Katse käännettynä

Äiti ja veli tulivat vierailulle, niin kuin äiti oli aiemmin tullut isän kanssa joka kesä. Vietimme onnistuneen ja iloisenkin viikonlopun, joka oli melko täynnä ohjelmaa. Uskottelin itselleni, että äidille on hyvästä saada uutta ajateltavaa ja mukavia juttuja, mutta jälkeenpäin tajusin, että halusin itseni takia täyttää vierailun tapahtumilla - ettei isän poissaolo tuntuisi niin selvästi.

Vierailun jälkeen olen uupuneempi kuin osasin odottaakaan, ja yllättävistä asioista. Jokin lopullisuus tuntuu ilmassa, eikä se ole lähestyvä syksy. Makuuhuoneessa on monta kassillista papereita ja valokuvia, jotka olen ajatellut jossain vaiheessa käydä läpi - isän papereita.

Sade ropisee kattoon. Varovaisen uteliaana otan syliin ensimmäisen paperinipun, ja häkellyn löytämästäni: sukututkimuspapereita, vanhoja perunkirjoituksia, isän laivastopapereita, isoäitini koulutodistuksia, sota-ajan säännöstelykuponkeja, Amerikkaan lähteneiden serkkujen kirjeitä kotimaahan, isän lapsuudenaikaisia piirustuksia - ihmisiä, koteja, kohtaloita, jotka vyöryvät ylitseni kuin Atlantin aallot.

Kaivan esiin valokuva-albumit antamaan tarinoille kasvot. Vuosikymmeniä vanhoista kuvista tunnistaa jo, kuka kukin on, kaikki rakkaat katsovat kohti ja hymyilevät kameralle. Katse täynnä toivoa ja elämä edessä. Isovanhempani, kaikki isotätini ja -setäni, isoenoni, isäni veljineen - kaikki he, jotka ovat nyt jo poissa. Ihmiselämiä täynnä rakkautta, ystävyyttä, yhteisiä matkoja, vanhemmuutta, sisaruutta, lapsuutta - mutta myös tyhjiä kohtia, puuttuvia läheisiä, vieraita paikkoja, joihin ei koskaan kotiuduttu, epäonnistuneita yrityksiä antaa toiselle se, mitä hän kaipaa.

Ihmisen elämä on raskas. Ja albumien sivut viiltävät auki vanhoja haavoja, menetyksiä ja suruja, elämänmittaista kaipausta ja ikävää mummolaan ja turvallisiin syleihin, jotka menetin liian varhain. Olin ajatellut, että nämä surut on jo surtu vuosia sitten. Toisesta paperipinosta löytyy lapsena isälle tekemiäni kortteja, runoja ja piirustuksia. Miten rakastinkaan isää! Lapsen koko innokkuudella ja huolettomuudella, kirkasotsaisella vilpittömyydellä. Ja miten onnelliseksi se onkaan isäni tehnyt, silittänyt rypyt otsalta, saanut hänet säästämään isänpäiväkortteja kaikki nämä vuodet.

Nyt on jätettävä se pikkutyttö taakse. Astuttava sivuun, käännettävä katse.
Luovuttava, annettava kaiken mennä, jätettävä kaikki nämä ihmiskohtalot haalistumaan valokuviin.
Miksi se koskee?

Minulle tammi

Tämä on ollut erikoinen kesä.

Isän hautajaiset tuntuivat yhtä vieraannuttavilta kuin kaikki muutkin hautajaiset, enkä löytänyt niistä yhteyttä siihen ihmiseen, jonka tunsin. Mutta kun kirkossa kaikui Ave Maria, muistin kuinka isä soitti äänilevyiltä minulle sen kappaleen - ja kaikenlaista, kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Ihan pienenä ei saatu itse edes koskea levysoittimeen tai levyihin, mutta vähän isompana sain jo pitää levyharjaa aivan kevyesti levyn pinnalla, kun se pyöri lautasella, ja katsella, kuinka pölyhiukkaset tarttuivat harjaan, nostaa varovasti neulan levyn reunalle ja toivoa, että se osuu oikeaan kohtaan. Isä opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Hän istui joskus iltaisin pitkään nojatuolissa silmät kiinni ja kuulokkeet korvilla, ja kun satuin paikalle, laittoi kuulokkeet minun korvilleni ja sieltä kajahti jokin folkballadi tai jousikonsertto, haikea countrymelodia tai klassinen kitarasoolo, McTellin Streets of London: pieniä säveliä, jotka sytyttivät kipinöitä, saivat minut myöhemmin kuuntelemaan yhä lisää ja lisää, soittamaan ja laulamaan, matkustamaan lauluissa kerrottuihin paikkoihin, Lontoon kaduille. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin minä lasken ja luetteloin isän levyt ja mietimme, mitä teemme niille ja myydäänkö levysoitin.

