Aurinko paistaa korkealta, ja puut kuuntelevat hiirenkorvat höröllä lintujen taukoamatonta laulua. Sinililjat ja posliinihyasintit kukkivat puutarhassa, ja viime kesänä istuttamieni puiden silmut paisuvat lupaavasti. Arvuuttelen, kukkiiko isälle istuttamani koristeomenapuu jo tänä vuonna. Entä onko pieni tammentaimi selvinnyt talvesta, puhkeavatko siihen lehdet sitten kun juurella kasvavat metsätulppaanit kukkivat. Pääskysetkin ovat jo tulleet, ja tuuli tuoksuu kesältä ja seikkailuilta.
Viime kerralla kirjoitin pelosta. On kiinnostavaa, miten jo pelkkä pelon tai turvattomuuden tunteen tiedostaminen auttaa elämään sen kanssa ja jopa voittamaan sen. Nyt on jotenkin tyyni ja tasapainoinen olo.
Suru tai ikävä on varmaan jossakin muodossa aina läsnä menetettyjen rakkaiden takia, mutta en toivo, että asiat olisivat toisin. Muutoin kaikki, mistä olen vuoden aikana selvinnyt, olisi vielä edessä, enkä osaisi valmistautua siihen yhtään sen paremmin kuin nytkään. Olen muuttunut vuoden aikana paljon - mielestäni hyvään suuntaan - enkä haluaisi olla sama ihminen kuin olin vuosi sitten. Ja vaikka välillä tuntuu, että joudun käyttämään niin paljon vapaa-aikaani äidin tukemiseen ja auttamiseen, että oma elämä jää vähiin, olen silti nyt vähemmän kenenkään tytär ja enemmän oma itseni.
Olen vähemmän huolissani ja stressaantunut kuin ennen. Rahastakaan en viitsi hermoilla, vaikka tätä kaikkea edelsi kolme vuotta jatkuvaa stressiä yrityksen talousvaikeuksista, emmekä ole aivan kuivilla vieläkään. Jossakin vaiheessa, kun isän rakentama talo ja asunto-osakeyhtiö myydään, saan perintöosani - ja se takaa huolettoman elämän todennäköisesti useammaksi vuodeksi. En myöskään jaksa murehtia niin paljon, mitä minusta ajatellaan, vaan keskityn enemmän elämiseen ja asioista nauttimiseen. Elämä on lyhyt, ja haluan oppia, tietää ja nähdä mahdollisimman paljon. Itseäni kohtaan olen avoimempi ja sallivampi. Moni asia on muuttunut, eikä vähiten asenteeni - ehkä minusta on tullut rohkeampi.
Yksi päätös on kypsynyt tässä kuluneen vuoden aikana: minä vältän isäni kohtalon. Minä en kuole ennenaikaisesti sepelvaltimotautiin.
Ajattelin noudattaa seuraavaa reseptiä:
- paljon raitista ilmaa, puutarhanhoitoa ja metsäpolkuja koirien kanssa
- paljon lempeyttä, iloa ja kauneutta elämään
- paljon avoimuutta, rehellisyyttä ja purettuja tunteita, sanottuja sanoja, riidan ja rauhan rakentamista, uskallusta kertoa syvimmistä ajatuksista
- paljon lepoa, unia, hyvää omaatuntoa, hyvää ruokaa ja iltoja sohvalla oman lauman lämmössä
- paljon rakkautta ja rohkeutta elää omana itsenä tässä hetkessä; kasvua, muutosta ja uusia tuulia.
Lapsena kylvin kotipihaan tuoksuorvokin siemeniä. Kului monta vuotta, ennen kuin ne itivät kunnolla ja kasvoivat kukkiviksi taimiksi, mutta vuosien kuluessa ne ovat levinneet, ja nykyään keväinen nurmi kukkii siellä paikoin aivan violettina. Muutaman taimen siirsin yli kymmenen vuotta sitten omaan puutarhaani, ja nyt saan taas ihailla niiden herkänkauniita nuppuja ruusupensaiden alla. Jokin siinä viehättää: muutamat, vuosikymmeniä sitten kylvetyt siemenet toivat meidät tähän asti yhdessä. Luonto pysyy, eikä haittaa, vaikka kaikki muu katoaa. Kasvu on ikuista, ja aina tulee uusi kevät.
.jpg)
