Sydän. Aurinko.

Aurinko on kivunnut taas eilistä korkeammalle, kun lähdemme aamulla metsään. Koirat ehtivät kisata monta kierrosta juoksukilpailuaan, ennen kuin saan lumikengät jalkaan. Seuraamme jänisten jälkiä, kettujen ja myyrien jälkiä, maailmalta piiloon omaan valtakuntaamme.

Käymme yhä syvemmälle metsään, koirat juoksevat kaukana edellä ja lukevat kirsut lumisina viimeöisiä viestejä. Aina välillä ne kääntyvät katsomaan, pikkukoira aiempaa harvemmin. Se on mielestään iso jo, ja uskaltaa lähteä puiden taa seikkailemaan. Annan sen mennä ja hidastan vauhtia. Kuusikossa tuoksuu lapsuuden joululta, ja neulaset ovat käteen lämpimiä, auringon herättämiä. Raskaiden oksien alle on siroteltu käpysuomuja kuin sadetta. Oravan lounasravintola.

Harjun päivänpuoleista rinnettä, tukkitien yli ja mäenkylkeä ylös. Tuuli on piilottanut polut, ja metsäkoneet tehneet uusia. Mikä ennen oli metsä, on nyt katajainen mäki, ja järvelle näkee jo kaukaa. Koirat etsivät innoissaan ja erehtymättä tutut reitit, palaavat välillä takaisin hoputtamaan, kirmaavat sitten alas jäälle. Mäen laella tuulee navakasti lännestä, ja ajattelen miten tämä tuuli tuo kevään, kiiruhtaa tänne joutsenet ja telkät ja rastaat, heittää reilun viikon päästä peipposetkin, paiskoo ne kaikki näihin puihin laulamaan pakahduttavalla pauhulla, luomaan vimmalla kevättä ja elämää.

Järvenselkä on tuulesta tasainen, aivan kuin täällä ei olisi koskaan oltukaan. Kuin ei latu olisi tästä vielä hiljan kulkenut jonkin yksinäisen hiihtäjän jälkeen, kuin ei kettu olisi kuutamossa jolkotellut verkalleen toiselle rannalle. Pysähdyn nauramaan ääneen koirille, jotka hurjan hippaleikin lomassa heittäytyvät hankeen piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Niiden tassut leimaavat uusia jälkiä lumeen, ja minä piirtelen sauvankärjellä sydämiä. Mietin kuvia, joita meillä on tapana piirtää ensimmäiseksi lumeen, hiekkaan, jäätyneeseen tuulilasiin, huurteiseen ikkunaan. Sydän. Hymynaama. Aurinko. Kukka. Oma nimi. Kuin kertoaksemme jotakin.

Rannassa kipuamme toista rinnettä ylös, ja välillä vajoan reittä myöten lämmön haurastuttamaan lumeen. Aurinko paahtaa takinselkää. Vihdoin ylhäällä heittäydyn selälleni lumiseen rinteeseen, suljen silmät ja kuuntelen lähestyviä tassuja. Kohta kaksi kuonoa touhottaa lämmintä läähätystä naamalleni ja kysyy, mikä leikki tämä on. Mustan koiran kylki on kuuma auringosta, kun se istuu viereeni. Kuuntelemme maailman ääniä: tuulta, tiaisia rantakoivikossa, omaa hengitystämme, mäntyjen napsahtelua kylmän yön jälkeen.

Nousemme jatkamaan matkaa, ja äkkiä hanki kantaa.

Maanantaiyö

Olen edelleen a:n takia lääkityksellä. Saa nähdä, kuinka monta vuotta. Nyt otan lääkkeen maanantai-iltaisin, ja sivuoireet jäävät aika vähäisiksi, satunnaiseen päänsärkyyn ja parin tunnin kuluttua iskevään lievään tuskaisuuteen ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Kiintoisaa, miten pieni tabletti voi vaikuttaa niin voimakkaasti mielialaan. Yleensä koetan vain mennä nukkumaan ajoissa, aamulla olo on parempi.

Eilen illalla jäin kuitenkin katsomaan Ylen lähettämää dopingdokumenttia. Erittäin kiinnostava dokumentti, mutta minulle huonona ajankohtana. Ahdistun muutenkin dopingista - tuntuu hullulta, että ihmiset, joilla on etuoikeus olla terveitä, alkavat tarkoituksellisesti leikkiä terveydellään. Ja jokin siinä kaihertaa vielä paljon järjen tasoa syvemmältäkin, en vain saa siitä kiinni. Ehkä minua vaivaa sen kaiken turhuus? Että maineen, rahan ja hyväksynnän kaipuu menee kaiken muun edelle? Ja entäpä seuraukset: itsepetosta, valheita, tuskaa, kuolemaa.

