Kevyemmät kantamukset

Hetki, jolloin elävän ihmisen ikävä vaihtuu kuolleen ihmisen muisteluun, on oma haikea taitekohtansa sekin. On päätettävä, paljonko surua ja isää kannan mukanani ja mistä päästän irti.

Olen paiskinut reilun kuukauden töitä aamusta iltaan, ja aikaa on jäänyt vain välttämättömälle muulle. Tämä tahaton työstressi kulutti aika tehokkaasti akut tyhjiksi, kaiken päälle sain aika ilkeän flunssan. Mutta sitten työ valmistui, sain elämäni taas takaisin ja koitti pitkästä aikaa vapaa viikonloppu.

Lepäsin suunnitelmallisesti. Nukuin pitkään, leivoin keksejä, istutin puutarhassa metsätulppaaneja syvälle vielä lämpimään maahan ja katselin joutsenaurojen lentoa. Mieli oli iloinen ja kevyt.

Illalla tajusin, että mielen kepeys ei ollut vain ystävien, auringonpaisteen ja vapaapäivän tuomaa hyvää oloa, vaan myös vapautta surusta. Ja samalla tuntui, että isä on kadonnut kauaksi, haalistunut ja muuttunut pelkäksi muistoksi. Siirtynyt niiden aikoinaan kuolleiden muiden läheisten joukkoon, joista on jäljellä vain riekaleisia unikuvia. Niinhän sen pitää tietysti mennäkin - ei sitä voi kantaa jatkuvasti mukanaan akuuttia ikävää ja eläviä mielikuvia jostakusta, jonka on jo kadottanut. On tyydyttävä siihen, että ajatukset matkaavat muualle ja että valokuvat haalistuvat kansioissaan. On uskallettava luopua.

Koetan myös luottaa siihen, että jotakin säilyy silti mukanani. Isän ja minun suhde, se millaisia me molemmat olimme toisillemme, oli arvokasta ja vaikeaa, enkä unohda sitä. Tavallaan on hyväkin, että se on enää muisto - että voin kasvaa ulos siitä roolista ja tytöstä, joka olin. Kun luopuu jostakusta, on luovuttava myös siitä osasta itseä, joka määrittyi sen läheisen kautta. Toisaalta jotakin saa myös tilalle.

Pidän siitä, miten olen tänä kesänä kasvanut. Ja veljen kanssa meistä on tullut läheiset. Luulen, että nyt kun olemme voineet riisua roolejamme ja menneisyyden taakkoja, meistä on tullut monella tavalla parempia.

Menemme taas viikonlopuksi alakuloisen äidin luo, taloa ei - harmi kyllä - ole vielä myyty. Viimeksi toin sieltä sinivuokkoja omaan puutarhaani ja istutin ne pähkinäpensaiden alle. Ajatukset ovat ensi keväässä.

Lokakuun illassa

lokakuun illassa
punarinnan syyslaulu -
viivythän vielä?

Katse käännettynä

Äiti ja veli tulivat vierailulle, niin kuin äiti oli aiemmin tullut isän kanssa joka kesä. Vietimme onnistuneen ja iloisenkin viikonlopun, joka oli melko täynnä ohjelmaa. Uskottelin itselleni, että äidille on hyvästä saada uutta ajateltavaa ja mukavia juttuja, mutta jälkeenpäin tajusin, että halusin itseni takia täyttää vierailun tapahtumilla - ettei isän poissaolo tuntuisi niin selvästi.

Vierailun jälkeen olen uupuneempi kuin osasin odottaakaan, ja yllättävistä asioista. Jokin lopullisuus tuntuu ilmassa, eikä se ole lähestyvä syksy. Makuuhuoneessa on monta kassillista papereita ja valokuvia, jotka olen ajatellut jossain vaiheessa käydä läpi - isän papereita.

Sade ropisee kattoon. Varovaisen uteliaana otan syliin ensimmäisen paperinipun, ja häkellyn löytämästäni: sukututkimuspapereita, vanhoja perunkirjoituksia, isän laivastopapereita, isoäitini koulutodistuksia, sota-ajan säännöstelykuponkeja, Amerikkaan lähteneiden serkkujen kirjeitä kotimaahan, isän lapsuudenaikaisia piirustuksia - ihmisiä, koteja, kohtaloita, jotka vyöryvät ylitseni kuin Atlantin aallot.

