Kohta on jo helmikuu, totean, ja katselen auringonvalossa syvän tyynnyttävästi lipuvia lumikiteitä. Mistä ne tulevatkaan, ehkä korkealta puista, tai tuolta toiselta puolelta taivasta, joka on sinisessä pilvessä. Onko se kissankellonsininen? Väri on vaaleampi, mutta sävy, onko se oikea? Yritän muistella etäisiä kesäisiä mielikuvia, ja taivaalla lentää lentokone, ääni kuuluu sisälle asti ja muistuttaa jostakin kaukaisesta ja keveästä. Lentokoneita ei täällä usein kuule, emme ole reitillä, ja tuollaisia pienempiä vielä harvemmin. Helikopteri jos näkyy, niin siitä puhuukin sitten koko kylä, koska jos se ei ole sähköyhtiön yritys raivata linjoja, on joku pitänyt toimittaa kiireellä Kuopioon sairaalaan. Naurattaa, pienet ovat pienen kylän uutiset.
Olohuoneessa minulla on kolme sykkyrää. Pikkukoira on käpertynyt lattiatyynylle nukkumaan autuaan tietämättömänä, että tänään sitä vielä kovistellaan yksivuotisrokotuksin. Isompi koira (ajatella, että se on jo kohta kolmevuotias) lepuuttaa pedissään etujalkaa, josta emme löydä kipupistettä, vaikka se sitä ontuu. Kolmas on huolesta sykkyrällä oleva adhd-puoliso, jolle on kaadettu päälle enemmän murheita juuri nyt kuin mieli oikein jaksaisi.
Juuri kun näytti siltä, että päivä pitenee ja mieli kevenee, tulee isoja huolia ja sairasteluita ja pelkoja läheisten puolesta. Tiedän, että kyllä se jaksaa, mutta myöhään iltaisin tuntuvat villit mielikuvat aloittavan tanssinsa adhd-aivoissa kuin hurjat maalatut soturit leiritulilla. On vaikea tajuta, ettei niitä ajatuksia voi vain kytkeä pois päältä. Ei auta, vaikka kuinka sanon: "Älä ajattele sitä nyt, kaikki on aamulla helpompaa".
Onneksi aamulla sentään on helpompaa, ja kaiken muun suhteen voimme vain toivoa parasta. Minä teen aamusta iltaan töitä ja tunnen oloni riittämättömäksi. En ehdi paneutua töiden takia mihinkään tärkeään. Hermostun puolisoon ja moitin sitä hölmöksi, vaikka kyse on vain peloista, eikä niille mitään voi. Harmittaa kaikki.
Äkkiä pilvet ovat peittäneet taivaan molemmin puolin ja muuttuneet vaaleanharmaiksi, ja on alkanut ihan kunnon lumisade. Vaikka oli luvattu poutaa. Ikävä aurinkoa tuntuu saman tien, nostan verhoa ja yritän tähyillä pilviverhon läpi. Talon yli lentää korppi ja muistuttaa jostakin kaukaisesta ja keveästä.
maanantai 21. tammikuuta 2013
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Silityksiä vailla
Onnistun lykkäämään äidille soittamista monta päivää. "Se vaikenee joka pelkää vastausta, ei kestä totuutta, jää vaille vapautta" laulaa PMMP. Näinhän se menee, ja siksi en haluaisi soittaa vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä.
Lopulta soitan ja saan sanottua tämän: tuntuu, että kaikki veljeni toiveet kuullaan, mutta minua jostakin syystä ei. Äiti luopuu alkuperäisestä puolustuskannastaan ja sanoo ymmärtävänsä, lupaa vähän pahoittelevaan sävyyn kiinnittää asiaan huomiota. Huomaan taas yllätyksekseni, että vastauksen sijaan on tärkeintä itse puhua. Jos jättää vastauksen tai reaktion pelossa avaamatta suunsa, luopuu omastaan... sitähän minä olen tehnyt vuosien ajan vanhempieni suhteen, vaikka muussa seurassa olen normaalin rohkea.
Nyt käännän katseeni tähän: mikä minua estää, mitä minä tässä pelkään niin, että menee monta päivää kerätä rohkeutta tai viitseliäisyyttä omasta itsestä kertomiseen omille vanhemmilleen?
