Vanhoja vinyylejä

On ollut kiinnostavaa seurata Saara Aallon menestystä. Hän sanoo Ylen haastattelussa, ettei kotona koskaan kuullut vanhempien arvostelevan ketään tai puhuvan kenestäkään pahaa.

Ajatus on aivan absurdi. En pysty edes kuvittelemaan, millaista sellainen olisi ollut. Miten vapauttavaa, miten sallivaa! Omat vanhempani arvostelivat siekailematta kaikkea ja kaikkia. Se oli kuin kansanhuvia: äiti suomi kaikkien ihmisten ulkonäköä ja pukeutumistyyliä, isä taas teki kärkkäitä havaintoja itse kunkin järjen vähyydestä. Kaikki yhteiset televisiohetket olivat täynnä oman arvostelukyvyn esittelyä pilkkaamalla armottomasti muita ihmisiä. Omaa heikkoa itsetuntoaan he varmaan siinä pönkittivät, mutta onnistuivat kyllä tehokkaasti siirtämään minuun ja veljeeni sellaisen tunteen, ettemme koskaan vanhempiemme kriteerejä täytä, ja saivat meidät tuntemaan huonommuutta täysin aiheettomasti.

Isäni näkemyksen "fiksuudesta" onnistuin täyttämään, mutta äitini tyyli- ja ulkonäkövaatimuksiin en koskaan sopeutunut. En lopulta tiedä, kumpi on ollut psyykelleni haitallisempaa, toisen vanhemman tiukan seulan läpäisy vai toista vastaan kapinointi.

Minulla on voimakas tunnesidos ruokaan, ja olen aina aiemmin pohtinut sen olevan seurausta siitä, että minulla oli niin varaton lapsuus ja ruoka oli säännösteltyä. En ole ollut lapsena nälässä, mutta ruokaa sai vain sen verran kuin sitä oli. Kymmenen nakin paketti jaettiin neljälle hengelle tasan, lisää ei saanut. Ahneus oli myös pahe. Kotikulttuurin ja varmaan oman luonteenikin seurauksena olin suurimman osan lapsuudestani armottoman kateellinen ystävilleni niin heidän saamistaan herkuista kuin myös kaikista kauniista leluista ja tavaroista, joista en voinut uneksiakaan, ja kiusallisen tietoinen kaikista omista vajavaisuuksistani.

Nyt olen pohtinut, josko tunnepitoinen suhtautuminen syömiseen ei olekaan yritys paikata sitä, etten lapsena saanut riittävästi herkkuja. Ehkä siinä onkin kyse isommista asioista, siitä etten minä itse riittänyt. Ja nyt kun ajattelen asiaa, tunnesyöminen alkoi minulla jo lapsena.

Lapset imevät vaikutteita kyseenalaistamatta. En tiedä, millainen ihminen olisi vanhempieni mielestä ollut riittävä. Äitini siirsi omat ulkonäkökompleksinsa minulle kertomalla joka käänteessä, että minulla on "ongelmavartalo" ja arvostelemalla johdonmukaisesti vaatevalintojani. Isäni istutti minuun ajatuksen, että vain yli-inhimillinen täydellisyys kelpaa. Ja kun Linnan juhlia katsottiin koko perheen voimin, sain tietää, että joka toinen nainen ei osannut kävellä korkokengillä oikein, tai sitten hänellä oli ruma puku, pihtipolvet tai pärstä ei muuten vain miellyttänyt.

Suunnittelen ensi kevääksi juhlia. Näin viime yönä unta, että istuin äitini ja veljeni kanssa pöydän ääressä ja söin päärynää. Äitini tokaisi, että minun kannattaisi kasvattaa hiuksiani pidemmiksi juhlia varten. Kysyin, miksi ihmeessä.
- Jotta ne näyttäisivät paksummalta. Olet muuten katkera jälkeenpäin, kun katsot valokuvia, äitini lausahti silmää räpäyttämättä, nappasi päärynän minulta ja alkoi syödä sitä lupaa kysymättä.

