Keveyttä, kaihoa

Aamuisin metsä on keväinen, ja mietin runoja, joita en kirjoita mihinkään. Sanat menevät hukkaan. Viileinä iltoina sielussa soi raskassoutuinen musiikki. Odotan maan vapautumista jäästä, krookuksia, omenapuuhun puhkeavia lehtiä. Kaipaan uusille poluille. Joskus, kun minulle tulee kova ikävä isää, suljen silmäni ja kuvittelen nojaavani hänen olkapäätään vasten. En koskaan oikeasti tehnyt niin, mutta nyt voisin.

On ollut huojentavaa huomata elämänkatsomukseni olevan niin tukevalla pohjalla, etteivät menetykset ja kriisit sitä vuosien varrella ole heilutelleet. En usko mihinkään, minulle kaikki on tässä. Olisi ollut huolestuttavaa, jos isän tai jonkun muun läheisen kuolema olisi saanut minut yhtäkkiä hylkäämään ateismin ja etsimään jotakin muuta. Tämän vuoden alun voimainponnistus oli äidin muuttaminen uuteen asuntoon ja isän rakentaman talon tyhjentäminen. Huomasin, ettei minulla ole mitään nostalgiaa taloa kohtaan, kuten en olettanutkaan. Jotakin tyydyttävää on siinä, että huomaa tuntevansa itsensä ja omat reaktionsa. Olen oppinut viime aikoina tavattomasti itsestäni.

Mutta äidin suru on ollut raskasta, vaativaa ja kuormittavaa. Talvi tuntui pitkältä ja kahlitsevalta, ja nyt mieli on kevyt, nauran usein ja välttelen käyntiä äidin luona. Mutta silloin kun tapaamme, osaan olla vihdoin oma itseni hänellekin. Viime kuukausina on pitänyt hoitaa niin paljon asioita, panna asunto-osakeyhtiö ja kirjanpito järjestykseen, löytää äidille uusi asunto ja siihen rahoitus, saada talo myyntiin, että minun on ollut pakko olla oma itseni - ratkaista tilanteita, organisoida ja määräilläkin, hermostua ja tiuskia välillä. En enää anna asioiden mennä, vaan tartun outoihin sanomisiin heti, valitan myös ääneen, jottei mikään jäisi vaivaamaan mieltäni. Äiti kestää sen paremmin kuin oletin, ja enemmänkin - välillä hän pelkää, että olen vihainen hänelle. Ja välillä olenkin, koska tärkeät paperit tuntuvat katoavan joka käänteessä, ja kaikki tuntuu vaikealta. Katson hätääntynyttä äitiä, ja yhtäkkiä oivallan: tästä se pakkomiellyttäminen tulee. Äitini on sellainen, ja siksi minäkin olen. Siksi en ole löytänyt sille mitään syytä lapsuudesta, koska kyseessä ei ole minkään yksittäisen tapahtuman aiheuttama lukko, vaan peritty trauma.

Isän kuolemasta on kohta vuosi, ja ajattelen häntä aina välillä. Sopeuduin isän kuolemaan nopeasti. Minulla lienee sellainen mieli, sopeutuva ja joustava. Mutta huomaan nyt, etten ole vielä hyväksynyt sitä, että joku rakas ja tärkeä on yhtäkkiä poissa. Perusturvallisuuteen on nakerrettu pieni aukko, jota olen paikkaillut vuoden verran kaikenlaisilla väliaikaisilla paikoilla: työllä, suklaalla, kiireellä, kaikkien isän keskeneräisten asioiden loppuun saattamisella. Ne ovat kuitenkin vain väliaikaisia ratkaisuja, niistä ei ole pidemmän päälle apua. Pitäisi keksiä, miten saisin paikattua aukon kunnolla.
Pelkään menetyksiä. Ei sillä lailla voi elää.