulpahtaa mieleen, muistutan itseäni, ettei nyt ole sen aika. Siivoan vain vähän ja sitten käperryn taas sohvalle koira kainalossa. Katselen elokuvia ja vajoan ajatuksiini. Puoliso ärsyyntyy, kun en taaskaan kuuntele. Olo on vähän samanlainen kuin kesällä, kun uin koirien kanssa järvelle lumpeenkukkien sekaan: ihastelen tummaa vettä ja hiljaisuutta, luovin valkeiden tähtimäisten teriöiden seassa, annan veden ja varsien lipua sormien lomasta, kellun ja tunnen, ettei muuta maailmaa ole olemassa ollenkaan. Lopulta palaamme rantaan valmiina jälleen kohtaamaan todellisuuden.
Huomenna uin lomalta rantaan ja tartun taas arkeen kiinni. Jospa se onnistuisi lempeästi? Ehkä voisin istua vielä hetken laiturilla, koira nojailemassa kylkeäni vasten ja katse kaukana horisontissa.
lauantai 17. helmikuuta 2018
perjantai 2. helmikuuta 2018
#Minäkin
#Metoo-kampanja on ollut ajatuksia herättävä. Hurjia juttuja nousee esiin ystävienikin menneisyydestä. Toivon sydämestäni, että nyt kun asioista vihdoinkin puhutaan, puhuttaisiin sitten tarpeeksi pitkään ja perusteellisesti, että asiat oikeasti muuttuisivat.
Omia kokemuksiani olen tietysti kerrannut myös. Aikaa - ja eheyttävää elämää - on sen jälkeen kulunut niin paljon, että tilanteita pystyy tarkastelemaan aika neutraalisti, analysoimaan ja toteamaan, näin se meni. Ja tältä se tuntui.
Silti huomaan jonakin aamuyönä valvovani ja muistelevani. En myöhempiä ahdistelu- tai raiskauskokemuksia, vaan sitä aivan ensimmäistä kertaa. Sitä, mistä kaikki alkoi. Jokaisessa tarinassa on nimittäin hetki, jolloin on tehty jokin ratkaiseva valinta. Ja hyväksikäytön psykologia toimii niin, että uhri kääntää häpeän itsesyytöksiksi, jotka monesti koskevat juuri tuota valintahetkeä. Miksi toimin niin enkä noin? Johtuiko tämä kaikki siitä? Nämä pohdinnat jatkuvat vuosia, vuosikymmeniä, kunnes vihdoin tilanteen näkee toisesta näkökulmasta ja ymmärtää, että se, mitä tapahtui, ei ollut omaa valintaa.
Olin yläasteella liikuntatunnilla uimassa muiden luokan tyttöjen kanssa. Kun odotin bussia kotiin pakkasessa, uimahallissa puheille ryhtynyt mies ajoi autollaan siihen pysäkille ja tarjosi kyytiä. Ja tämä on nyt se hetki, se valinta:
Minä tiesin, ettei vieraiden kyytiin saa mennä. Enkä halunnut mennä. Mieluummin olisin odottanut bussia. Mutta tiesin myös, että aikuisia pitää kunnioittaa eikä heille saa sanoa vastaan. Ja minut oli opetettu olemaan kiltti ja kohtelias ja ehdottoman hyväkäytöksinen.
Se, mitä minulle ei ollut opetettu, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt, oli kieltäytyminen. Se korvaamattoman arvokas ei-sana. Joten minä koin, etten voi kieltäytyä, vaikka olisin kaikin voimin halunnut. En keksinyt edes mitään tekosyytä, koska kuka nyt mieluummin hytisisi pakkasessa ties kuinka kauan julkisen liikenteen aikataulujen armoilla? Nousin kyytiin, ja luulin sen jälkeen vuosikausia, että kaikki, mitä auton oven avaamisesta seurasi, oli omaa syytäni ja omaa valintaani.
En osannut neuvoa tietä oikein, joten ajoimme harhaan, ja matka kesti. Mutta hän kyseli harrastuksistani ja jutteli perheestään ja lapsistaan. Se vähensi pelkoani. Kuka voi olla paha, jos hänellä on pieniä lapsia? Ja eihän hän edes tiennyt minusta mitään, en ollut kertonut koko nimeäni enkä osoitettani. Ehkä olisin turvassa. Vihdoin pääsimme kodin läheiselle bussipysäkille, ja auton pysäytettyään mies tarttui minuun ja alkoi suudella minua väkisin. (Se oli ensisuudelmani.) Jotenkin pääsin pakenemaan autosta ja juoksin kotiin, enkä koskaan kertonut kenellekään. En sittenkään, kun hän alkoi soitella minulle ja minä aloin pelätä aina ulos lähtiessäni.