Heräsin sekä huvittuneena että vihaisena. Uni oli liioiteltu, mutta siinä on totuuden siemen - ei toki hiusten suhteen vaan siinä, että juuri samantyyppisin lausahduksin äitini on aina tehnyt tiettäväksi, etten täytä hänen kriteerejään. Olen vasta aikuisena alkanut puolustautua ja kertonut perheelleni, että minun ulkonäköäni ei arvostella ääneen vain siksi, että satun olemaan fyysisesti nainen ja että perheessäni on ollut voimakas naisten haukkumisen kulttuuri.

Oli hämmästyttävää tajuta, että on perheitä, joissa toisia ei arvostella. Ei tuttuja eikä tuntemattomia. Olen koettanut oppia olemaan muita kohtaan paljon suvaitsevampi kuin vanhempani, mutta en ole koskaan ajatellut, että toisten arvostelun voisi myös lopettaa kokonaan. Millaistakohan se olisi?

Kun katselen itsenäisyyspäivän vastaanottoa tänä vuonna, en sano yhtään arvostelevaa kommenttia ääneen. Vaikeneminen on yllättäen vapauttavaa!

Ja kun olen hiljaa, kuulen paremmin äänilevyn, joka päässäni soi. Se on vanha tallenne, vinyyliajalta, ja siinä vanhempani kommentoivat monia televisiosta nyt katsomiani ihmisiä. Annan levyn soida itsekseen ja koetan olla kuuntelematta sitä. Koetan muistaa, ettei niillä asioilla oikeasti ole mitään väliä. Että jokaisella ihmisellä on oma tarinansa, ja että olen oppinut elämässä meidän olevan sittenkin enemmän samankaltaisia kuin erilaisia.

Kun nousen tästä, levy saa jäädä lautaselle, ja sammutan soittimen.

Hyttynen

hyttynen lentää
lumisessa metsässä
napajää sulaa

Lauha marraskuu

lauha marraskuu
metsän vahva vihreys
läpäisee minut

Uusien pelkojen äärellä

Kun suru helpottaa, jää tilaa ikävälle. Hieman yllättäen, kun luulin menetyksen jo helpottaneen, olen ikävöinyt isää tänä syksynä. Kyse saattaa olla siitäkin, että olen käynyt läpi monia asioita, jotka ehkä muuttavat vähitellen minua ihmisenä.

Lainasin ystävältä tunnelukkokirjan, ajattelin sen avulla pääseväni taas vähän paremmin kiinni elämäni syy-seuraussuhteisiin. Lähinnä haluaisin ymmärtää, mistä voimakas kisajännitykseni lähtee ja miten sitä voisi alkaa purkaa. Olin koiraharrastusseuran SM-kisajoukkueessa hiljattain, ja kisaradalla alisuoriuduin täysin. Olin niin jännittynyt, että tunsin melkein kauhua, vaikka olin etukäteen psyykannut itseäni viikkokausia. Mitkään järkipuheet itselle eivät auttaneet. Olin niin lukossa, etten edes muistanut koettaa rentouttaa mieltäni, hengitellä tai hyräillä jotakin voimaannuttavaa laulua. Tunsin seisovani kuilun partaalla tuijottamassa syvyyteen, johon väistämättä syöksyisin.

Olen toki aina jännittänyt esiintymistilanteita enemmän tai vähemmän, mutta tuo kokemus oli erilainen, eikä siinä ollut kyse pelkästä kontrollin menettämisen pelosta. Mistä siinä sitten oli kyse? Se minun on selvitettävä ennen seuraavia SM-kisoja.

