Pimeässä kirkkaimmat tähdet

Tämä on ollut perhekeskeinen vuosi. Menetysten, ikävän, uusien tuttavuuksien ja lähentymisen vuosi. Menetin isotätini myötä viimeisen siteen Karjalaan, ja se tuntui jotenkin haikealta - koen jotenkin, että henkiset juureni ovat sinne ulottuvassa sukuhaarassa. Muutkin menetykset ovat tänä vuonna muistuttaneet siitä, että elämä on elettävä pelotta ja täydesti, koska sen käänteitä ei voi koskaan tietää. Ja toisaalta että ihmisen päättynyttä elämää voi muistaa myös juhlien, rohkeasti ja arvostaen - aina ei tarvita alakuloisia ja hiljaisia muistotilaisuuksia, vaan joskus voi myös kohottaa maljan ja tanssia! Ilon seassa surun voi antaa viiltää syvältä.

Olen tutustunut uusiin ihmisiin - ja uudella tavalla vanhoihin perheenjäseniin. Joskus perhe ja suku haastavat meidät hyvällä tavalla: on avauduttava erilaisuudelle ja toisaalta nähtävä itsensä muissa. Olemme koko ajan paikallamme, vieretysten, mutta jatkuvasti joko lähentyen tai loitontuen.

Kävin elokuussa isän kanssa sienessä. Näytin parhaat herkkutattiharjuni ja mustikkapaikkani, ja me osasimme kerrankin vain olla, ilman vaatimuksia, odotuksia tai tarpeita. Se taisi olla meille molemmille eheyttävää. Ainakin sen jälkeen välimme ovat olleet huikeasti aiempaa paremmat. En ole enää isälle niin vieras, ja toisaalta osaan itse kuunnella isää paremmin. Kun viha isää kohtaan on hellittänyt otteensa, on löytynyt tilaa myös surulle ja sille elämänmittaiselle ikävälle, joka minussa on.

Olen myös pohtinut paljon sitä, miten suuri osa omaa identiteettiä sisaruussuhteet voivat olla. Ja miten sisaruussuhteessakin pitää olla tilaa kasvulle, jotta se kestää. Mitä läheisempi on, sitä enemmän on annettava toiselle tilaa ja vapautta muuttua ja kulkea omia teitään. Muuten kaikki särkyy.

Kudon isoveljelle pipoa. Siitä tulee viininpunainen, koska se väri sopii hänelle, ja näen jo mielessäni, miten hän valittaa väristä, vaikka ilahtuukin lahjasta. Se ei ehkä sovi takkiin, tai yhteensopivaa kaulaliinaa ei ainakaan ole. Pikkusiskon jääräpäisyyllä ja kiusanhengellä kudon silti ja virnistelen mielessäni.

Veli lähtee kohta toiselle puolelle maapalloa.
Minulla on jo valmiiksi ikävä.

Luopumisesta

kurjet lähtevät
syysaurinko heittää
pitkät varjot

* * *

cranes are leaving
autumn sun casts
a long shadow

Laulu sinulle, jota ei enää ole

minä uin vihreässä metsässä
uin tummassa päilyvässä metsässä
jonka asukkaat, kalpeat kalat, piiloutuvat siimekseen kuin sammaliin
kepeät korennot lennähtävät pois tieltäni
tavoittamattomiin
vaikka yritän nähdä kaiken ja kertoa sinulle,
minkä värinen tämä metsä on

se on kuusenvihreä ja mustikansininen ja alati muuttuvan värinen
se kasvaa ja kohoaa vähitellen korkeuksiin
suuret vihreät lehdet kurottelevat varjosta valoa kohti
ja lumpeenkukat ojentelevat terälehtiään kuin metsätähdet
siimapalpakot keinuvat kevyesti
heinä niityllä

tuuli suhisee metsän reunamilla haavanvihreässä ruovikossa
muttet enää kuule sitä
kukaan ei ole kuulemassa tämän metsän aaltoilevia värejä
vehreitä kuin lapsuus toisessa maassa

mahdatko sinäkään muistaa enää
kuinka joskus heijastuin katseestasi?

