Näin fantastista unta. En muista miksi, mutta vaihdoin vartaloita veljeni kanssa. Se onnistui ajatuksen voimalla, tuosta vain, ja yhtäkkiä olin pitkä, harteikas, litteärintainen. (Täytyy sanoa, että olin unessa kyllä sirompi ja pidempi vartaloltani kuin veljeni.)
Tunsin oloni vapaaksi ja vahvaksi ja kimmoisaksi, ja lähdin ulos. Ihmiset suhtautuivat minuun aivan eri lailla miehenä, puhuivat suoraan ja kaartelematta, ja oli helppo vastata samalla tavalla. Olin täynnä elinvoimaa ja koin, että minun täytyy päästä kokeilemaan uusia vahvoja lihaksiani - juosta, hyppiä. Sain jostain käsiini polkupyörän ja aloin viilettää hurjaa vauhtia eteenpäin. Vapauden tunne oli huumaava.
maanantai 13. marraskuuta 2017
maanantai 23. lokakuuta 2017
torstai 5. lokakuuta 2017
keskiviikko 20. syyskuuta 2017
tiistai 19. syyskuuta 2017
torstai 7. syyskuuta 2017
tiistai 25. heinäkuuta 2017
maanantai 10. heinäkuuta 2017
Kätellessä
polun vieressä kuuset seisovat rivissä
arvokkaina kuin juhlavastaanotolla ja
ojentavat pehmeitä, pitkiä sormiaan
kätellessä tekee melkein mieli sanoa: ”Hyvää itsenäisyyspäivää”
tai ”Onnea, satavuotias Suomi”
jotakin kohteliasta kuitenkin, ja tilanteeseen sopivaa –
toisaalta sata vuottakin on puulle pelkkä hetki
sillä ihmisen elämä on häilyvää, mutta tämä valtakunta pysyy:arvokkaina kuin juhlavastaanotolla ja
ojentavat pehmeitä, pitkiä sormiaan
kätellessä tekee melkein mieli sanoa: ”Hyvää itsenäisyyspäivää”
tai ”Onnea, satavuotias Suomi”
jotakin kohteliasta kuitenkin, ja tilanteeseen sopivaa –
toisaalta sata vuottakin on puulle pelkkä hetki
juuret syvällä tuoksuvassa maassa, oksat raskaina tuulessa
se oli olemassa jo ennen kuin mammutit astelivat verkkaan näitä seutuja
ja se kestää sittenkin, kun meri nousee maalle
ja on aika luopua vallasta eteläisten sukulaisten hyväksi
jotka nostavat lehtikruunun peittämät päänsä korkealle
näkevät meidän ohitsemme kauas tulevaisuuteen
kuuset reunustavat polkua ylväänä joukkona
antavat suojan sadoille linnuille ja
lukemattomille pienille höntiäisille
kasvavat järkähtämättömän päättäväisesti
pudonneista neulasista muodostuu vuosien myötä
punainen matto jalkojen alle
astelen sitä pitkin lähes arasti vihreiden majesteettien ohi
mietin, tohtiiko tässä edes tervehtiä
mutta kuusella on aina lämpimät kädet
antavat suojan sadoille linnuille ja
lukemattomille pienille höntiäisille
kasvavat järkähtämättömän päättäväisesti
pudonneista neulasista muodostuu vuosien myötä
punainen matto jalkojen alle
astelen sitä pitkin lähes arasti vihreiden majesteettien ohi
mietin, tohtiiko tässä edes tervehtiä
mutta kuusella on aina lämpimät kädet
tiistai 13. kesäkuuta 2017
keskiviikko 17. toukokuuta 2017
Eräs huhtikuun päivä
Meillä oli juhlat. Häät, nyt kun tasa-arvoinen avioliittolaki sen mahdollisti. Samalla oli kulunut 15 vuotta edellisistä häistämme rekisteröidyn parisuhteen kunniaksi. Ja täytyy sanoa, että vuosien myötä niin liittomme kuin pidotkin vain paranevat.
On ihmeellinen, nöyräksi tekevä tunne, kun kaikki rakkaat läheltä ja kaukaa kokoontuvat yhteen meidän takiamme. Tapasimme ystäviä, joita emme ole vuosiin tavanneet, ja toisaalta juhlimassa olivat myös ne päivittäisessä arjessamme mukana olevat läheiset. Tuntui upealta seurata, miten kaikki viihtyivät ja tutustuivat toisiinsa. Olen onnekas ja etuoikeutettu, kun minulla on tällaisia ihmisiä elämässäni!