Kaikki helpottaa ajan myötä, pelkokin

Minulle unet ovat ainoa ja konkreettinen jälleennäkemisen muoto. Kivaa kyllä, näin vihdoin ensimmäisen kunnon unen isästä tämän kuoleman jälkeen. Keskustelimme ja tarkastelimme vaarin tekemää - no, paremman sanan puutteessa pitänee sanoa hologrammimaista - ihmeellistä kapistusta. Se oli pieni lasista ja kullasta valmistettu vekotin, jolla sai tarkasteltua pieniä, kaksiulotteisia esineitä täysin kolmiulotteisina - ja toisaalta myös suuren, elävän tiikerin saattoi kääriä pituussuuntaan rullalle ja sujauttaa lasilevyjen sisään tarkasteltavaksi. Tiikeri otti sen yllättävän rauhallisesti. Herään riemastuneena.

Toisena päivänä kuulen sanovani ystävälle, ettei isän kuolema nyt näin jälkikäteen ollut niin kauhean rankkaa. Surullista toki, mutta se on helpottanut ja helpottaa ajan myötä. Hämmästyn vähän itsekin, näinkö se tosiaan on? Ja totean, kyllä, vaikka muuten viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aika haastavia, olen selvinnyt elämässäni paljon vaikeammistakin asioista. Jännää, miten asiat asettuvat jälkeenpäin eri mittasuhteisiin.

Suunnittelen puutarhaan uusien puiden istutusta ja ajattelen isää. Puut olivat suuri yhteinen kiinnostuksenkohteemme. Miten tunnistaa siemenestä kasvaneesta piiskataimesta, onko kyseessä pähkinäpensas vai lehmus? Isä veikkasi lehmusta, mutta minun mielestäni tyvellä kasvaneet sinivuokot paljastivat, että kyseessä oli pähkinäpensas. Teen ostoslistaa mielessäni: lehtikuusi, makedonianmänty, vaahtera, metsälehmus. Puun istuttaminen on erityistä, se jää minun jälkeeni.

Yksin jäämisen pelko on hellittänyt. Se vaivasi pitkään, ja kun puoliso oli poissa harrastuksissaan, huomasin miettiväni, mitä tekisin, jos hän ei palaisikaan. Koetin suunnitella selviytymiskeinoja ja työntää ahdistusta loitommalle. Lähetin välillä huolestuneita viestejä, joissa kyseltiin vain kevyesti kuulumisia, vaikka taustalla väijyivät suuremmat kysymykset: ajathan varovasti? tuletko vielä takaisin? vai tässäkö tämä oli?

Pelko tai suru ei hellitä suunnittelemalla, eikä tunteita voi käydä läpi ennakkoon. Tiedänhän minä sen. Silti ajatukset pyörivät mielessä, miten saisin hoidettua eläimet, miten tulisin toimeen, jos jäisinkin yksin. Mieleni ratkoi pieniä arjen askareita yksi kerrallaan. Sitten puoliso lähtikin muutamaksi päiväksi reissuun. Ja yhtäkkiä aamulenkillä koirien kanssa se ajatus kristallisoitui mielessä: näin elämä jatkuisi. Jos jäisin yksin, jossakin vaiheessa jatkaisin elämääni näin, tässä, koirien kanssa kävelyllä metsässä. Kyllä kaikki lopulta järjestyisi.

Sitä olin kaivannut: toivoa. Se pudotti huolen ja pelon harteilta. Kyllä minä selviytyisin, joten yksin jäämistä ei tarvitse pelätä. Sen jälkeen puoliso on saanut olla rauhassa omissa menoissaan ilman, että jatkuvasti pommitan viesteillä ja kysymyksillä, onko kaikki hyvin.

