Kaikki helpottaa ajan myötä, pelkokin

Minulle unet ovat ainoa ja konkreettinen jälleennäkemisen muoto. Kivaa kyllä, näin vihdoin ensimmäisen kunnon unen isästä tämän kuoleman jälkeen. Keskustelimme ja tarkastelimme vaarin tekemää - no, paremman sanan puutteessa pitänee sanoa hologrammimaista - ihmeellistä kapistusta. Se oli pieni lasista ja kullasta valmistettu vekotin, jolla sai tarkasteltua pieniä, kaksiulotteisia esineitä täysin kolmiulotteisina - ja toisaalta myös suuren, elävän tiikerin saattoi kääriä pituussuuntaan rullalle ja sujauttaa lasilevyjen sisään tarkasteltavaksi. Tiikeri otti sen yllättävän rauhallisesti. Herään riemastuneena.

Toisena päivänä kuulen sanovani ystävälle, ettei isän kuolema nyt näin jälkikäteen ollut niin kauhean rankkaa. Surullista toki, mutta se on helpottanut ja helpottaa ajan myötä. Hämmästyn vähän itsekin, näinkö se tosiaan on? Ja totean, kyllä, vaikka muuten viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aika haastavia, olen selvinnyt elämässäni paljon vaikeammistakin asioista. Jännää, miten asiat asettuvat jälkeenpäin eri mittasuhteisiin.

Suunnittelen puutarhaan uusien puiden istutusta ja ajattelen isää. Puut olivat suuri yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Miten tunnistaa siemenestä kasvaneesta piiskataimesta, onko kyseessä pähkinäpensas vai lehmus? Isä veikkasi lehmusta, mutta minun mielestäni tyvellä kasvaneet sinivuokot paljastivat, että kyseessä oli pähkinäpensas. Teen ostoslistaa mielessäni: lehtikuusi, makedonianmänty, vaahtera, metsälehmus. Puun istuttaminen on erityistä, se jää minun jälkeeni.

Yksin jäämisen pelko on hellittänyt. Se vaivasi pitkään, ja kun puoliso oli poissa harrastuksissaan, huomasin miettiväni, mitä tekisin, jos hän ei palaisikaan. Koetin suunnitella selviytymiskeinoja ja työntää ahdistusta loitommalle. Lähetin välillä huolestuneita viestejä, joissa kyseltiin vain kevyesti kuulumisia, vaikka taustalla väijyivät suuremmat kysymykset: ajathan varovasti? tuletko vielä takaisin? vai tässäkö tämä oli?

Pelko tai suru ei hellitä suunnittelemalla, eikä tunteita voi käydä läpi ennakkoon. Tiedänhän minä sen. Silti ajatukset pyörivät mielessä, miten saisin hoidettua eläimet, miten tulisin toimeen, jos jäisinkin yksin. Mieleni ratkoi pieniä arjen askareita yksi kerrallaan. Sitten puoliso lähtikin muutamaksi päiväksi reissuun. Ja yhtäkkiä aamulenkillä koirien kanssa se ajatus kristallisoitui mielessä: näin elämä jatkuisi. Jos jäisin yksin, jossakin vaiheessa jatkaisin elämääni näin, tässä, koirien kanssa kävelyllä metsässä. Kyllä kaikki lopulta järjestyisi.

Sitä olin kaivannut: toivoa. Se pudotti huolen ja pelon harteilta. Kyllä minä selviytyisin, joten yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Sen jälkeen puoliso on saanut olla rauhassa omissa menoissaan ilman, että jatkuvasti pommitan viesteillä ja kysymyksillä, onko kaikki hyvin.