Kaivan esiin valokuva-albumit antamaan tarinoille kasvot. Vuosikymmeniä vanhoista kuvista tunnistaa jo, kuka kukin on, kaikki rakkaat katsovat kohti ja hymyilevät kameralle. Katse täynnä toivoa ja elämä edessä. Isovanhempani, kaikki isotätini ja -setäni, isoenoni, isäni veljineen - kaikki he, jotka ovat nyt jo poissa. Ihmiselämiä täynnä rakkautta, ystävyyttä, yhteisiä matkoja, vanhemmuutta, sisaruutta, lapsuutta - mutta myös tyhjiä kohtia, puuttuvia läheisiä, vieraita paikkoja, joihin ei koskaan kotiuduttu, epäonnistuneita yrityksiä antaa toiselle se, mitä hän kaipaa.

Ihmisen elämä on raskas. Ja albumien sivut viiltävät auki vanhoja haavoja, menetyksiä ja suruja, elämänmittaista kaipausta ja ikävää mummolaan ja turvallisiin syleihin, jotka menetin liian varhain. Olin ajatellut, että nämä surut on jo surtu vuosia sitten. Toisesta paperipinosta löytyy lapsena isälle tekemiäni kortteja, runoja ja piirustuksia. Miten rakastinkaan isää! Lapsen koko innokkuudella ja huolettomuudella, kirkasotsaisella vilpittömyydellä. Ja miten onnelliseksi se onkaan isäni tehnyt, silittänyt rypyt otsalta, saanut hänet säästämään isänpäiväkortteja kaikki nämä vuodet.

Nyt on jätettävä se pikkutyttö taakse. Astuttava sivuun, käännettävä katse.
Luovuttava, annettava kaiken mennä, jätettävä kaikki nämä ihmiskohtalot haalistumaan valokuviin.
Miksi se koskee?

Minulle tammi

Tämä on ollut erikoinen kesä.

Isän hautajaiset tuntuivat yhtä vieraannuttavilta kuin kaikki muutkin hautajaiset, enkä löytänyt niistä yhteyttä siihen ihmiseen, jonka tunsin. Mutta kun kirkossa kaikui Ave Maria, muistin kuinka isä soitti äänilevyiltä minulle sen kappaleen - ja kaikenlaista, kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Ihan pienenä ei saatu itse edes koskea levysoittimeen tai levyihin, mutta vähän isompana sain jo pitää levyharjaa aivan kevyesti levyn pinnalla, kun se pyöri lautasella, ja katsella, kuinka pölyhiukkaset tarttuivat harjaan, nostaa varovasti neulan levyn reunalle ja toivoa, että se osuu oikeaan kohtaan. Isä opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Hän istui joskus iltaisin pitkään nojatuolissa silmät kiinni ja kuulokkeet korvilla, ja kun satuin paikalle, laittoi kuulokkeet minun korvilleni ja sieltä kajahti jokin folkballadi tai jousikonsertto, haikea countrymelodia tai klassinen kitarasoolo, McTellin Streets of London: pieniä säveliä, jotka sytyttivät kipinöitä, saivat minut myöhemmin kuuntelemaan yhä lisää ja lisää, soittamaan ja laulamaan, matkustamaan lauluissa kerrottuihin paikkoihin, Lontoon kaduille. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin minä lasken ja luetteloin isän levyt ja mietimme, mitä teemme niille ja myydäänkö levysoitin.

Muistotilaisuudessa oli helpointa lähinnä tarkkailla, koska toisten suru on raskasta. Isän nuoruudenystävät muistelivat kilpa-ajoja veneillä Kotkan saaristossa, isää joka oli iloinen, huoleton ja yllytyshullu hurjapää. Valokuvissa hän poseeraa laivaston univormussa, jo silloin suoraselkäisenä ja ylpeänä, ennen kuin tulivat perhe ja rahahuolet ja työkiireet ja hermoromahdukset ja alkoholismi. Jotain sellaista haluan hänestä säilyttää, päätän: näiden ystävien kiintymyksen, vapauden seilata avoimilla vesillä - sen, millaista on olla väkevästi elossa.