Luen Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Takanen kiteyttää asioita mukavan selkeästi:
"Jokaisella on tunnelukkoja....Tunnelukko on lapsuudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä." Toisin sanoen tunnelukko saa käyttäytymään lapsuudessa opitun selviytymismallin mukaisesti, vaikkei tilanne ole enää sama kuin lapsena eikä vaadi samanlaista selviytymistä. Tällöin ajattelu- tai toimintatapa kääntyy itseään vastaan ja onkin haitallinen. Koska se on syntynyt lapsuudessa tilanteessa, jossa lapsen tarpeet eivät jostain syystä ole tyydyttyneet, se on aikuisiälläkin vain selviämistä siitä, että tarpeet eivät tyydyty.
Lapsena esimerkiksi pyrin olemaan perheen vastuunkantaja, koska koin, ettei minun tunteilleni ja avuttomuudelleni ollut tilaa. Kun aikuisena käyttäydyn samoin, piilotan oman epävarmuuteni ja pyrin olemaan vastuussa muista, tunteeni eivät edelleenkään saa tilaa. Kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin, koska päällisin puolin näytän olevan täysin kunnossa, ja toisten asioihin keskittyminen saa minut itsenikin kokemaan, että omatkin tunteeni ovat hallinnassa. Näin tunnelukko saa minut vain toistamaan samaa lapsuuden vajetta ja luomaan ympäristöni samanlaiseksi kuin lapsena, ja tunnelukko vahvistuu entisestään. Tässä äidille soittamisessakin tunnen selvästi, että olisi niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Komennan itseäni puhelun aikana, nyt et naurahda ja vähättele sillä juuri sanomaasi, nyt sanot tämän lauseen, joka mielessäsi on, tämä on nyt sanottava. Uin tunnelukkoa vastaan sameassa virrassa.
Takanen tarkentaa vielä: "Tunnelukko syntyy lapsuudessa ja nuoruudessa edistämään sopeutumista kasvuympäristöön. Se syntyy sisäisenä reaktiona lapsuuden tilanteisiin, joissa lapsen emotionaaliset perustarpeet eivät tyydyty....Tunnelukkojen syntyminen ei ole lapsen hallinnassa, hän ei voi itse mitenkään niitä estää eivätkä ne ole koskaan lapsen omaa syytä.... Yksikään lapsi ei selviä lapsuudesta ilman tunnelukkoja."
Lohdullista tekstiä. "Tunnelukkomme eivät koskaan täysin katoa" mutta työstämällä ne saa heikentymään ja niistä voi tulla tietoiseksi.
Nyt sarastaa, ja pikkukoira kyllästyy kuuntelemaan näppäimistön ääntä ja tulee viereen hakemaan silityksiä. Se on mielestään niitä oikeutetusti ansainnut, koska en ole ainakaan viiteen minuuttiin antanut sille mitään huomiota. Siinäpä asennetta! :-)
Lopulta soitan ja saan sanottua tämän: tuntuu, että kaikki veljeni toiveet kuullaan, mutta minua jostakin syystä ei. Äiti luopuu alkuperäisestä puolustuskannastaan ja sanoo ymmärtävänsä, lupaa vähän pahoittelevaan sävyyn kiinnittää asiaan huomiota. Huomaan taas yllätyksekseni, että vastauksen sijaan on tärkeintä itse puhua. Jos jättää vastauksen tai reaktion pelossa avaamatta suunsa, luopuu omastaan... sitähän minä olen tehnyt vuosien ajan vanhempieni suhteen, vaikka muussa seurassa olen normaalin rohkea.
Nyt käännän katseeni tähän: mikä minua estää, mitä minä tässä pelkään niin, että menee monta päivää kerätä rohkeutta tai viitseliäisyyttä omasta itsestä kertomiseen omille vanhemmilleen?