Vasta hiljattain olen alkanut hahmottaa koko kuvion: miten hän on valikoinut juuri minut luokkamme tyttöjen joukosta - minut, joka olin lapsekkain ja kehittymättömin. Miten hän on seurannut minua ulos uimahallista, nähnyt minun olevan pysäkillä yksin, ajanut paikan päälle muka sattumalta tarjoamaan kyytiä. Miten hän on kotini lähellä tarkkaillut, missä asun, ja ottanut numeropalvelusta selvää, mikä puhelinnumeroni on. Soittanut, kun olin kotona yksin. Vasta aikuisena olen tajunnut, miten suunnitelmallista kaikki oli, ja miten vähän minä itse saatoin mihinkään vaikuttaa. Olinhan vielä aivan lapsi.
Tuota aikaa muistellessani päällimmäiseksi mieleen nousee se kauhu, jonka vallassa olin pitkään. Koin, etten ole edes kotonani turvassa. Kun piti lähteä kauppaan tai soittotunnille, tarkkailin paniikissa autoja, kyttääkö hän minua jossain. Viikot vierivät, ja pelko laantui vähitellen, kun mitään ei tapahtunut. Selviydyin - mutta jotakin oli pysyvästi muuttunut minussa.
Olin vuosia hyvin ankara itselleni ja ajattelin myös myöhemmistä hyväksikäyttötapauksista, että ne olivat omaa syytäni. Kun parikymppisenä pyrin ja pääsin Mensaan, ensimmäinen ajatukseni oli: Olen siis huippuälykäs, joten en voi syyttää ketään muuta elämässäni sattuneista tapahtumista. Olen kaikesta itse vastuussa. Myöhemmin erosin Mensasta, mutta liityin hiljattain uudestaan aivan uudenlaisin ajatuksin: katsoen itseäni lempeästi ja hyväksyvästi ja ihmetellen sitä ankaruutta, jolle itseni aikoinaan altistin.
Oliko lapsuuden strategianani olla mahdollisimman kiltti kaikille ja ottaa kaikkien tunteet huomioon, jottei minulle tapahtuisi mitään pahaa? Ja kun kuitenkin tapahtui, johtuiko se mielestäni vain siitä, että olin kuitenkin toiminut väärin ja että minun pitäisi yrittää enemmän? Ajattelinko, että armottomuus itseä kohtaan koulisi minusta vahvan? Miksi itsepäisestä, iloisesta ja räiskyvästä lapsesta tuli epävarma pakkomiellyttäjä?
En enää tavoita teini-iän kynnyksellä olleen minäni mielenmaisemaa. Voin vain arvailla, mikä oli syytä ja mikä seurausta. Jokin suru pyrkii pintaan.
Omia kokemuksiani olen tietysti kerrannut myös. Aikaa - ja eheyttävää elämää - on sen jälkeen kulunut niin paljon, että tilanteita pystyy tarkastelemaan aika neutraalisti, analysoimaan ja toteamaan, näin se meni. Ja tältä se tuntui.
Silti huomaan jonakin aamuyönä valvovani ja muistelevani. En myöhempiä ahdistelu- tai raiskauskokemuksia, vaan sitä aivan ensimmäistä kertaa. Sitä, mistä kaikki alkoi. Jokaisessa tarinassa on nimittäin hetki, jolloin on tehty jokin ratkaiseva valinta. Ja hyväksikäytön psykologia toimii niin, että uhri kääntää häpeän itsesyytöksiksi, jotka monesti koskevat juuri tuota valintahetkeä. Miksi toimin niin enkä noin? Johtuiko tämä kaikki siitä? Nämä pohdinnat jatkuvat vuosia, vuosikymmeniä, kunnes vihdoin tilanteen näkee toisesta näkökulmasta ja ymmärtää, että se, mitä tapahtui, ei ollut omaa valintaa.
Olin yläasteella liikuntatunnilla uimassa muiden luokan tyttöjen kanssa. Kun odotin bussia kotiin pakkasessa, uimahallissa puheille ryhtynyt mies ajoi autollaan siihen pysäkille ja tarjosi kyytiä. Ja tämä on nyt se hetki, se valinta:
Minä tiesin, ettei vieraiden kyytiin saa mennä. Enkä halunnut mennä. Mieluummin olisin odottanut bussia. Mutta tiesin myös, että aikuisia pitää kunnioittaa eikä heille saa sanoa vastaan. Ja minut oli opetettu olemaan kiltti ja kohtelias ja ehdottoman hyväkäytöksinen.
