Erään ystävänpäivän ilta

Kotimatkalla on jo pimeää, autonvalot pyyhkivät lumista piennarta. Avaan radion. En ole suuri Anna Puun fani eikä laulu tosiasiassa ole onnellinen, mutta jään kuuntelemaan.

"Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa."

Kääntyä kotiin ajoissa. Muistaa, että kotona joku muistaa ja odottaa.

Sitähän se on, kumppanuus, rakkaus - huomioonottamista ja sopimista. Sovitaan, miten halutaan elää. Kumpikin kertoo, mitä toivoo ja kestää, ja mietitään yhdessä, kuinka rakastetaan ja kuinka riidellään. Päätetään tiuskia sovussa. Olla toiselle olkapäänä ja komentaa tarvittaessa.

Adhd-kumppanin kanssa sopiminen on tietysti erityisen tärkeää. Pitää puhua ja ennen kaikkea pitää kuunnella. Eikä pidä vetää johtopäätöksiä siitä, miten adhd-ihminen kulloinkin käyttäytyy, koska käytös ei välttämättä kuvasta sisimpiä toiveita. (Niin kuin ei tietysti aina meillä muillakaan.)

En ole koskaan toivonut, että ihastumisen ja ensirakastumisen huuma kestäisi ikuisesti. Vaikka joku viisas sanoi, että sitäkin kannattaisi joskus muistella - millaista oli - tehdä jotain samoja juttuja ja elää niitä hetkiä uudelleen. Minä huomaan vain nauttivani tästä: tavallisesta arjesta ja meidän yhdessä luodusta kiintymyksestämme.

Ystävänpäivä tulee ja menee, enkä muista olla romanttinen tai järjestää mitään erityistä. Ystäville kirjoitan kortin, mutta sille kaikkein tärkeimmälleni en, ja tunnen syyllisyyden pistoksen. Kaupassa käteen tarttuu pehmoinen tuore leipä, ja soitan kotiin: viitsitkö laittaa tomaatti-linssikeiton tulemaan?

Illalla istumme vierekkäin sohvalla ja syömme keittoa, joka on maailman parasta, ja pehmeää suolaista leipää. Mitään muuta en osaa nyt elämääni toivoa, etkä ehkä sinäkään.

Miksi minulla on puutarhalapio eteisessä, jossa näen sen joka päivä

Näen unia perheenjäsenistä, varsinkin isästä. Unessa isä ostaa minulle kukkia ja tekee ruokaa. Pitää huolta. Herättyäni mietin, onko minussa nyt katkeruuden hellitettyä enemmän tilaa muille tunteille isää kohtaan.


Äiti ja isä tulevat yhdeksi yöksi käymään. Jännitän etukäteen omaa jaksamistani, mutta kun isä saapastelee eteiseen oranssilla lahjanauhalla koristettu uusi puutarhalapio kädessään, sulan hymyyn.

Keskustelemme omenapuista ja puutarhasta ja linnuista, ja isä maistelee keittämiäni hilloja. Ilahtuu, kun saa oman purkin. Minä ajan isän automaattivaihteista volvoa (ilman suorituspaineita, vaikka isä istuu vieressä!) ja tarjoilen isälle lohivoileipiä. Katselen tätä harmaantunutta, isoisän näköiseksi muuttunutta huumorintajuista ja ylpeää miestä ja mietin, nauttiiko isä samankaltaisuudestamme yhtä paljon kuin minä.