Luen Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Takanen kiteyttää asioita mukavan selkeästi:
"Jokaisella on tunnelukkoja....Tunnelukko on lapsuudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä." Toisin sanoen tunnelukko saa käyttäytymään lapsuudessa opitun selviytymismallin mukaisesti, vaikkei tilanne ole enää sama kuin lapsena eikä vaadi samanlaista selviytymistä. Tällöin ajattelu- tai toimintatapa kääntyy itseään vastaan ja onkin haitallinen. Koska se on syntynyt lapsuudessa tilanteessa, jossa lapsen tarpeet eivät jostain syystä ole tyydyttyneet, se on aikuisiälläkin vain selviämistä siitä, että tarpeet eivät tyydyty.
Lapsena esimerkiksi pyrin olemaan perheen vastuunkantaja, koska koin, ettei minun tunteilleni ja avuttomuudelleni ollut tilaa. Kun aikuisena käyttäydyn samoin, piilotan oman epävarmuuteni ja pyrin olemaan vastuussa muista, tunteeni eivät edelleenkään saa tilaa. Kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin, koska päällisin puolin näytän olevan täysin kunnossa, ja toisten asioihin keskittyminen saa minut itsenikin kokemaan, että omatkin tunteeni ovat hallinnassa. Näin tunnelukko saa minut vain toistamaan samaa lapsuuden vajetta ja luomaan ympäristöni samanlaiseksi kuin lapsena, ja tunnelukko vahvistuu entisestään. Tässä äidille soittamisessakin tunnen selvästi, että olisi niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Komennan itseäni puhelun aikana, nyt et naurahda ja vähättele sillä juuri sanomaasi, nyt sanot tämän lauseen, joka mielessäsi on, tämä on nyt sanottava. Uin tunnelukkoa vastaan sameassa virrassa.
Takanen tarkentaa vielä: "Tunnelukko syntyy lapsuudessa ja nuoruudessa edistämään sopeutumista kasvuympäristöön. Se syntyy sisäisenä reaktiona lapsuuden tilanteisiin, joissa lapsen emotionaaliset perustarpeet eivät tyydyty....Tunnelukkojen syntyminen ei ole lapsen hallinnassa, hän ei voi itse mitenkään niitä estää eivätkä ne ole koskaan lapsen omaa syytä.... Yksikään lapsi ei selviä lapsuudesta ilman tunnelukkoja."
Lohdullista tekstiä. "Tunnelukkomme eivät koskaan täysin katoa" mutta työstämällä ne saa heikentymään ja niistä voi tulla tietoiseksi.
Nyt sarastaa, ja pikkukoira kyllästyy kuuntelemaan näppäimistön ääntä ja tulee viereen hakemaan silityksiä. Se on mielestään niitä oikeutetusti ansainnut, koska en ole ainakaan viiteen minuuttiin antanut sille mitään huomiota. Siinäpä asennetta! :-)
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Lapsuuden lahjoista
Kun olin pieni, teimme jouluksi veljen kanssa lahjatoivelistat. Minun listani oli aina pitkä ja sisälsi kirjoja ja kauniita esineitä, myös arvotonta rihkamaa, veljeni lista oli lyhyt ja legopainotteinen. Veljelle oli vanhempien vaikea keksiä lahjoja, joten hän sai toivomansa legot ja pari pehmeää pakettia. Minulle lahjoja oli enemmän: en saanut montakaan tavaraa toivelistalta, mutta paljon kaikkea muuta. Parhaita lahjoja olivat isän antamat, arvokkaammat piirustusvälineet. Isä antoikin aina vain pari lahjaa, muut paketit olivat äidiltä: kirjoja, sukkia, aamutossuja, hiuspinnejä, koruja, vaatteita, kiiltokuvia, pelejä.
Nykyään en vietä joulua, mutta koska äitini haluaa itsepintaisesti pitää perinteestä kiinni, meille on aina siellä joulupaketit odottamassa. Enkä minä halua mennä tyhjin käsin, joten vien jotain harkittua, mistä tiedän heidän pitävän. Äiti myös esittää edelleen avoimesti joululahjatoiveita ja odottaa niiden täyttyvän. Isän suhteen olemme veljen kanssa tuuliajolla ja yritämme epätoivoisesti keksiä, mitä muuta kuin suklaata voisimme tänä vuonna antaa.
