Ilta

et palannutkaan

sade vetää verhot

ikkunan eteen

Kätellessä

polun vieressä kuuset seisovat rivissä
arvokkaina kuin juhlavastaanotolla ja
ojentavat pehmeitä, pitkiä sormiaan
kätellessä tekee melkein mieli sanoa: ”Hyvää itsenäisyyspäivää”
tai ”Onnea, satavuotias Suomi”
jotakin kohteliasta kuitenkin, ja tilanteeseen sopivaa –
toisaalta sata vuottakin on puulle pelkkä hetki

sillä ihmisen elämä on häilyvää, mutta tämä valtakunta pysyy:
juuret syvällä tuoksuvassa maassa, oksat raskaina tuulessa
se oli olemassa jo ennen kuin mammutit astelivat verkkaan näitä seutuja
ja se kestää sittenkin, kun meri nousee maalle
ja on aika luopua vallasta eteläisten sukulaisten hyväksi
jotka nostavat lehtikruunun peittämät päänsä korkealle
näkevät meidän ohitsemme kauas tulevaisuuteen

kuuset reunustavat polkua ylväänä joukkona
antavat suojan sadoille linnuille ja
lukemattomille pienille höntiäisille
kasvavat järkähtämättömän päättäväisesti
pudonneista neulasista muodostuu vuosien myötä
punainen matto jalkojen alle
astelen sitä pitkin lähes arasti vihreiden majesteettien ohi
mietin, tohtiiko tässä edes tervehtiä

mutta kuusella on aina lämpimät kädet