Sitten eräänä kesäisenä maanantaina isän tuhka sirotellaan mereen. Laivan moottori pitää valtavaa meteliä, lokit kiljahtelevat, ja me kaikki nautimme suolaisista pärskeistä kasvoillamme, merituulesta, matkan tunteesta. Äiti kantaa uurnaa arkisesti, kuin alistunut leski. Vähän jää ihmisestä jäljelle, kun kaikki otetaan pois: muutama kourallinen tuhkaa kuin hiekkaa, joka vajoaa hitaasti sinisen meren pohjaan.

Jotenkin hienovaraisesti kesän mittaan minä ja veljeni otamme isän paikan perheessä, jaamme vastuun ja nojaudumme toisiimme. Punomme pienen turvaverkon, joka kannattelee äitiä, koetamme saada kaiken kuntoon ja jaksaa itsekin. Veli näyttää äkkiä vanhalta ja hetken pelkään menettäväni hänetkin. Valvon ja kuuntelen vanhan kotitalon ääniä ja kuulostelen oman sydämeni sykettä, kestääkö se vai pettääkö sekin liian aikaisin?

Käy ilmi, että isä on laiminlyönyt asunto-osakeyhtiön kaikki paperiasiat monen kymmenen vuoden ajalta. Minä päätän laittaa ne kuntoon, eihän taloa voi muuten myydä, on vain käärittävä hihat ja käytävä työhön. Luen asunto-osakeyhtiölakia, perehdyn kirjanpitoon, teen talousarvioita ja kunnossapitoselvityksiä ja käyn läpi papereita monta iltaa myöhään yöhön. Opettelen asioita joista minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan, keskityn ankarasti, harmittelen, kasvan pituutta.

Ja kun pitkän kesän helteet hellittävät, istutan puutarhassa puita, isälle purppuraomenapuun (kenen kanssa nyt leikkaan omenapuita ja keskustelen satonäkymistä), minulle tammen - kasvakoon se kauan jälkeeni - vanhan kotitalon puutarhan hienojen orapihlajien muistoksi helmiorapihlajan, josta toivon ihanaa vaaleanpunaista kukintaa keväällä ja kaikille minun ja isän yhteisille rastaille marjoja syksyllä.

Isä tulee mieleen aina välillä, pikkuasioista. Jonkin kukan tai linnun olisin voinut näyttää hänelle, jostakin onnistuneesta sieniretkestä kertoa, keskustella puutarhasuunnitelmista. Ja toisaalta joinakin hetkinä huojennun siitä, että hän ei enää ole tässä, ettei tästä tarvitse riidellä, ettei jotakin ongelmaa enää ole, että lasinen lapsuus päättyi. Käyn äidin luona kotitalossa usein, istun tuntikausia bussissa ja junassa ja autossa, annan katseen levätä maisemassa ja ajattelen isää. Tunnen, että muutun - mutten niin, että minusta tulisi toisenlainen, vaan niin, että muutun entistä enemmän itsekseni. Pääsen itseni ytimeen ja siihen, mikä on tärkeää.

Kun kesä kuluu, ikävä siirtyy tilanteista ja asioista ihmiseen: kaipaan sitä ihmistä, jonka menetin. Kun surusta kuorii pois päältä kaikki muistot, omenapuut, mustarastaat, kaiken, jää jäljelle se ihminen, joka isä oli. Jokin olemus, joka on minulla samanlainen ja silti aivan erilainen.

Sille ikävälle ei oikein löydykään enää sanoja. Se on tuuli, jossa ruoho taipuu.

Lohduttavat lintuni

Viisi vuotta sitten kirjoitin: "...minä en koskaan saa isää, joka haluaisi opetella todella tuntemaan minut, eikä hän saa koskaan tytärtä, joka antaisi hänelle anteeksi kiinnostuksen puutteen." Arvelin, ettei minulla ole isän kanssa sellaista tulevaisuutta, jossa riitaisa suhde saataisiin korjattua hyväksi ja eheyttäväksi yhdessäoloksi.

Olin onneksi väärässä. Varmasti paljon auttoi sekin, että minulla oli isän suhteen niin paljon ristiriitaisia tunteita, joita pyrin ratkaisemaan muuttamalla omia käyttäytymismallejani. Jotenkin se vaikutti isäänkin, ja varsinkin viimeisen vuoden ajan meillä oli hyvä olla yhdessä. Siitä olen kiitollinen sekä itselleni että isälle. Nyt minulla on nippu hyviä muistoja: aurinkoisia aamuja keittiössä, huolettomia kesäpäiviä, lämpimiä halauksia, lintuhavaintojen täyttämiä puhelinkeskusteluja. Muistot nostavat surun pintaan, tiiviiksi matoksi kuin lumpeenlehdet laineilla, mutta myös lohduttavat ihmeesti: näin oli hyvä.