Pariin vuoteen isältä ei ole tullut pakettia, ja äidinkin antamat lahjat tuntuvat vähän kyhätyiltä, vaikka hän painottaa haluavansa aina antaa "omannäköisiä" lahjoja. Onkohan siinä surutyötäkin, kun en olekaan "jouluihminen"? Minua se ei ole haitannut, mutta tänä vuonna pisti silmään, että veli sai Stockmannilta kalliita vaatteita ja keittiötavaraa, kun minä sain suklaalevyn (jollaisen olen saanut ennenkin ja josta menee nyt tammikuussa päiväys) ja ylijäämäpuseron. Paistinpannun veli oli saanut isältä. Isä myös viime tapaamisellamme kertoi naureskellen, kuinka Stockmannilla vain laadukkaimmat vaatteet olivat olleet riittävän hyviä veljen lahjaksi. Yhtäkkiä sinänsä merkityksetön ja materialistinen asia saa uusia merkityksiä, kun hahmotan siinä tutun kuvion: veli saa edelleenkin ne kalliit tavarat, joita hän toivoo, ja minä saan erilaisia pieniä juttuja, joita en ole toivonut.
Juttelen asiasta veljen kanssa. Hän muistuttaa, että ainahan se on ollut näin: hän sai paljon vähemmän paketteja kuin minä, koska yksittäiset tavarat olivat arvokkaampia. Minä totean, etten ole koskaan toivonut paljon pieniä paketteja, lahjojen suuri määrä ei ollut minun valintani. Lapsuuden lahjalistani olivat pitkiä yksinkertaisesti siksi, että maailmassa oli minulle paljon kaunista materiaa, eivät siksi, että olisin ollut veljeä ahneempi. Toisaalta emme ole enää lapsia emmekä tee lahjalistoja vanhemmillemme.
Muistan ihasteelleeni syksyllä isän kevyttä puutarhalapiota ja hänen todenneen leikkisästi, että minun pitää kirjoittaa joulupukille. Muistan kertoneeni äidille, että tarvitsisin uuden kunnollisen sateenvarjon. Ei siis ole kyse siitä, etteivätkö he tietäisi, mitä toivon tai tarvitsen, vaan siitä, että he eivät kuule toiveitani samalla tavalla kuin veljeäni.
Tunnen oloni kovin pikkusieluiseksi ja lapselliseksi, kun huomaan loukkaantuvani. Eihän isän tai äidin pitäisi joutua millään lahjoilla todistamaan, että olen tärkeä! On täysin typerää aikuisen ihmisen vinkua tavaran perään, suomin itseäni. Mutta samalla tiedän, että minua eivät sinänsä häiritse vaatteet tai keittiötarvikkeet (jollaisia olisin kyllä itsekin voinut käyttää), vaan tämä taas ilmenevä epätasa-arvoinen kohtelu. Perheessä, jossa aina kehutaan, että lapsia yritetään kohdella täysin samanarvoisesti. Kipupiste on siinä, ettei minua nähdä.
Tänä vuonna äiti olikin lahjakassia ojentaessaan jotenkin oudon anteeksipyytelevä. En tajunnut, miksi, koska eihän minulla ollut odotuksia. Nyt ymmärrän hänen käytöksensä. Pitäisikö seuraavan kerran soittaessa tiedustella, miksi hän pyyteli anteeksi, ja kysyä, miksei tämä ihannoitu samanarvoisuus vieläkään toteudu?
Joku kysyy, mitä sain joululahjaksi. Kysyjä oli saanut italianmatkan. En halua kertoa, että sain suklaalevyn.
Nykyään en vietä joulua, mutta koska äitini haluaa itsepintaisesti pitää perinteestä kiinni, meille on aina siellä joulupaketit odottamassa. Enkä minä halua mennä tyhjin käsin, joten vien jotain harkittua, mistä tiedän heidän pitävän. Äiti myös esittää edelleen avoimesti joululahjatoiveita ja odottaa niiden täyttyvän. Isän suhteen olemme veljen kanssa tuuliajolla ja yritämme epätoivoisesti keksiä, mitä muuta kuin suklaata voisimme tänä vuonna antaa.