Maan päivänä

lintujen laulu
niin syvältä metsästä
ettet muistakaan

Kunnes tapaamme

kunnes tapaamme
sulavan lumen tuoksu
tulkoon uniisi

Lintukirppu ja minä

siivoan pöntöt
lintukirppu ja minä
jaksamme odottaa

Ajatukset Brysselissä

aurinko laskee
kaukana idässä kuu
pyöreä, kylmä

Puut tuoksuvat

puut tuoksuvat
unen alla kevät
hiipii lähelle

Uusi vuosi, uudet tarinat

Eräänä syksyisenä päivänä havaihduin huomaamaan, että suru isästä oli poissa. Elämästä oli taas tullut kevyttä ja soljuvaa, täynnä pieniä arkisia iloja ja huolia. Se on hyvä tunne.

Isä tulee toki mieleen aina silloin tällöin, yllättävissäkin tilanteissa. Käyn joskus kuvitteellisia keskusteluja. Tälle isä nauraisi, huomaan, ilman haikeutta. Tunnetasolla menetykseen on ollut yllättävän vaivatonta sopeutua: suru kuluu suremalla.

Järjellä ajateltuna sen sijaan hämmentää vieläkin, että ihminen voi olla yhtenä hetkenä tässä ja toisena poissa. Se saa miettimään myös sitä, mitä itse jätän jäljelle. Talven mittaan olen käynyt pienimuotoisia kriisejä itseni kanssa siitä, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämä on niin merkityksetön ja katoava. Jos ei käytä elämäänsä täysin toisten ihmisten tai eläinten hyväksi, ei saa oikeastaan aikaan mitään pysyvää tai ikimuistoista. Sitähän se on suurimmalle osalle meistä, ja varmaan se juuri saa niin monet kaihoamaan kuuluisuutta. Vaikka pitäisi tyytyä siihen, että oma elämänpiiri on pieni, ja kuoleman jälkeen vielä kapeampi.


Pieni menetyksenpelkokin riivaa vielä. Monet pelot olen karistanut harteiltani viime aikoina, mutta tämä on sinnikäs. Mitä jos jään yksin? Yritän kävellä sitä päin.

Ehkä tämä pelko ei katoa kohtaamalla tai järkeilemällä, vaan vasta ajan kanssa? Ehkä on joku tietty ajanjakso, jonka aivot tarvitsevat siihen, että luottamus elämää kohtaan palautuu kunnolla?


Aika vähissä ovat olleet blogikirjoitukset viime aikoina. Tuntuu, että kirjoittaminen oli tahmeaa ja väsynyttä. Mutta oikeasti koen voivani hyvin, ja alkanut vuosi on valoisa, vaikkei se tästä tekstistä näykään. Uutenavuonna tuntui ihanalta kääntää uusi lehti ja jättää kuluneet kaksi vuotta taakse kaikkine huolineen ja murheineen.

En harmittele viime vuodessa muuta kuin sitä, että ystäviäni kyllä laiminlöin. Tuntui, ettei ollut aikaa eikä jaksamista kyläilyihin, ja totuuden nimessä kaikki ylimääräinen aika kuluikin perikunnan ja äidin asioihin. Nyt kun olen saanut oman elämäni takaisin (perintötalo saatiin myytyä loppukesästä ja nyt siinä asuu jo uusi perhe), on ihanaa voida taas viettää aikaa ystävien kanssa. Siten elämästä tulee merkityksellisempää.

Huoneen nurkassa ovat yhä kassissa isältä perityt vanhat valokuva-albumit. Nyt otan ne syliin kevein käsivarsin, ja sivu sivulta kuvat kertovat tarinoita. Eivät vain kertomuksia osattomuudesta, sijattomuudesta, epäsovusta niin kuin viimeksi, vaan myös iloisista kesähetkistä, huikeasta matkallelähdön tunteesta, huolella tallennetuista rakkaista ihmisistä. Sivuja käännellessä helpotus täyttää mielen: elämä ei olekaan lyhyt pimeä hetki vieraalla maalla, vaan pieniä iloja kipunoiva hämärä taival, jonka voimme taittaa yhdessä. Se on häviävää, mutta sen pitäisi riittää.

Yritetään.