Muunsukupuolisuudesta

Viime vuonna sain joitakin isoja oivalluksia. Tämä oli yksi: olen muunsukupuolinen. Minun identiteettiini ei sisälly sellaista tunnetta, että olen nainen. Tai että olisin mies. Olen vain minä, ihminen, sukupuoleton. En mahdu luokituksiin.

On kestänyt yli 40 vuotta tajuta tämä, mutta se johtuu vain siitä, etten ole aiemmin koskaan kysynyt, miten muut ihmiset kokevat sukupuoli-identiteettinsä. Olen vain olettanut, että kaikki kokevat mies- tai nainen-leiman minun laillani sellaiseksi päälleliimatuksi lapuksi. Pelkäksi biologiseksi faktaksi, jonka kanssa tulee toimeen enemmän tai vähemmän hyvin. Itsekin luokittelen ihmiset biologian mukaan, vaikka tiedän sen turhaksi ja välillä yritän päästä siitä eroon. En ollut ajatellut, että ihmiset voivat oikeasti kokea itsensä naisiksi tai miehiksi jollakin syvemmällä tasolla.

Nämä vuodet ovatkin kuluneet sen ihmetellessä, miksi ihmiset toistavat vanhemmiltaan perittyjä stereotypioita sekä omassa elämässään että asenteessaan muihin. Olen ahdistunut yleistyksistä ja oletuksista. En ole ymmärtänyt, että muut ihmiset näkevät minut aivan eri tavoin kuin itse näen itseni, ja siksi heidän käytöksensä on näyttäytynyt minulle outona ja epäloogisena. Vasta viime vuonna rohkaistuin kysymään asiasta yhdeltä läheiseltäni: koetko, että naiseus on osa identiteettiäsi? Hän vastasi myöntävästi. Olin ällistynyt.

Tämä on pitkä oivallusprosessi, joka alkoi siitä, kun olimme muutama vuosi sitten tuttavien luona kylässä yhden toisen ystäväpariskunnan kanssa. Seisoskelimme keittiössä juttelemassa kaikki yhdessä, ja kesken kaiken huomasin, että olimme asettautuneet hauskan symmetrisesti keittiön kahdelle seinälle: toisella puolella kahden muun pariskunnan naiset sekä vaimoni, toisella puolella nuo kaksi miestä ja minä. Hauska sattuma, ajattelin, että olemme tiedostamattamme asettautuneet näin symmetrisesti jakautuneiksi sukupuolen mukaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin huomaamattani samastunut "miesten puolelle" keittiötä. Se oli käynyt niin luontevasti, että hätkähdin. Koinko olevani mies? No en, mutta en toisaalta nainenkaan. Eikä meillä ole parisuhteessani mitään butch-femme-jakoa, todellakaan. Kuitenkin sijoituin sukupuoliakselilla lähemmäs näitä heteromiehiä kuin heteronaisia. Tilanteeseen vaikutti varmasti se, että kaikki nämä ihmiset olivat läheisimpiä ystäviäni, mutta se käynnisti hyvän pohdiskelun minussa.

Aloin vihdoin ymmärtää, miksi minua viiltää se, kun sukupuolista puhutaan joukkona. "Miehet nyt ovat sellaisia", "kyllä me naiset sitä-ja-tätä", "se on sellainen miesten juttu, ei sitä nainen voi ymmärtää". Olen tuntenut selittämätöntä ahdistusta, turhautumista, raivoakin. Olen kokenut, että minua joko survotaan pieneen lokeroon, johon en mahdu, tai jätetään tylysti ihmiskunnan ulkopuolelle. Ja koska en ole ymmärtänyt puhujan motiiveja, en ole kyennyt puolustautumaan muuten kuin korkeintaan itsestäänselvin latteuksin: "tuskin tämä nyt on mikään sukupuolikysymys". Sen sijaan, että olisin kyennyt sanomaan: Älä sano noin, se satuttaa.

Älä luule, että olen nainen, vaikka näytän naiselta. Älä pönkitä omaa itsetuntoasi puhumalla naisista ja miehistä ryhminä ja olettamalla, että sinä ja minä kuulumme tai haluamme kuulua näihin ryhmiin. Minä en ole nainen, joten tästä on minulle turha puhua. Minä olen tämän jaon ulkopuolella, mutta toivon, ettet silti jätä minua ulkopuoliseksi. Toivon, että maailmassasi on tilaa myös sellaiselle, joka ei halua eikä voi kuulua jompaan kumpaan muottiin.

Vasta viime vuonna tajusin, että monet ihmiset varmaankin kokevat sukupuolia yleistävät puheet aivan ongelmattomina, ja siksi joskus sortuvat niihin itsekin. Sorvasin mielessäni vaihtoehtoisia vastauksia, mutta vasta kun luin Helsingin sanomien artikkelin tähtitieteilijä Liljeströmistä, aloin saada asioille sanoja. Muunsukupuolisuus. Se kuulosti omalta, vaikka vähän mahtipontiseltakin. Uskaltaako näin nyt sanoa? Pitäisikö tehdä laajempaa kokemustutkimusta lähipiiristä, jotenkin todistella asioista, vai saanko vain ottaa tämän sanan itselleni?

Olen saanut uuden näkökulman, jonka kautta monet asiat elämässäni näyttäytyvät järkeenkäypinä. Esimerkiksi se jo teini-iästä asti ollut vahva tunne, etten koskaan halua lasta. Se on aivan loogista: koska en voisi koskaan olla kenenkään äiti. Koen koko ajatuksen aivan mahdottomana. Silloin kun puoliso pohti, haluaisiko lapsen, pohdin, että voisin kyllä olla jonkun isä. Mutten äiti, edes nimellisesti. Ja sekin aina saa tönäistyä minua kevyesti raiteiltani, kun joku viittaa minuun koirieni "mammana".😀 On ihan hyvä tulla välillä tönityksi.

Minulla ei onnekseni ole mitään suurta kehonkuvaan liittyvää ristiriitaa, ehkä siksikin tämä oivallus on ottanut aikansa. Enkä ole myöskään aiemmin ymmärtänyt, että jos kurvikkaana ihmisenä pukeudun mekkoon, minua saatetaan pitää hyvinkin naisellisena, vaikka omasta mielestäni kyse on vain rooliasuista. On kiinnostava ajatusleikki miettiä, miltä näytän sisäisesti: jos olisin anime-hahmo, minkä näköinen olisin? Kasvot varmaankin aika samannäköiset, monivärisempi tukka, pari senttiä pidempi, eikä mitään sukupuoleen liittyviä fyysisiä tunnusmerkkejä vartalossa. Käyttäisi vaihtelevasti minkälaisia vaatteita tahansa. Juu, minä se olisin. Tämä tyyppi. Ihminen.