Toisaalta huomasin myös itsessäni tapahtuneen muutoksen, ja se teki päivästä vielä paremman. Huomasin olevani sellainen, joka osaa elää hetkessä ja nauttia siitä täysin siemauksin. Huomasin, että osaan olla rohkeasti oma itseni, ja se riittää. Huomasin, että minulla on arvot kohdallaan, kun olen saanut nämä kaikki ihmiset ymmärtämään, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Olin rento ja itsevarma. Olin aivan täpinöissäni, enkä arkaillut näyttää sitä. Nauroin ja itkin estoitta, ja olin hyvin, hyvin kiitollinen.
Päivä oli huikea, sanoinkuvaamattoman tunnepitoinen joka suhteessa. Vanhat ystävät tapasivat ja uusia ystävyyksiä solmittiin. Jaettiin lähes kuuteenkymmeneen palaan herkullinen suklaakakku, ja täytyy sanoa, etten ole koskaan kakkua paremmin jakanut. Kaikki, mitä olimme etukäteen suunnitelleet kahden kesken, muuttui aivan toisenlaiseksi, kun saimme jakaa sen ystäviemme kanssa.
Huomasin myös, että minulla ei ollut yhtään ikävä isää. En olisi halunnut enkä voinut jakaa tätä hänen kanssaan - koska jos hän olisi vielä elossa, emme olisi voineet järjestää tällaisia juhlia. Minulle ei silloin olisi tullut mieleenkään järjestää juhlia ravintolassa, jossa nautitaan ruoan kanssa pari lasia viiniä. Nyt se tuntui luontevalta, enkä edes muistanut niitä syitä, jotka aikaisemmin olivat tällaiset suunnitelmat estäneet. Sekin oli hyvä tunne.
Mietin, mikä jäi juhlapäivästä päällimmäiseksi mieleen: kohtaamiset, kaikki kokemani rakkaus, ystävien kauniit sanat, yhdessä nauraminen sydämen pohjasta. Tai ehkä se, kun vieraat kysyivät meiltä juhlan aikana, millainen päivä meillä on ollut. Mitä siihen voi sanoa? Ei tätä kaikkea voi millään kuvata, sanat eivät riitä.
On onnellinen päivä.
On ihmeellinen, nöyräksi tekevä tunne, kun kaikki rakkaat läheltä ja kaukaa kokoontuvat yhteen meidän takiamme. Tapasimme ystäviä, joita emme ole vuosiin tavanneet, ja toisaalta juhlimassa olivat myös ne päivittäisessä arjessamme mukana olevat läheiset. Tuntui upealta seurata, miten kaikki viihtyivät ja tutustuivat toisiinsa. Olen onnekas ja etuoikeutettu, kun minulla on tällaisia ihmisiä elämässäni!
Toisaalta huomasin myös itsessäni tapahtuneen muutoksen, ja se teki päivästä vielä paremman. Huomasin olevani sellainen, joka osaa elää hetkessä ja nauttia siitä täysin siemauksin. Huomasin, että osaan olla rohkeasti oma itseni, ja se riittää. Huomasin, että minulla on arvot kohdallaan, kun olen saanut nämä kaikki ihmiset ymmärtämään, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Olin rento ja itsevarma. Olin aivan täpinöissäni, enkä arkaillut näyttää sitä. Nauroin ja itkin estoitta, ja olin hyvin, hyvin kiitollinen.
Päivä oli huikea, sanoinkuvaamattoman tunnepitoinen joka suhteessa. Vanhat ystävät tapasivat ja uusia ystävyyksiä solmittiin. Jaettiin lähes kuuteenkymmeneen palaan herkullinen suklaakakku, ja täytyy sanoa, etten ole koskaan kakkua paremmin jakanut. Kaikki, mitä olimme etukäteen suunnitelleet kahden kesken, muuttui aivan toisenlaiseksi, kun saimme jakaa sen ystäviemme kanssa.
Huomasin myös, että minulla ei ollut yhtään ikävä isää. En olisi halunnut enkä voinut jakaa tätä hänen kanssaan - koska jos hän olisi vielä elossa, emme olisi voineet järjestää tällaisia juhlia. Minulle ei silloin olisi tullut mieleenkään järjestää juhlia ravintolassa, jossa nautitaan ruoan kanssa pari lasia viiniä. Nyt se tuntui luontevalta, enkä edes muistanut niitä syitä, jotka aikaisemmin olivat tällaiset suunnitelmat estäneet. Sekin oli hyvä tunne.