Eilen olin valmiiksi altis ahdistumaan, ja yötä vasten olo muuttuikin aika inhottavaksi, kuin olisi ollut raskas kivi rintakehän päällä. Puoliso meni käyttämään koiria ulkona, minä katselin pimeitä ikkunoita ja yritin hengitellä. Hetken mietin jo, pitääkö soittaa johonkin. Onneksi ulkonakävijät palasivat pian ja sen myötä valo ja elämä taloon. Sain kerrottua olostani ja otettua lievän rauhoittavan. Adhd-puolison kyky olla läsnä on hämmästyttävä - aina kun tarvitsen, hän on ihmeellisen tyyni ja turvallinen. Ottaa kainaloon ja rauhoittaa ajatukset. Vähitellen seinät avartuvat, ja aamulla olo on taas tavallinen.

Torkun pitkään ja kuuntelen keittiöstä kantautuvia kotoisia ääniä. Kahvinkeitin porisee. Uuniin sytytetään tuli. Koirat vouhkaavat jostakin, ja ne käsketään vähän äkäisesti hiljaiseksi, jotten minä heräisi. Tassut tepsuttelevat. Ikkunoista tulvii valoa ja peiton alla on lämmintä. Nautin siitä, miten helppo on hengittää. Ei ole kiire mihinkään, työt voivat odottaa vielä vähän.

Vihdoin nousen ja lähden koirien kanssa ulos. Tunnen olevani väkevästi elossa. Ilmassa kiitävät pienet lumihiutaleet tasaisena verhona, mutta pilvet ovat ohuita, ja aurinko on lähellä. Kirkkaan valkoinen taivas heittää varjoja hangelle: valo on läsnä, vaikka sataa. Ojennan kädet korkealle, taputan niitä yhteen, ja kaukaa järven jään toisesta päästä kaksi leikkisää koiraa kääntyy juoksemaan kohti.

Vinhaa vauhtia kohti kevättä.

Pakkomiellyttäjä vapautuu vähitellen

Loppuviikko on mennyt hyvällä adrenaliinilla. Olen puolustanut oikeuttani tulla kuulluksi.

Löin puhelinmyyjälle luurin korvaan, koska hän ei kuunnellut kieltävää vastaustani. Ah, tuntuipa hyvältä! Kävin myös pari verenpainetta nostavaa puhelua erään paikallisen, minulle tuntemattoman hihhulin kanssa, ja huomasin korottavani ääntä aikuiselle ihmiselle: "Ei kun nyt sinä olet hiljaa ja kuuntelet, mitä minulla on sanottavaa!". Siihen loppui jatkuva keskeyttäminen ja minun vähättelyni. Vapauttavaa!

Öisin näen fantastisia ja rennon väkivaltaisia scifi-unia, joissa suonissani virtaa sininen veri.

Kasvuiässä

"Maahamme virtaa lounaasta lauhaa ilmaa. Etelätuuli voimistuu vähitellen."

Tuntuu, etten ole ehtinyt kirjoittaa ikuisuuksiin. Olen nauttinut lauhoista keväisistä päivistä, kiivennyt sumussa mäelle ja katsellut järvelle päin, vaikka järveä ei näy, kaksi kuonoa vieressäni haistelee ilmaa innokkaasti ja tähyää harmaata horisonttia. Toisina päivinä on kirpeän kirkasta ja lumi helisee auringonvalossa timantteina alas puista. Olen miettinyt sitä, miten ihminen voi tuntea olevansa aivan yksin, ainoana sumun syvyyksissä tai metsässä ympärillä vain auringonkilossa kimaltelevat puut, mutta miten kukaan meistä ei ole ollenkaan yksin. Syntyessämme meistä tulee osa jotakin, joka on jo valmiina: sukulaisten verkosto ottaa meidät vastaan tuntein, joita emme ehkä koskaan saa tietää, ja kasvamistamme seuraa kokonainen joukko ihmisiä kiinnostuksella, josta meillä ei ole ehkä aavistustakaan.

Minusta tuli helmikuussa täti, mitä etuoikeus! Aivan ilman omaa ansiota saan tutustua uuteen pieneen ihmiseen ja olla vielä erikoisasemassa, itsestäänselvästi mukana hänen lähipiirissään ja elämässään. Olen aina ajatellut, että tätiys on ihannetila - omia lapsia en ole koskaan halunnut, mutta tätinä saan tavallaan kaikki hyvät puolet. Epäilemättä yritän vielä hemmotella tätä lasta vaikkapa herkuilla enemmän kuin hän jaksaa syödä tai hänen vanhempansa sallisivat. :-)

Muutenkin aamut ovat valoisia ja mieli kevyt. Rahahuolet ja muut epäolennaisuudet jäävät taka-alalle. Pikkukoiralla alkavat vihdoin ensimmäiset juoksut ja se rauhoittuu yhtäkkiä. Viime viikkojen levottomuus ja kiukuttelu hellittää, ja muistan taas miten tasapainoinen se perusluonteeltaan on. Kyllä siitäkin joskus tulee aikuinen koira, ja ylimääräinen sohvatyynyjen ja mattojen pureskelu hellittää, rauhoittelen itseäni.

Kaikista meistä kasvaa joskus aikuisia, kun ympärillä on tukena niitä, jotka välittävät.