katson yö yön jälkeen?
tähdet kuin sade
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
tiistai 16. kesäkuuta 2015
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Aina tulee uusi kevät
Isän kuolemasta on tänään vuosi. Tämä on hyvä päivä.
Aurinko paistaa korkealta, ja puut kuuntelevat hiirenkorvat höröllä lintujen taukoamatonta laulua. Sinililjat ja posliinihyasintit kukkivat puutarhassa, ja viime kesänä istuttamieni puiden silmut paisuvat lupaavasti. Arvuuttelen, kukkiiko isälle istuttamani koristeomenapuu jo tänä vuonna. Entä onko pieni tammentaimi selvinnyt talvesta, puhkeavatko siihen lehdet sitten kun juurella kasvavat metsätulppaanit kukkivat. Pääskysetkin ovat jo tulleet, ja tuuli tuoksuu kesältä ja seikkailuilta.
Viime kerralla kirjoitin pelosta. On kiinnostavaa, miten jo pelkkä pelon tai turvattomuuden tunteen tiedostaminen auttaa elämään sen kanssa ja jopa voittamaan sen. Nyt on jotenkin tyyni ja tasapainoinen olo.
Suru tai ikävä on varmaan jossakin muodossa aina läsnä menetettyjen rakkaiden takia, mutta en toivo, että asiat olisivat toisin. Muutoin kaikki, mistä olen vuoden aikana selvinnyt, olisi vielä edessä, enkä osaisi valmistautua siihen yhtään sen paremmin kuin nytkään. Olen muuttunut vuoden aikana paljon - mielestäni hyvään suuntaan - enkä haluaisi olla sama ihminen kuin olin vuosi sitten. Ja vaikka välillä tuntuu, että joudun käyttämään niin paljon vapaa-aikaani äidin tukemiseen ja auttamiseen, että oma elämä jää vähiin, olen silti nyt vähemmän kenenkään tytär ja enemmän oma itseni.
Olen vähemmän huolissani ja stressaantunut kuin ennen. Rahastakaan en viitsi hermoilla, vaikka tätä kaikkea edelsi kolme vuotta jatkuvaa stressiä yrityksen talousvaikeuksista, emmekä ole aivan kuivilla vieläkään. Jossakin vaiheessa, kun isän rakentama talo ja asunto-osakeyhtiö myydään, saan perintöosani - ja se takaa huolettoman elämän todennäköisesti useammaksi vuodeksi. En myöskään jaksa murehtia niin paljon, mitä minusta ajatellaan, vaan keskityn enemmän elämiseen ja asioista nauttimiseen. Elämä on lyhyt, ja haluan oppia, tietää ja nähdä mahdollisimman paljon. Itseäni kohtaan olen avoimempi ja sallivampi. Moni asia on muuttunut, eikä vähiten asenteeni - ehkä minusta on tullut rohkeampi.
Yksi päätös on kypsynyt tässä kuluneen vuoden aikana: minä vältän isäni kohtalon. Minä en kuole ennenaikaisesti sepelvaltimotautiin.
Ajattelin noudattaa seuraavaa reseptiä:
- paljon raitista ilmaa, puutarhanhoitoa ja metsäpolkuja koirien kanssa
- paljon lempeyttä, iloa ja kauneutta elämään
- paljon avoimuutta, rehellisyyttä ja purettuja tunteita, sanottuja sanoja, riidan ja rauhan rakentamista, uskallusta kertoa syvimmistä ajatuksista
- paljon lepoa, unia, hyvää omaatuntoa, hyvää ruokaa ja iltoja sohvalla oman lauman lämmössä
- paljon rakkautta ja rohkeutta elää omana itsenä tässä hetkessä; kasvua, muutosta ja uusia tuulia.