Mietin, mikä jäi juhlapäivästä päällimmäiseksi mieleen: kohtaamiset, kaikki kokemani rakkaus, ystävien kauniit sanat, yhdessä nauraminen sydämen pohjasta. Tai ehkä se, kun vieraat kysyivät meiltä juhlan aikana, millainen päivä meillä on ollut. Mitä siihen voi sanoa? Ei tätä kaikkea voi millään kuvata, sanat eivät riitä.
On onnellinen päivä.
torstai 9. maaliskuuta 2017
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
Muunsukupuolisuudesta
Viime vuonna sain joitakin isoja oivalluksia. Tämä oli yksi: olen muunsukupuolinen. Minun identiteettiini ei sisälly sellaista tunnetta, että olen nainen. Tai että olisin mies. Olen vain minä, ihminen, sukupuoleton. En mahdu luokituksiin.
On kestänyt yli 40 vuotta tajuta tämä, mutta se johtuu vain siitä, etten ole aiemmin koskaan kysynyt, miten muut ihmiset kokevat sukupuoli-identiteettinsä. Olen vain olettanut, että kaikki kokevat mies- tai nainen-leiman minun laillani sellaiseksi päälleliimatuksi lapuksi. Pelkäksi biologiseksi faktaksi, jonka kanssa tulee toimeen enemmän tai vähemmän hyvin. Itsekin luokittelen ihmiset biologian mukaan, vaikka tiedän sen turhaksi ja välillä yritän päästä siitä eroon. En ollut ajatellut, että ihmiset voivat oikeasti kokea itsensä naisiksi tai miehiksi jollakin syvemmällä tasolla.
Nämä vuodet ovatkin kuluneet sen ihmetellessä, miksi ihmiset toistavat vanhemmiltaan perittyjä stereotypioita sekä omassa elämässään että asenteessaan muihin. Olen ahdistunut yleistyksistä ja oletuksista. En ole ymmärtänyt, että muut ihmiset näkevät minut aivan eri tavoin kuin itse näen itseni, ja siksi heidän käytöksensä on näyttäytynyt minulle outona ja epäloogisena. Vasta viime vuonna rohkaistuin kysymään asiasta yhdeltä läheiseltäni: koetko, että naiseus on osa identiteettiäsi? Hän vastasi myöntävästi. Olin ällistynyt.
Tämä on pitkä oivallusprosessi, joka alkoi siitä, kun olimme muutama vuosi sitten tuttavien luona kylässä yhden toisen ystäväpariskunnan kanssa. Seisoskelimme keittiössä juttelemassa kaikki yhdessä, ja kesken kaiken huomasin, että olimme asettautuneet hauskan symmetrisesti keittiön kahdelle seinälle: toisella puolella kahden muun pariskunnan naiset sekä vaimoni, toisella puolella nuo kaksi miestä ja minä. Hauska sattuma, ajattelin, että olemme tiedostamattamme asettautuneet näin symmetrisesti jakautuneiksi sukupuolen mukaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin huomaamattani samastunut "miesten puolelle" keittiötä. Se oli käynyt niin luontevasti, että hätkähdin. Koinko olevani mies? No en, mutta en toisaalta nainenkaan. Eikä meillä ole parisuhteessani mitään butch-femme-jakoa, todellakaan. Kuitenkin sijoituin sukupuoliakselilla lähemmäs näitä heteromiehiä kuin heteronaisia. Tilanteeseen vaikutti varmasti se, että kaikki nämä ihmiset olivat läheisimpiä ystäviäni, mutta se käynnisti hyvän pohdiskelun minussa.
Aloin vihdoin ymmärtää, miksi minua viiltää se, kun sukupuolista puhutaan joukkona. "Miehet nyt ovat sellaisia", "kyllä me naiset sitä-ja-tätä", "se on sellainen miesten juttu, ei sitä nainen voi ymmärtää". Olen tuntenut selittämätöntä ahdistusta, turhautumista, raivoakin. Olen kokenut, että minua joko survotaan pieneen lokeroon, johon en mahdu, tai jätetään tylysti ihmiskunnan ulkopuolelle. Ja koska en ole ymmärtänyt puhujan motiiveja, en ole kyennyt puolustautumaan muuten kuin korkeintaan itsestäänselvin latteuksin: "tuskin tämä nyt on mikään sukupuolikysymys". Sen sijaan, että olisin kyennyt sanomaan: Älä sano noin, se satuttaa.