Pariin vuoteen isältä ei ole tullut pakettia, ja äidinkin antamat lahjat tuntuvat vähän kyhätyiltä, vaikka hän painottaa haluavansa aina antaa "omannäköisiä" lahjoja. Onkohan siinä surutyötäkin, kun en olekaan "jouluihminen"? Minua se ei ole haitannut, mutta tänä vuonna pisti silmään, että veli sai Stockmannilta kalliita vaatteita ja keittiötavaraa, kun minä sain suklaalevyn (jollaisen olen saanut ennenkin ja josta menee nyt tammikuussa päiväys) ja ylijäämäpuseron. Paistinpannun veli oli saanut isältä. Isä myös viime tapaamisellamme kertoi naureskellen, kuinka Stockmannilla vain laadukkaimmat vaatteet olivat olleet riittävän hyviä veljen lahjaksi. Yhtäkkiä sinänsä merkityksetön ja materialistinen asia saa uusia merkityksiä, kun hahmotan siinä tutun kuvion: veli saa edelleenkin ne kalliit tavarat, joita hän toivoo, ja minä saan erilaisia pieniä juttuja, joita en ole toivonut.
Juttelen asiasta veljen kanssa. Hän muistuttaa, että ainahan se on ollut näin: hän sai paljon vähemmän paketteja kuin minä, koska yksittäiset tavarat olivat arvokkaampia. Minä totean, etten ole koskaan toivonut paljon pieniä paketteja, lahjojen suuri määrä ei ollut minun valintani. Lapsuuden lahjalistani olivat pitkiä yksinkertaisesti siksi, että maailmassa oli minulle paljon kaunista materiaa, eivät siksi, että olisin ollut veljeä ahneempi. Toisaalta emme ole enää lapsia emmekä tee lahjalistoja vanhemmillemme.
Muistan ihasteelleeni syksyllä isän kevyttä puutarhalapiota ja hänen todenneen leikkisästi, että minun pitää kirjoittaa joulupukille. Muistan kertoneeni äidille, että tarvitsisin uuden kunnollisen sateenvarjon. Ei siis ole kyse siitä, etteivätkö he tietäisi, mitä toivon tai tarvitsen, vaan siitä, että he eivät kuule toiveitani samalla tavalla kuin veljeäni.
Tunnen oloni kovin pikkusieluiseksi ja lapselliseksi, kun huomaan loukkaantuvani. Eihän isän tai äidin pitäisi joutua millään lahjoilla todistamaan, että olen tärkeä! On täysin typerää aikuisen ihmisen vinkua tavaran perään, suomin itseäni. Mutta samalla tiedän, että minua eivät sinänsä häiritse vaatteet tai keittiötarvikkeet (jollaisia olisin kyllä itsekin voinut käyttää), vaan tämä taas ilmenevä epätasa-arvoinen kohtelu. Perheessä, jossa aina kehutaan, että lapsia yritetään kohdella täysin samanarvoisesti. Kipupiste on siinä, ettei minua nähdä.
Tänä vuonna äiti olikin lahjakassia ojentaessaan jotenkin oudon anteeksipyytelevä. En tajunnut, miksi, koska eihän minulla ollut odotuksia. Nyt ymmärrän hänen käytöksensä. Pitäisikö seuraavan kerran soittaessa tiedustella, miksi hän pyyteli anteeksi, ja kysyä, miksei tämä ihannoitu samanarvoisuus vieläkään toteudu?
Joku kysyy, mitä sain joululahjaksi. Kysyjä oli saanut italianmatkan. En halua kertoa, että sain suklaalevyn.
torstai 3. tammikuuta 2013
Juomakulttuuriperhe kasvattaa
Mietin viime kesänä ja syksynä paljon lasista lapsuuttani. Pohdiskelut alkoivat, kun katsoimme kesän kynnyksellä elokuvan Svinalängorna. Sitä katsoessa ei tuntunut, kuin olisi katsonut elokuvaa ollenkaan, niin paljon samastumispintaa niin minä kuin adhd-puolisokin löysimme lapsuudestamme. Toisin sanoen katselukokemus ei ollut kovin nautittava. Itseäni ahdisti erityisesti joulukohtaus, jossa hyvää tarkoittava humalainen perheenisä haluaa jääräpäisesti tehdä asiat itse, vaikkei se kännissä onnistu, ja hermostuu niin toisten auttamisyrityksiin kuin omaan sähläämiseensä. Lopulta kaikki menee pilalle. Eivätkä lapset olisi kaivanneet kaikkea viimeisen päälle, joulukuusta ja lahjoja, vaan raittiin joulun. Liiankin tuttua.
