Lohduttavat lintuni

Viisi vuotta sitten kirjoitin: "...minä en koskaan saa isää, joka haluaisi opetella todella tuntemaan minut, eikä hän saa koskaan tytärtä, joka antaisi hänelle anteeksi kiinnostuksen puutteen." Arvelin, ettei minulla ole isän kanssa sellaista tulevaisuutta, jossa riitaisa suhde saataisiin korjattua hyväksi ja eheyttäväksi yhdessäoloksi.

Olin onneksi väärässä. Varmasti paljon auttoi sekin, että minulla oli isän suhteen niin paljon ristiriitaisia tunteita, joita pyrin ratkaisemaan muuttamalla omia käyttäytymismallejani. Jotenkin se vaikutti isäänkin, ja varsinkin viimeisen vuoden ajan meillä oli hyvä olla yhdessä. Siitä olen kiitollinen sekä itselleni että isälle. Nyt minulla on nippu hyviä muistoja: aurinkoisia aamuja keittiössä, huolettomia kesäpäiviä, lämpimiä halauksia, lintuhavaintojen täyttämiä puhelinkeskusteluja. Muistot nostavat surun pintaan, tiiviiksi matoksi kuin lumpeenlehdet laineilla, mutta myös lohduttavat ihmeesti: näin oli hyvä.

Hautajaiset olivat lauantaina. Inhoan hautajaisia, ja näitä odotin erityisellä vavistuksella. Minulle arkussa oleva ihminen on jo poissa pysyvästi, enkä näe näissä menoissa mitään itselleni mielekästä. Ajatus, että puulaatikossa edessäni on ruumis, tuntuu epätodelliselta, irrelevantilta ja makaaberilta. Veli on mustassa puvussaan kovin vakavan ja väsyneen näköinen. Pappi puhuu äidin sanoja vainajasta, jota ei juuri tuntenut, muistuttelee ihmisen kuolevaisuudesta ja lohduttelee armolla ja jälleennäkemisen toivolla, joihin en usko.

Ulkona tuulee kovaa ja kappelin sisälle kantautuu hautausmaan puista mustarastaan laulu. Suljen korvani papilta ja avaan ne tälle: rastaan laululle, ikivanhojen puiden oksille, arkun kukkaköynnöksen herkille terälehdille, kauneudelle ja kesälle ja lohdutukselle. Ja kestän tämän, kestän sittenkin. Kun astumme ulos kappelista, puoliso ottaa tiukasti kädestäni kiinni ja kävelemme pois - ja tunnen äkkiä oloni vapaaksi ja kevyemmäksi.

Suruun, ikävään ja haikeuteen sekoittuu tunne, jota en ensin tahtonut tunnistaa, mutta nyt pystyn jo myöntämään sen: huojennus. Olen huojentunut isän puolesta siitä, että lähtö oli nopea. Mutta olen huojentunut myös itseni puolesta siitä, ettei minun tarvinnut enempää todistaa hänen vanhenemistaan ja sairastamistaan tai sitä, miten hän muuttui iän myötä tahdittomaksi ja ahtaammin ajattelevaksi ja ennakkoluuloiseksi. Minun ei tarvitse olla enää huolissani hänen terveydestään, asioiden ja tunteiden patoamisesta, alkoholinkäytöstä. Se kaikki on huojentavaa.

Ja sitten on vielä se syvimmällä oleva tunne: olen vapaa tästä ihmissuhteesta. Rakastin isääni syvästi, mutta minun on aina ollut vaikea hyväksyä omaa paikkaani jonkun tyttärenä. Nyt olen puoliksi vapaa.

Ilahdun myös siitä, että isää kaipaavat monet. Monille - ja minullekin parhaimmillaan - hän oli iloinen ja sosiaalinen ihminen. Vieraiden ja adressien määrä kertoo, että isä ainakin välillä tajusi olennaiset asiat elämässä, ystävyyden ja välittämisen, ja ettei hän ehkä ollut niin yksinäinen kuin pelkäsin, vaikka patosikin asiat sisäänsä. Muistotilaisuudessa isälle nostetaan malja, mikä tuntuu samanaikaisesti kunnioittavalta ja absurdilta - tässä nyt juodaan alkoholia alkoholistin muistolle. Mutta koko päivä on ollut niin perinjuurin kummallinen, että päätän olla miettimättä asiaa enempää.

Pääsemme lopen uupuneina kotiin sunnuntai-iltana, ja ehdin vielä puutarhaan haistelemaan tuoksuja ja hypistelemään vasta-auenneiden unikkojen punaista silkkiä. Isän tekemästä linnunpöntöstä kuuluu ponteva sirkutus: sinitiaisen poikaset ovat kohta valmiita lähtemään lentoon.