Älä luule, että olen nainen, vaikka näytän naiselta. Älä pönkitä omaa itsetuntoasi puhumalla naisista ja miehistä ryhminä ja olettamalla, että sinä ja minä kuulumme tai haluamme kuulua näihin ryhmiin. Minä en ole nainen, joten tästä on minulle turha puhua. Minä olen tämän jaon ulkopuolella, mutta toivon, ettet silti jätä minua ulkopuoliseksi. Toivon, että maailmassasi on tilaa myös sellaiselle, joka ei halua eikä voi kuulua jompaan kumpaan muottiin.
Vasta viime vuonna tajusin, että monet ihmiset varmaankin kokevat sukupuolia yleistävät puheet aivan ongelmattomina, ja siksi joskus sortuvat niihin itsekin. Sorvasin mielessäni vaihtoehtoisia vastauksia, mutta vasta kun luin Helsingin sanomien artikkelin tähtitieteilijä Liljeströmistä, aloin saada asioille sanoja. Muunsukupuolisuus. Se kuulosti omalta, vaikka vähän mahtipontiseltakin. Uskaltaako näin nyt sanoa? Pitäisikö tehdä laajempaa kokemustutkimusta lähipiiristä, jotenkin todistella asioista, vai saanko vain ottaa tämän sanan itselleni?
Olen saanut uuden näkökulman, jonka kautta monet asiat elämässäni näyttäytyvät järkeenkäypinä. Esimerkiksi se jo teini-iästä asti ollut vahva tunne, etten koskaan halua lasta. Se on aivan loogista: koska en voisi koskaan olla kenenkään äiti. Koen koko ajatuksen aivan mahdottomana. Silloin kun puoliso pohti, haluaisiko lapsen, pohdin, että voisin kyllä olla jonkun isä. Mutten äiti, edes nimellisesti. Ja sekin aina saa tönäistyä minua kevyesti raiteiltani, kun joku viittaa minuun koirieni "mammana".😀 On ihan hyvä tulla välillä tönityksi.
Minulla ei onnekseni ole mitään suurta kehonkuvaan liittyvää ristiriitaa, ehkä siksikin tämä oivallus on ottanut aikansa. Enkä ole myöskään aiemmin ymmärtänyt, että jos kurvikkaana ihmisenä pukeudun mekkoon, minua saatetaan pitää hyvinkin naisellisena, vaikka omasta mielestäni kyse on vain rooliasuista. On kiinnostava ajatusleikki miettiä, miltä näytän sisäisesti: jos olisin anime-hahmo, minkä näköinen olisin? Kasvot varmaankin aika samannäköiset, monivärisempi tukka, pari senttiä pidempi, eikä mitään sukupuoleen liittyviä fyysisiä tunnusmerkkejä vartalossa. Käyttäisi vaihtelevasti minkälaisia vaatteita tahansa. Juu, minä se olisin. Tämä tyyppi. Ihminen.
On kestänyt yli 40 vuotta tajuta tämä, mutta se johtuu vain siitä, etten ole aiemmin koskaan kysynyt, miten muut ihmiset kokevat sukupuoli-identiteettinsä. Olen vain olettanut, että kaikki kokevat mies- tai nainen-leiman minun laillani sellaiseksi päälleliimatuksi lapuksi. Pelkäksi biologiseksi faktaksi, jonka kanssa tulee toimeen enemmän tai vähemmän hyvin. Itsekin luokittelen ihmiset biologian mukaan, vaikka tiedän sen turhaksi ja välillä yritän päästä siitä eroon. En ollut ajatellut, että ihmiset voivat oikeasti kokea itsensä naisiksi tai miehiksi jollakin syvemmällä tasolla.
Nämä vuodet ovatkin kuluneet sen ihmetellessä, miksi ihmiset toistavat vanhemmiltaan perittyjä stereotypioita sekä omassa elämässään että asenteessaan muihin. Olen ahdistunut yleistyksistä ja oletuksista. En ole ymmärtänyt, että muut ihmiset näkevät minut aivan eri tavoin kuin itse näen itseni, ja siksi heidän käytöksensä on näyttäytynyt minulle outona ja epäloogisena. Vasta viime vuonna rohkaistuin kysymään asiasta yhdeltä läheiseltäni: koetko, että naiseus on osa identiteettiäsi? Hän vastasi myöntävästi. Olin ällistynyt.