Lapsena kylvin kotipihaan tuoksuorvokin siemeniä. Kului monta vuotta, ennen kuin ne itivät kunnolla ja kasvoivat kukkiviksi taimiksi, mutta vuosien kuluessa ne ovat levinneet, ja nykyään keväinen nurmi kukkii siellä paikoin aivan violettina. Muutaman taimen siirsin yli kymmenen vuotta sitten omaan puutarhaani, ja nyt saan taas ihailla niiden herkänkauniita nuppuja ruusupensaiden alla. Jokin siinä viehättää: muutamat, vuosikymmeniä sitten kylvetyt siemenet toivat meidät tähän asti yhdessä. Luonto pysyy, eikä haittaa, vaikka kaikki muu katoaa. Kasvu on ikuista, ja aina tulee uusi kevät.
.jpg)
Aurinko paistaa korkealta, ja puut kuuntelevat hiirenkorvat höröllä lintujen taukoamatonta laulua. Sinililjat ja posliinihyasintit kukkivat puutarhassa, ja viime kesänä istuttamieni puiden silmut paisuvat lupaavasti. Arvuuttelen, kukkiiko isälle istuttamani koristeomenapuu jo tänä vuonna. Entä onko pieni tammentaimi selvinnyt talvesta, puhkeavatko siihen lehdet sitten kun juurella kasvavat metsätulppaanit kukkivat. Pääskysetkin ovat jo tulleet, ja tuuli tuoksuu kesältä ja seikkailuilta.
Viime kerralla kirjoitin pelosta. On kiinnostavaa, miten jo pelkkä pelon tai turvattomuuden tunteen tiedostaminen auttaa elämään sen kanssa ja jopa voittamaan sen. Nyt on jotenkin tyyni ja tasapainoinen olo.
Suru tai ikävä on varmaan jossakin muodossa aina läsnä menetettyjen rakkaiden takia, mutta en toivo, että asiat olisivat toisin. Muutoin kaikki, mistä olen vuoden aikana selvinnyt, olisi vielä edessä, enkä osaisi valmistautua siihen yhtään sen paremmin kuin nytkään. Olen muuttunut vuoden aikana paljon - mielestäni hyvään suuntaan - enkä haluaisi olla sama ihminen kuin olin vuosi sitten. Ja vaikka välillä tuntuu, että joudun käyttämään niin paljon vapaa-aikaani äidin tukemiseen ja auttamiseen, että oma elämä jää vähiin, olen silti nyt vähemmän kenenkään tytär ja enemmän oma itseni.
Olen vähemmän huolissani ja stressaantunut kuin ennen. Rahastakaan en viitsi hermoilla, vaikka tätä kaikkea edelsi kolme vuotta jatkuvaa stressiä yrityksen talousvaikeuksista, emmekä ole aivan kuivilla vieläkään. Jossakin vaiheessa, kun isän rakentama talo ja asunto-osakeyhtiö myydään, saan perintöosani - ja se takaa huolettoman elämän todennäköisesti useammaksi vuodeksi. En myöskään jaksa murehtia niin paljon, mitä minusta ajatellaan, vaan keskityn enemmän elämiseen ja asioista nauttimiseen. Elämä on lyhyt, ja haluan oppia, tietää ja nähdä mahdollisimman paljon. Itseäni kohtaan olen avoimempi ja sallivampi. Moni asia on muuttunut, eikä vähiten asenteeni - ehkä minusta on tullut rohkeampi.
Yksi päätös on kypsynyt tässä kuluneen vuoden aikana: minä vältän isäni kohtalon. Minä en kuole ennenaikaisesti sepelvaltimotautiin.
Ajattelin noudattaa seuraavaa reseptiä:
- paljon raitista ilmaa, puutarhanhoitoa ja metsäpolkuja koirien kanssa
- paljon lempeyttä, iloa ja kauneutta elämään
- paljon avoimuutta, rehellisyyttä ja purettuja tunteita, sanottuja sanoja, riidan ja rauhan rakentamista, uskallusta kertoa syvimmistä ajatuksista
- paljon lepoa, unia, hyvää omaatuntoa, hyvää ruokaa ja iltoja sohvalla oman lauman lämmössä
- paljon rakkautta ja rohkeutta elää omana itsenä tässä hetkessä; kasvua, muutosta ja uusia tuulia.
