Uusien pelkojen äärellä

Kun suru helpottaa, jää tilaa ikävälle. Hieman yllättäen, kun luulin menetyksen jo helpottaneen, olen ikävöinyt isää tänä syksynä. Kyse saattaa olla siitäkin, että olen käynyt läpi monia asioita, jotka ehkä muuttavat vähitellen minua ihmisenä.

Lainasin ystävältä tunnelukkokirjan, ajattelin sen avulla pääseväni taas vähän paremmin kiinni elämäni syy-seuraussuhteisiin. Lähinnä haluaisin ymmärtää, mistä voimakas kisajännitykseni lähtee ja miten sitä voisi alkaa purkaa. Olin koiraharrastusseuran SM-kisajoukkueessa hiljattain, ja kisaradalla alisuoriuduin täysin. Olin niin jännittynyt, että tunsin melkein kauhua, vaikka olin etukäteen psyykannut itseäni viikkokausia. Mitkään järkipuheet itselle eivät auttaneet. Olin niin lukossa, etten edes muistanut koettaa rentouttaa mieltäni, hengitellä tai hyräillä jotakin voimaannuttavaa laulua. Tunsin seisovani kuilun partaalla tuijottamassa syvyyteen, johon väistämättä syöksyisin.

Olen toki aina jännittänyt esiintymistilanteita enemmän tai vähemmän, mutta tuo kokemus oli erilainen, eikä siinä ollut kyse pelkästä kontrollin menettämisen pelosta. Mistä siinä sitten oli kyse? Se minun on selvitettävä ennen seuraavia SM-kisoja.