Muistotilaisuudessa oli helpointa lähinnä tarkkailla, koska toisten suru on raskasta. Isän nuoruudenystävät muistelivat kilpa-ajoja veneillä Kotkan saaristossa, isää joka oli iloinen, huoleton ja yllytyshullu hurjapää. Valokuvissa hän poseeraa laivaston univormussa, jo silloin suoraselkäisenä ja ylpeänä, ennen kuin tulivat perhe ja rahahuolet ja työkiireet ja hermoromahdukset ja alkoholismi. Jotain sellaista haluan hänestä säilyttää, päätän: näiden ystävien kiintymyksen, vapauden seilata avoimilla vesillä - sen, millaista on olla väkevästi elossa.

Sitten eräänä kesäisenä maanantaina isän tuhka sirotellaan mereen. Laivan moottori pitää valtavaa meteliä, lokit kiljahtelevat, ja me kaikki nautimme suolaisista pärskeistä kasvoillamme, merituulesta, matkan tunteesta. Äiti kantaa uurnaa arkisesti, kuin alistunut leski. Vähän jää ihmisestä jäljelle, kun kaikki otetaan pois: muutama kourallinen tuhkaa kuin hiekkaa, joka vajoaa hitaasti sinisen meren pohjaan.

Jotenkin hienovaraisesti kesän mittaan minä ja veljeni otamme isän paikan perheessä, jaamme vastuun ja nojaudumme toisiimme. Punomme pienen turvaverkon, joka kannattelee äitiä, koetamme saada kaiken kuntoon ja jaksaa itsekin. Veli näyttää äkkiä vanhalta ja hetken pelkään menettäväni hänetkin. Valvon ja kuuntelen vanhan kotitalon ääniä ja kuulostelen oman sydämeni sykettä, kestääkö se vai pettääkö sekin liian aikaisin?

Käy ilmi, että isä on laiminlyönyt asunto-osakeyhtiön kaikki paperiasiat monen kymmenen vuoden ajalta. Minä päätän laittaa ne kuntoon, eihän taloa voi muuten myydä, on vain käärittävä hihat ja käytävä työhön. Luen asunto-osakeyhtiölakia, perehdyn kirjanpitoon, teen talousarvioita ja kunnossapitoselvityksiä ja käyn läpi papereita monta iltaa myöhään yöhön. Opettelen asioita joista minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan, keskityn ankarasti, harmittelen, kasvan pituutta.

Ja kun pitkän kesän helteet hellittävät, istutan puutarhassa puita, isälle purppuraomenapuun (kenen kanssa nyt leikkaan omenapuita ja keskustelen satonäkymistä), minulle tammen - kasvakoon se kauan jälkeeni - vanhan kotitalon puutarhan hienojen orapihlajien muistoksi helmiorapihlajan, josta toivon ihanaa vaaleanpunaista kukintaa keväällä ja kaikille minun ja isän yhteisille rastaille marjoja syksyllä.

Isä tulee mieleen aina välillä, pikkuasioista. Jonkin kukan tai linnun olisin voinut näyttää hänelle, jostakin onnistuneesta sieniretkestä kertoa, keskustella puutarhasuunnitelmista. Ja toisaalta joinakin hetkinä huojennun siitä, että hän ei enää ole tässä, ettei tästä tarvitse riidellä, ettei jotakin ongelmaa enää ole, että lasinen lapsuus päättyi. Käyn äidin luona kotitalossa usein, istun tuntikausia bussissa ja junassa ja autossa, annan katseen levätä maisemassa ja ajattelen isää. Tunnen, että muutun - mutten niin, että minusta tulisi toisenlainen, vaan niin, että muutun entistä enemmän itsekseni. Pääsen itseni ytimeen ja siihen, mikä on tärkeää.

Kun kesä kuluu, ikävä siirtyy tilanteista ja asioista ihmiseen: kaipaan sitä ihmistä, jonka menetin. Kun surusta kuorii pois päältä kaikki muistot, omenapuut, mustarastaat, kaiken, jää jäljelle se ihminen, joka isä oli. Jokin olemus, joka on minulla samanlainen ja silti aivan erilainen.

Sille ikävälle ei oikein löydykään enää sanoja. Se on tuuli, jossa ruoho taipuu.