Lapsena kylvin kotipihaan tuoksuorvokin siemeniä. Kului monta vuotta, ennen kuin ne itivät kunnolla ja kasvoivat kukkiviksi taimiksi, mutta vuosien kuluessa ne ovat levinneet, ja nykyään keväinen nurmi kukkii siellä paikoin aivan violettina. Muutaman taimen siirsin yli kymmenen vuotta sitten omaan puutarhaani, ja nyt saan taas ihailla niiden herkänkauniita nuppuja ruusupensaiden alla. Jokin siinä viehättää: muutamat, vuosikymmeniä sitten kylvetyt siemenet toivat meidät tähän asti yhdessä. Luonto pysyy, eikä haittaa, vaikka kaikki muu katoaa. Kasvu on ikuista, ja aina tulee uusi kevät.
.jpg)
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Keveyttä, kaihoa
Aamuisin metsä on keväinen, ja mietin runoja, joita en kirjoita
mihinkään. Sanat menevät hukkaan. Viileinä iltoina sielussa soi raskassoutuinen musiikki. Odotan maan
vapautumista jäästä, krookuksia, omenapuuhun puhkeavia lehtiä. Kaipaan uusille poluille. Joskus, kun minulle tulee kova ikävä isää, suljen silmäni ja kuvittelen nojaavani hänen olkapäätään vasten. En koskaan oikeasti tehnyt niin, mutta nyt voisin.
On ollut huojentavaa huomata elämänkatsomukseni olevan niin tukevalla pohjalla, etteivät menetykset ja kriisit sitä vuosien varrella ole heilutelleet. En usko mihinkään, minulle kaikki on tässä. Olisi ollut huolestuttavaa, jos isän tai jonkun muun läheisen kuolema olisi saanut minut yhtäkkiä hylkäämään ateismin ja etsimään jotakin muuta. Tämän vuoden alun voimainponnistus oli äidin muuttaminen uuteen asuntoon ja isän rakentaman talon tyhjentäminen. Huomasin, ettei minulla ole mitään nostalgiaa taloa kohtaan, kuten en olettanutkaan. Jotakin tyydyttävää on siinä, että huomaa tuntevansa itsensä ja omat reaktionsa. Olen oppinut viime aikoina tavattomasti itsestäni.
Mutta äidin suru on ollut raskasta, vaativaa ja kuormittavaa. Talvi tuntui pitkältä ja kahlitsevalta, ja nyt mieli on kevyt, nauran usein ja välttelen käyntiä äidin luona. Mutta silloin kun tapaamme, osaan olla vihdoin oma itseni hänellekin. Viime kuukausina on pitänyt hoitaa niin paljon asioita, panna asunto-osakeyhtiö ja kirjanpito järjestykseen, löytää äidille uusi asunto ja siihen rahoitus, saada talo myyntiin, että minun on ollut pakko olla oma itseni - ratkaista tilanteita, organisoida ja määräilläkin, hermostua ja tiuskia välillä. En enää anna asioiden mennä, vaan tartun outoihin sanomisiin heti, valitan myös ääneen, jottei mikään jäisi vaivaamaan mieltäni. Äiti kestää sen paremmin kuin oletin, ja enemmänkin - välillä hän pelkää, että olen vihainen hänelle. Ja välillä olenkin, koska tärkeät paperit tuntuvat katoavan joka käänteessä, ja kaikki tuntuu vaikealta. Katson hätääntynyttä äitiä, ja yhtäkkiä oivallan: tästä se pakkomiellyttäminen tulee. Äitini on sellainen, ja siksi minäkin olen. Siksi en ole löytänyt sille mitään syytä lapsuudesta, koska kyseessä ei ole minkään yksittäisen tapahtuman aiheuttama lukko, vaan peritty trauma.