Hautajaiset olivat lauantaina. Inhoan hautajaisia, ja näitä odotin erityisellä vavistuksella. Minulle arkussa oleva ihminen on jo poissa pysyvästi, enkä näe näissä menoissa mitään itselleni mielekästä. Ajatus, että puulaatikossa edessäni on ruumis, tuntuu epätodelliselta, irrelevantilta ja makaaberilta. Veli on mustassa puvussaan kovin vakavan ja väsyneen näköinen. Pappi puhuu äidin sanoja vainajasta, jota ei juuri tuntenut, muistuttelee ihmisen kuolevaisuudesta ja lohduttelee armolla ja jälleennäkemisen toivolla, joihin en usko.

Ulkona tuulee kovaa ja kappelin sisälle kantautuu hautausmaan puista mustarastaan laulu. Suljen korvani papilta ja avaan ne tälle: rastaan laululle, ikivanhojen puiden oksille, arkun kukkaköynnöksen herkille terälehdille, kauneudelle ja kesälle ja lohdutukselle. Ja kestän tämän, kestän sittenkin. Kun astumme ulos kappelista, puoliso ottaa tiukasti kädestäni kiinni ja kävelemme pois - ja tunnen äkkiä oloni vapaaksi ja kevyemmäksi.

Suruun, ikävään ja haikeuteen sekoittuu tunne, jota en ensin tahtonut tunnistaa, mutta nyt pystyn jo myöntämään sen: huojennus. Olen huojentunut isän puolesta siitä, että lähtö oli nopea. Mutta olen huojentunut myös itseni puolesta siitä, ettei minun tarvinnut enempää todistaa hänen vanhenemistaan ja sairastamistaan tai sitä, miten hän muuttui iän myötä tahdittomaksi ja ahtaammin ajattelevaksi ja ennakkoluuloiseksi. Minun ei tarvitse olla enää huolissani hänen terveydestään, asioiden ja tunteiden patoamisesta, alkoholinkäytöstä. Se kaikki on huojentavaa.

Ja sitten on vielä se syvimmällä oleva tunne: olen vapaa tästä ihmissuhteesta. Rakastin isääni syvästi, mutta minun on aina ollut vaikea hyväksyä omaa paikkaani jonkun tyttärenä. Nyt olen puoliksi vapaa.

Ilahdun myös siitä, että isää kaipaavat monet. Monille - ja minullekin parhaimmillaan - hän oli iloinen ja sosiaalinen ihminen. Vieraiden ja adressien määrä kertoo, että isä ainakin välillä tajusi olennaiset asiat elämässä, ystävyyden ja välittämisen, ja ettei hän ehkä ollut niin yksinäinen kuin pelkäsin, vaikka patosikin asiat sisäänsä. Muistotilaisuudessa isälle nostetaan malja, mikä tuntuu samanaikaisesti kunnioittavalta ja absurdilta - tässä nyt juodaan alkoholia alkoholistin muistolle. Mutta koko päivä on ollut niin perinjuurin kummallinen, että päätän olla miettimättä asiaa enempää.

Pääsemme lopen uupuneina kotiin sunnuntai-iltana, ja ehdin vielä puutarhaan haistelemaan tuoksuja ja hypistelemään vasta-auenneiden unikkojen punaista silkkiä. Isän tekemästä linnunpöntöstä kuuluu ponteva sirkutus: sinitiaisen poikaset ovat kohta valmiita lähtemään lentoon.

Kun äänestä häviävät värit

Unessa sataa niin paljon, että puutarha vajoaa veden alle ja omenapuut kuolevat. Jotenkin toivon, että ne virkoaisivat seuraavana keväänä, mutta se on pitkä odotus. Toisessa unessa yritän soittaa hätänumeroon, mutta puhelu yhdistyy suoraan taksiasemalle. Taksia odotellessa tapaan pitkästä aikaa isän, ovatpa hänen hiuksensa valkoiset. Rutistan häntä lujasti, mutta hän ei tunne minua ja halaa kuin vierasta. Puhuu minusta väärällä nimellä ja luulee, etten ole paikalla. Sitten herään toukokuun aamuun, päivästä tulee lämmin, ja kaikkialla on ihanan vihreää. Omenapuissa on jo kukkanuput. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan.