Tämä on pitkä oivallusprosessi, joka alkoi siitä, kun olimme muutama vuosi sitten tuttavien luona kylässä yhden toisen ystäväpariskunnan kanssa. Seisoskelimme keittiössä juttelemassa kaikki yhdessä, ja kesken kaiken huomasin, että olimme asettautuneet hauskan symmetrisesti keittiön kahdelle seinälle: toisella puolella kahden muun pariskunnan naiset sekä vaimoni, toisella puolella nuo kaksi miestä ja minä. Hauska sattuma, ajattelin, että olemme tiedostamattamme asettautuneet näin symmetrisesti jakautuneiksi sukupuolen mukaan. Tajusin vasta jälkeenpäin, että olin huomaamattani samastunut "miesten puolelle" keittiötä. Se oli käynyt niin luontevasti, että hätkähdin. Koinko olevani mies? No en, mutta en toisaalta nainenkaan. Eikä meillä ole parisuhteessani mitään butch-femme-jakoa, todellakaan. Kuitenkin sijoituin sukupuoliakselilla lähemmäs näitä heteromiehiä kuin heteronaisia. Tilanteeseen vaikutti varmasti se, että kaikki nämä ihmiset olivat läheisimpiä ystäviäni, mutta se käynnisti hyvän pohdiskelun minussa.
Aloin vihdoin ymmärtää, miksi minua viiltää se, kun sukupuolista puhutaan joukkona. "Miehet nyt ovat sellaisia", "kyllä me naiset sitä-ja-tätä", "se on sellainen miesten juttu, ei sitä nainen voi ymmärtää". Olen tuntenut selittämätöntä ahdistusta, turhautumista, raivoakin. Olen kokenut, että minua joko survotaan pieneen lokeroon, johon en mahdu, tai jätetään tylysti ihmiskunnan ulkopuolelle. Ja koska en ole ymmärtänyt puhujan motiiveja, en ole kyennyt puolustautumaan muuten kuin korkeintaan itsestäänselvin latteuksin: "tuskin tämä nyt on mikään sukupuolikysymys". Sen sijaan, että olisin kyennyt sanomaan: Älä sano noin, se satuttaa.
Älä luule, että olen nainen, vaikka näytän naiselta. Älä pönkitä omaa itsetuntoasi puhumalla naisista ja miehistä ryhminä ja olettamalla, että sinä ja minä kuulumme tai haluamme kuulua näihin ryhmiin. Minä en ole nainen, joten tästä on minulle turha puhua. Minä olen tämän jaon ulkopuolella, mutta toivon, ettet silti jätä minua ulkopuoliseksi. Toivon, että maailmassasi on tilaa myös sellaiselle, joka ei halua eikä voi kuulua jompaan kumpaan muottiin.
Vasta viime vuonna tajusin, että monet ihmiset varmaankin kokevat sukupuolia yleistävät puheet aivan ongelmattomina, ja siksi joskus sortuvat niihin itsekin. Sorvasin mielessäni vaihtoehtoisia vastauksia, mutta vasta kun luin Helsingin sanomien artikkelin tähtitieteilijä Liljeströmistä, aloin saada asioille sanoja. Muunsukupuolisuus. Se kuulosti omalta, vaikka vähän mahtipontiseltakin. Uskaltaako näin nyt sanoa? Pitäisikö tehdä laajempaa kokemustutkimusta lähipiiristä, jotenkin todistella asioista, vai saanko vain ottaa tämän sanan itselleni?
Olen saanut uuden näkökulman, jonka kautta monet asiat elämässäni näyttäytyvät järkeenkäypinä. Esimerkiksi se jo teini-iästä asti ollut vahva tunne, etten koskaan halua lasta. Se on aivan loogista: koska en voisi koskaan olla kenenkään äiti. Koen koko ajatuksen aivan mahdottomana. Silloin kun puoliso pohti, haluaisiko lapsen, pohdin, että voisin kyllä olla jonkun isä. Mutten äiti, edes nimellisesti. Ja sekin aina saa tönäistyä minua kevyesti raiteiltani, kun joku viittaa minuun koirieni "mammana".😀 On ihan hyvä tulla välillä tönityksi.
Minulla ei onnekseni ole mitään suurta kehonkuvaan liittyvää ristiriitaa, ehkä siksikin tämä oivallus on ottanut aikansa. Enkä ole myöskään aiemmin ymmärtänyt, että jos kurvikkaana ihmisenä pukeudun mekkoon, minua saatetaan pitää hyvinkin naisellisena, vaikka omasta mielestäni kyse on vain rooliasuista. On kiinnostava ajatusleikki miettiä, miltä näytän sisäisesti: jos olisin anime-hahmo, minkä näköinen olisin? Kasvot varmaankin aika samannäköiset, monivärisempi tukka, pari senttiä pidempi, eikä mitään sukupuoleen liittyviä fyysisiä tunnusmerkkejä vartalossa. Käyttäisi vaihtelevasti minkälaisia vaatteita tahansa. Juu, minä se olisin. Tämä tyyppi. Ihminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