Eniten elokuvassa ahdisti kuitenkin perheenäiti, joka ei osannut suojella lapsiaan isän juomiselta. Huomasin yllättäen suuttuvani oikein kunnolla. Pari päivää tunteitani pyöriteltyäni tajusin, että minussa oli paljon tukahdutettua vihaa äitiä kohtaan juuri tästä syystä. Isää kohtaan tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset: hän on minulle tavattoman tärkeä, ja siksi alkoholismi herättää surua, pettymystä, ahdistusta ja pelkoa. Äitiä kohtaan olen tuntenut (tässä asiassa) vain suoraviivaista suuttumusta, jota en kuitenkaan ole koskaan ilmaissut.
Kun toinen vanhempi juo, lapset liittoutuvat pakostakin toisen vanhemman kanssa. Onhan hän ainoa vakaa ja turvallinen henkilö siinä tilanteessa. Ongelma on kuitenkin siinä, että valitsemalla yhteiselon alkoholistin kanssa toinenkin vanhempi on valinnut puolensa - lapsia vastaan. Silloinhan lapsi joutuu turvautumaan vanhempaan, joka ei kuitenkaan aseta häntä etusijalle. Eikä lapsella ole varaa tuntea normaaleja kielteisiä tunteita raitista vanhempaa kohtaan, koska lasinen lapsuus on hyvin mustavalkoinen.
Äitini synnit ovat olleet itsekkyys ja vähättely. Isän juominen ei ole ollut niin pahaa, että äiti olisi ottanut ja lähtenyt lasten kanssa. Kaikki olisi ehkä mennytkin paremmin, ellei äidilläni olisi ollut niin suuri kuuntelijan, ymmärtäjän tai ystävän tarve, että hän itse haki meistä lapsista liittolaisiaan. Kun äitini menetti miehensä alkoholille, hän päätti, että tyttärestä tulisi hänen ystävänsä ja uskottunsa. Sillä seurauksella, että minä jouduin oman taakkani lisäksi kantamaan äitini näkökulmaa perhe-elämäämme.
Isästä tuli "toi sun isäs", aina silloin kun tämä oli hankala. Kun isä oli kadonnut kellariin tai uuden kotimme rakennustyömaalle pidemmäksi aikaa, äiti lähetti meidät lapset etsimään. En tiedä, oliko hän vain laiska vai henkisesti niin väsynyt, joka tapauksessa hän ei tainnut ollenkaan ymmärtää, miten ahdistavaa meille oli huhuilla isää ja jännittää, missä kunnossa tämä löytyisi. Äiti loi meistä kolmikon, liittolaisia isää ja isän juomista vastaan. Minulle se oli kauhean ristiriitaista, koska isä oli minulle rakkaampi ja tärkeämpi kuin äiti, ja on edelleen, kaikesta huolimatta. Minä myös ymmärrän, miksi isä juo.
Äitini muistelee välillä erästä ulkomaanmatkaa, jolta palattuaan hän löysi miehensä rampana (isä oli veistänyt humalassa puukolla polveensa) ja teini-ikäiset lapsensa keuhkokuumeessa sängystä (olimme odottaneet yömyöhään ambulanssia talvipakkasessa isän kanssa, jottei koko keittiö olisi sotkeentunut vereen). Äiti pudistelee päätään hymyillen ja huokailee, ettei koskaan ole kokenut sellaista kotiinpaluuta. Ja ettei hän sen jälkeen lähtenytkään enää itsekseen ulkomaille. Ja minä naurahtelen myös ja myöntelen, koska en muuta voi, ja huomaamattani luovun samalla omasta näkökulmastani.
Pakkohan tämän on loppua. En voi enää kantaa tätä suuttumusta sisälläni ja ymmärtää äitiäni loputtomiin. Jotenkinhan minun on tultava näkyväksi ja ilmaistava omat tunteeni. Mitä jos ensi kerralla äidin muistellessa tätäkin tarinaa sanoisinkin: "Turha sinun minulle on sitä päivitellä, minähän olin se, joka soitti ambulanssin!"
