Vanhoja vinyylejä

On ollut kiinnostavaa seurata Saara Aallon menestystä. Hän sanoo Ylen haastattelussa, ettei kotona koskaan kuullut vanhempien arvostelevan ketään tai puhuvan kenestäkään pahaa.

Ajatus on aivan absurdi. En pysty edes kuvittelemaan, millaista sellainen olisi ollut. Miten vapauttavaa, miten sallivaa! Omat vanhempani arvostelivat siekailematta kaikkea ja kaikkia. Se oli kuin kansanhuvia: äiti suomi kaikkien ihmisten ulkonäköä ja pukeutumistyyliä, isä taas teki kärkkäitä havaintoja itse kunkin järjen vähyydestä. Kaikki yhteiset televisiohetket olivat täynnä oman arvostelukyvyn esittelyä pilkkaamalla armottomasti muita ihmisiä. Omaa heikkoa itsetuntoaan he varmaan siinä pönkittivät, mutta onnistuivat kyllä tehokkaasti siirtämään minuun ja veljeeni sellaisen tunteen, ettemme koskaan vanhempiemme kriteerejä täytä, ja saivat meidät tuntemaan huonommuutta täysin aiheettomasti.

Isäni näkemyksen "fiksuudesta" onnistuin täyttämään, mutta äitini tyyli- ja ulkonäkövaatimuksiin en koskaan sopeutunut. En lopulta tiedä, kumpi on ollut psyykelleni haitallisempaa, toisen vanhemman tiukan seulan läpäisy vai toista vastaan kapinointi.

Minulla on voimakas tunnesidos ruokaan, ja olen aina aiemmin pohtinut sen olevan seurausta siitä, että minulla oli niin varaton lapsuus ja ruoka oli säännösteltyä. En ole ollut lapsena nälässä, mutta ruokaa sai vain sen verran kuin sitä oli. Kymmenen nakin paketti jaettiin neljälle hengelle tasan, lisää ei saanut. Ahneus oli myös pahe. Kotikulttuurin ja varmaan oman luonteenikin seurauksena olin suurimman osan lapsuudestani armottoman kateellinen ystävilleni niin heidän saamistaan herkuista kuin myös kaikista kauniista leluista ja tavaroista, joista en voinut uneksiakaan, ja kiusallisen tietoinen kaikista omista vajavaisuuksistani.

Nyt olen pohtinut, josko tunnepitoinen suhtautuminen syömiseen ei olekaan yritys paikata sitä, etten lapsena saanut riittävästi herkkuja. Ehkä siinä onkin kyse isommista asioista, siitä etten minä itse riittänyt. Ja nyt kun ajattelen asiaa, tunnesyöminen alkoi minulla jo lapsena.

Lapset imevät vaikutteita kyseenalaistamatta. En tiedä, millainen ihminen olisi vanhempieni mielestä ollut riittävä. Äitini siirsi omat ulkonäkökompleksinsa minulle kertomalla joka käänteessä, että minulla on "ongelmavartalo" ja arvostelemalla johdonmukaisesti vaatevalintojani. Isäni istutti minuun ajatuksen, että vain yli-inhimillinen täydellisyys kelpaa. Ja kun Linnan juhlia katsottiin koko perheen voimin, sain tietää, että joka toinen nainen ei osannut kävellä korkokengillä oikein, tai sitten hänellä oli ruma puku, pihtipolvet tai pärstä ei muuten vain miellyttänyt.

Suunnittelen ensi kevääksi juhlia. Näin viime yönä unta, että istuin äitini ja veljeni kanssa pöydän ääressä ja söin päärynää. Äitini tokaisi, että minun kannattaisi kasvattaa hiuksiani pidemmiksi juhlia varten. Kysyin, miksi ihmeessä.
- Jotta ne näyttäisivät paksummalta. Olet muuten katkera jälkeenpäin, kun katsot valokuvia, äitini lausahti silmää räpäyttämättä, nappasi päärynän minulta ja alkoi syödä sitä lupaa kysymättä.

Heräsin sekä huvittuneena että vihaisena. Uni oli liioiteltu, mutta siinä on totuuden siemen - ei toki hiusten suhteen vaan siinä, että juuri samantyyppisin lausahduksin äitini on aina tehnyt tiettäväksi, etten täytä hänen kriteerejään. Olen vasta aikuisena alkanut puolustautua ja kertonut perheelleni, että minun ulkonäköäni ei arvostella ääneen vain siksi, että satun olemaan fyysisesti nainen ja että perheessäni on ollut voimakas naisten haukkumisen kulttuuri.

Oli hämmästyttävää tajuta, että on perheitä, joissa toisia ei arvostella. Ei tuttuja eikä tuntemattomia. Olen koettanut oppia olemaan muita kohtaan paljon suvaitsevampi kuin vanhempani, mutta en ole koskaan ajatellut, että toisten arvostelun voisi myös lopettaa kokonaan. Millaistakohan se olisi?

Kun katselen itsenäisyyspäivän vastaanottoa tänä vuonna, en sano yhtään arvostelevaa kommenttia ääneen. Vaikeneminen on yllättäen vapauttavaa!

Ja kun olen hiljaa, kuulen paremmin äänilevyn, joka päässäni soi. Se on vanha tallenne, vinyyliajalta, ja siinä vanhempani kommentoivat monia televisiosta nyt katsomiani ihmisiä. Annan levyn soida itsekseen ja koetan olla kuuntelematta sitä. Koetan muistaa, ettei niillä asioilla oikeasti ole mitään väliä. Että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, ja että olen oppinut elämässä meidän olevan sittenkin enemmän samankaltaisia kuin erilaisia.

Kun nousen tästä, levy saa jäädä lautaselle, ja sammutan soittimen.