Isän kuolemasta on kohta vuosi, ja ajattelen häntä aina välillä. Sopeuduin isän kuolemaan nopeasti. Minulla lienee sellainen mieli, sopeutuva ja joustava. Mutta huomaan nyt, etten ole vielä hyväksynyt sitä, että joku rakas ja tärkeä on yhtäkkiä poissa. Perusturvallisuuteen on nakerrettu pieni aukko, jota olen paikkaillut vuoden verran kaikenlaisilla väliaikaisilla paikoilla: työllä, suklaalla, kiireellä, kaikkien isän keskeneräisten asioiden loppuun saattamisella. Ne ovat kuitenkin vain väliaikaisia ratkaisuja, niistä ei ole pidemmän päälle apua. Pitäisi keksiä, miten saisin paikattua aukon kunnolla.
Pelkään menetyksiä. Ei sillä lailla voi elää.
On ollut huojentavaa huomata elämänkatsomukseni olevan niin tukevalla pohjalla, etteivät menetykset ja kriisit sitä vuosien varrella ole heilutelleet. En usko mihinkään, minulle kaikki on tässä. Olisi ollut huolestuttavaa, jos isän tai jonkun muun läheisen kuolema olisi saanut minut yhtäkkiä hylkäämään ateismin ja etsimään jotakin muuta. Tämän vuoden alun voimainponnistus oli äidin muuttaminen uuteen asuntoon ja isän rakentaman talon tyhjentäminen. Huomasin, ettei minulla ole mitään nostalgiaa taloa kohtaan, kuten en olettanutkaan. Jotakin tyydyttävää on siinä, että huomaa tuntevansa itsensä ja omat reaktionsa. Olen oppinut viime aikoina tavattomasti itsestäni.
Mutta äidin suru on ollut raskasta, vaativaa ja kuormittavaa. Talvi tuntui pitkältä ja kahlitsevalta, ja nyt mieli on kevyt, nauran usein ja välttelen käyntiä äidin luona. Mutta silloin kun tapaamme, osaan olla vihdoin oma itseni hänellekin. Viime kuukausina on pitänyt hoitaa niin paljon asioita, panna asunto-osakeyhtiö ja kirjanpito järjestykseen, löytää äidille uusi asunto ja siihen rahoitus, saada talo myyntiin, että minun on ollut pakko olla oma itseni - ratkaista tilanteita, organisoida ja määräilläkin, hermostua ja tiuskia välillä. En enää anna asioiden mennä, vaan tartun outoihin sanomisiin heti, valitan myös ääneen, jottei mikään jäisi vaivaamaan mieltäni. Äiti kestää sen paremmin kuin oletin, ja enemmänkin - välillä hän pelkää, että olen vihainen hänelle. Ja välillä olenkin, koska tärkeät paperit tuntuvat katoavan joka käänteessä, ja kaikki tuntuu vaikealta. Katson hätääntynyttä äitiä, ja yhtäkkiä oivallan: tästä se pakkomiellyttäminen tulee. Äitini on sellainen, ja siksi minäkin olen. Siksi en ole löytänyt sille mitään syytä lapsuudesta, koska kyseessä ei ole minkään yksittäisen tapahtuman aiheuttama lukko, vaan peritty trauma.
Isän kuolemasta on kohta vuosi, ja ajattelen häntä aina välillä. Sopeuduin isän kuolemaan nopeasti. Minulla lienee sellainen mieli, sopeutuva ja joustava. Mutta huomaan nyt, etten ole vielä hyväksynyt sitä, että joku rakas ja tärkeä on yhtäkkiä poissa. Perusturvallisuuteen on nakerrettu pieni aukko, jota olen paikkaillut vuoden verran kaikenlaisilla väliaikaisilla paikoilla: työllä, suklaalla, kiireellä, kaikkien isän keskeneräisten asioiden loppuun saattamisella. Ne ovat kuitenkin vain väliaikaisia ratkaisuja, niistä ei ole pidemmän päälle apua. Pitäisi keksiä, miten saisin paikattua aukon kunnolla.
Pelkään menetyksiä. Ei sillä lailla voi elää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