Eniten elokuvassa ahdisti kuitenkin perheenäiti, joka ei osannut suojella lapsiaan isän juomiselta. Huomasin yllättäen suuttuvani oikein kunnolla. Pari päivää tunteitani pyöriteltyäni tajusin, että minussa oli paljon tukahdutettua vihaa äitiä kohtaan juuri tästä syystä. Isää kohtaan tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset: hän on minulle tavattoman tärkeä, ja siksi alkoholismi herättää surua, pettymystä, ahdistusta ja pelkoa. Äitiä kohtaan olen tuntenut (tässä asiassa) vain suoraviivaista suuttumusta, jota en kuitenkaan ole koskaan ilmaissut.
Kun toinen vanhempi juo, lapset liittoutuvat pakostakin toisen vanhemman kanssa. Onhan hän ainoa vakaa ja turvallinen henkilö siinä tilanteessa. Ongelma on kuitenkin siinä, että valitsemalla yhteiselon alkoholistin kanssa toinenkin vanhempi on valinnut puolensa - lapsia vastaan. Silloinhan lapsi joutuu turvautumaan vanhempaan, joka ei kuitenkaan aseta häntä etusijalle. Eikä lapsella ole varaa tuntea normaaleja kielteisiä tunteita raitista vanhempaa kohtaan, koska lasinen lapsuus on hyvin mustavalkoinen.
Äitini synnit ovat olleet itsekkyys ja vähättely. Isän juominen ei ole ollut niin pahaa, että äiti olisi ottanut ja lähtenyt lasten kanssa. Kaikki olisi ehkä mennytkin paremmin, ellei äidilläni olisi ollut niin suuri kuuntelijan, ymmärtäjän tai ystävän tarve, että hän itse haki meistä lapsista liittolaisiaan. Kun äitini menetti miehensä alkoholille, hän päätti, että tyttärestä tulisi hänen ystävänsä ja uskottunsa. Sillä seurauksella, että minä jouduin oman taakkani lisäksi kantamaan äitini näkökulmaa perhe-elämäämme.
Isästä tuli "toi sun isäs", aina silloin kun tämä oli hankala. Kun isä oli kadonnut kellariin tai uuden kotimme rakennustyömaalle pidemmäksi aikaa, äiti lähetti meidät lapset etsimään. En tiedä, oliko hän vain laiska vai henkisesti niin väsynyt, joka tapauksessa hän ei tainnut ollenkaan ymmärtää, miten ahdistavaa meille oli huhuilla isää ja jännittää, missä kunnossa tämä löytyisi. Äiti loi meistä kolmikon, liittolaisia isää ja isän juomista vastaan. Minulle se oli kauhean ristiriitaista, koska isä oli minulle rakkaampi ja tärkeämpi kuin äiti, ja on edelleen, kaikesta huolimatta. Minä myös ymmärrän, miksi isä juo.
Äitini muistelee välillä erästä ulkomaanmatkaa, jolta palattuaan hän löysi miehensä rampana (isä oli veistänyt humalassa puukolla polveensa) ja teini-ikäiset lapsensa keuhkokuumeessa sängystä (olimme odottaneet yömyöhään ambulanssia talvipakkasessa isän kanssa, jottei koko keittiö olisi sotkeentunut vereen). Äiti pudistelee päätään hymyillen ja huokailee, ettei koskaan ole kokenut sellaista kotiinpaluuta. Ja ettei hän sen jälkeen lähtenytkään enää itsekseen ulkomaille. Ja minä naurahtelen myös ja myöntelen, koska en muuta voi, ja huomaamattani luovun samalla omasta näkökulmastani.
Pakkohan tämän on loppua. En voi enää kantaa tätä suuttumusta sisälläni ja ymmärtää äitiäni loputtomiin. Jotenkinhan minun on tultava näkyväksi ja ilmaistava omat tunteeni. Mitä jos ensi kerralla äidin muistellessa tätäkin tarinaa sanoisinkin: "Turha sinun minulle on sitä päivitellä, minähän olin se, joka soitti ambulanssin!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