Isä kuoli reilu viikko sitten sairauskohtaukseen yksin kotona. Mietin, tuntuivatko tuskaisat minuutit pitkiltä. Huomaan miettiväni, pelottiko häntä. Veljeni - josta tuli yhdellä puhelulla entistä tärkeämpi kiintopiste elämässäni - soitti minulle, ja panin merkille, miten ihmisen äänestä häviävät värit, kun on kerrottavana ja vastaanotettavana suruviesti.

Se viesti tuli yllättäen. Minun kaunis, suurenmoinen isäni on poissa. Iloinen ja rasittava isäni. Viikkoa aiemmin olimme hihitelleet aamiaispöydässä omille puujalkavitseillemme. Samanlaiset, isä ja tytär. Hän oli paistanut illalliseksi haukifileitä ja seurannut tyytyväisenä, miten minulle maistui. Minä olin kaivanut puutarhasta kuunliljan taimia, ja isä oli tullut auttamaan vaikka kuluneet polvet vaivasivat, koska savimaa oli niin kovaa, ettei taimia saanut yksin. Olin ajatellut, että voisin kiittää isää vielä erikseen jossain vaiheessa siitä, että hän auttaa minua nykyään niin usein, pyytämättäkin, mutta se unohtui. Sitten yhtäkkiä kaikesta pitääkin alkaa puhua menneessä aikamuodossa.

On vain luotettava siihen, että isä tiesi kaiken olennaisen. Että hänkin iloitsi siitä, että välimme olivat parantuneet ja että yhdessäolo oli helppoa. Että kalafileet ja kuunliljan taimet olivat hänen tapansa kertoa välittämisestä (koska asioista ei näköjään voinut puhua). Ja miten ylpeältä hän näytti helmikuussa, kun veimme hänet ravintolaan 70-vuotispäivällisille, ja koko perhe oli koossa.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten isälle kirjeen. Hän ei vastannut, emmekä koskaan puhuneet kirjeestä tai sen sisällöstä. Kirjeessä oli ankaraa pelkoa siitä, että menetän isän, mutta myös niitä kauneimpia ja tärkeimpiä sanoja. Joskus mietin, mihin kirje oli joutunut.

Pari päivää isän kuoleman jälkeen etsin palautettavia kirjaston kirjoja hänen yöpöydältään ja avasin yöpöydän laatikon. Se oli tyhjä lukuun ottamatta kirjettäni. Isä oli säilyttänyt sitä kaikki nämä vuodet aivan sänkynsä vieressä. Se kosketti syvältä, mutta herätti myös paljon kysymyksiä, joihin en nyt saa enää vastausta.

On vain tyydyttävä tähän, meidän molempien epätäydellisyyteen, kipuilevaan suhteeseemme, kaiken keskeneräisyyteen.
Se oli nyt tässä. Onneksi oli niitä hyviä hetkiä, viime aikoina entistä enemmän, ne paikkaavat paljon. Ei kaduta.

Pitkä kevätyö

Pitkä kevätyö.
Ajattelen sadetta
ja sinua. Sinua.

Viimeinen tiistai

Tämä on aivan tavallinen tiistai
ja kuitenkin aivan poikkeuksellinen
koska minun on luovuttava sinusta.
Tämä on vain yksi tiistai muiden joukossa
mutta silti erityinen
koska sinä lähdet tänään.
On helmikuinen suojasää
pilvet ovat melkein yhtä vaaleita kuin hanki
korkeista männyistä tippuu pisaroita poskelle.
On valoisa, arkinen tiistai
vaikka sinä olet kohta poissa.

Viime yönä näin unta
että matkustin yksin valtameren taa
kuljin jalan kaupungin halki
lautalla joen yli
valkoista höyryä puuskuttavalla dieselveturilla toiselle mantereelle.
Mutta se oletkin sinä joka lähdet
matkaat ajan ja unen tuolle puolen
ja siksi tämä on meidän viimeinen tiistaimme.

Jää hyvästi, ystäväni.
Tavataan taas unissa.