Se, mitä minulle ei ollut opetettu, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt, oli kieltäytyminen. Se korvaamattoman arvokas ei-sana. Joten minä koin, etten voi kieltäytyä, vaikka olisin kaikin voimin halunnut. En keksinyt edes mitään tekosyytä, koska kuka nyt mieluummin hytisisi pakkasessa ties kuinka kauan julkisen liikenteen aikataulujen armoilla? Nousin kyytiin, ja luulin sen jälkeen vuosikausia, että kaikki, mitä auton oven avaamisesta seurasi, oli omaa syytäni ja omaa valintaani.
En osannut neuvoa tietä oikein, joten ajoimme harhaan, ja matka kesti. Mutta hän kyseli harrastuksistani ja jutteli perheestään ja lapsistaan. Se vähensi pelkoani. Kuka voi olla paha, jos hänellä on pieniä lapsia? Ja eihän hän edes tiennyt minusta mitään, en ollut kertonut koko nimeäni enkä osoitettani. Ehkä olisin turvassa. Vihdoin pääsimme kodin läheiselle bussipysäkille, ja auton pysäytettyään mies tarttui minuun ja alkoi suudella minua väkisin. (Se oli ensisuudelmani.) Jotenkin pääsin pakenemaan autosta ja juoksin kotiin, enkä koskaan kertonut kenellekään. En sittenkään, kun hän alkoi soitella minulle ja minä aloin pelätä aina ulos lähtiessäni.
Vasta hiljattain olen alkanut hahmottaa koko kuvion: miten hän on valikoinut juuri minut luokkamme tyttöjen joukosta - minut, joka olin lapsekkain ja kehittymättömin. Miten hän on seurannut minua ulos uimahallista, nähnyt minun olevan pysäkillä yksin, ajanut paikan päälle muka sattumalta tarjoamaan kyytiä. Miten hän on kotini lähellä tarkkaillut, missä asun, ja ottanut numeropalvelusta selvää, mikä puhelinnumeroni on. Soittanut, kun olin kotona yksin. Vasta aikuisena olen tajunnut, miten suunnitelmallista kaikki oli, ja miten vähän minä itse saatoin mihinkään vaikuttaa. Olinhan vielä aivan lapsi.
Tuota aikaa muistellessani päällimmäiseksi mieleen nousee se kauhu, jonka vallassa olin pitkään. Koin, etten ole edes kotonani turvassa. Kun piti lähteä kauppaan tai soittotunnille, tarkkailin paniikissa autoja, kyttääkö hän minua jossain. Viikot vierivät, ja pelko laantui vähitellen, kun mitään ei tapahtunut. Selviydyin - mutta jotakin oli pysyvästi muuttunut minussa.
Olin vuosia hyvin ankara itselleni ja ajattelin myös myöhemmistä hyväksikäyttötapauksista, että ne olivat omaa syytäni. Kun parikymppisenä pyrin ja pääsin Mensaan, ensimmäinen ajatukseni oli: Olen siis huippuälykäs, joten en voi syyttää ketään muuta elämässäni sattuneista tapahtumista. Olen kaikesta itse vastuussa. Myöhemmin erosin Mensasta, mutta liityin hiljattain uudestaan aivan uudenlaisin ajatuksin: katsoen itseäni lempeästi ja hyväksyvästi ja ihmetellen sitä ankaruutta, jolle itseni aikoinaan altistin.
Oliko lapsuuden strategianani olla mahdollisimman kiltti kaikille ja ottaa kaikkien tunteet huomioon, jottei minulle tapahtuisi mitään pahaa? Ja kun kuitenkin tapahtui, johtuiko se mielestäni vain siitä, että olin kuitenkin toiminut väärin ja että minun pitäisi yrittää enemmän? Ajattelinko, että armottomuus itseä kohtaan koulisi minusta vahvan? Miksi itsepäisestä, iloisesta ja räiskyvästä lapsesta tuli epävarma pakkomiellyttäjä?
En enää tavoita teini-iän kynnyksellä olleen minäni mielenmaisemaa. Voin vain arvailla, mikä oli syytä ja mikä seurausta. Jokin suru pyrkii pintaan.
torstai 1. helmikuuta 2018
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