minä uin tummassa värittömässä metsässä
maailma kääntyy hitaasti
ja kaiken yllä, aivan pohjalla, kaartuu ääretön taivas
tutut raskaat pilvet pohjamutana
sade pärskähtelee kasvoilleni
syvältä, kaukaa, nousee hitaasti myrsky

Kuin myyrä, joka ei tiedä ehtiikö juosta tien yli ennen autoa

Aamulla järvi on vielä yöstä raikas. Rannan puissa liikkuu kevyt tuulenvire. Jos sulkee uidessa silmänsä, voi hahmottaa veden liikkeen geometrisina kuvioina. Tosin saattaa vahingossa törmätä koiraan.

Helteellä elämä typistyy perusasioihin. Hengitä. Juo. Muista syödä jotakin vaikkei tee mieli. Mene järveen likoamaan koirien kanssa monta kertaa päivässä ja palaa sieltä virkistyneenä ja nälkäisenä. Lisää vissyyn suolaa, niin jaksat paremmin.

Huomaan, että vaikka muulloin pyrin elämään hetkessä, nämä lämpötilat saavat minut pysähtymään ja odottamaan. Odotan, että taas viilenee. Odotan, että sataa ja puutarha herää taas henkiin. Odotan, että pääsen taas elämään normaalia elämää. Odotan ukkosta, pauhaavaa kaatosadetta, myrskyä, toimintaa.

Alkuvuosi on ollut vaikea. Kevät oli raskas ja huolia täynnä, kesäkuusta toinen puoli on mennyt kuumassa sinnittelyyn ja toinen uimiseen. Olen nauttinut elämästä, toki, ja ollut onnellinen, mutta arkiset huolet ovat kasvaneet turhan suuriksi ja yrityksen vaikeudet painaneet hartioita. Voimia on ollut vähemmän muille ihmisille ja huolettomalle hauskanpidolle, ja välillä mieleen hiipii ikävä pieni kateus kuin nurmikolle kasvanut nokkonen, joka yllättäen polttaa paljaan jalkapohjan alla.

En tiedä, onko kesälomaan varaa. Ja sitä kysellään jatkuvasti: "milloin pidätte lomaa". Mitä siihen vastaa? "Jättäkää minut rauhaan, sillä olen tyytyväinen, jos minulla on varaa ostaa mansikoita, joten loma ei nyt ole tässä päällimmäisenä mielessä"? Ei tietenkään, kesä ja loma ovat tavallisia asioita, jotka koskevat jokaista, yrittäjääkin. Kyllä niistä saa kysyä. Joten vastaan aavistuksenomaisesti huokaisten, etten tiedä vielä. Ymmärrän, että ilman lomaa ihminen ei jaksa. Toisaalta tiedän myös, että jos nyt pitäisimme lomaa, meillä ei olisi loman jälkeen kaapissa ruokaa.

Ihmeesti osaankin nykyään kuulostella omia olojani. Aiemmin en tajunnut mitään, sinnittelin vain hammasta purren menemään ennen kuin yhtäkkiä romahdin. Nyt tunnustelen oman ahdistumiseni astetta ajoissa, huomaan että stressiä on, mutta masennusta ei, analysoin ja mietin, miten voisin auttaa itseäni, miten pyytää muilta apua. Keskityn nauttimaan kesävieraiksi tulevien ystävien seurasta hääräämättä liikaa, annan heidän käydä kaupassa, valitan hellettä, viihdyn ja rentoudun. Syön jäätelöä. Avaan hyvän kirjan. Hypin koirien kanssa laiturilta veteen niin, että molske käy, ja pikkukoira kiljuu innosta ja jännityksestä.

Onni on helpotusta huolista, ja se löytyy pienistä asioista. Metsä on täynnä linnun- ja jäniksenpoikasia. Vanamo kukkii herkin, tyynin kukin, ja sen löytää sammalikosta yllättäen kuin aarteen kesäyössä.

Sydän. Aurinko.

Aurinko on kivunnut taas eilistä korkeammalle, kun lähdemme aamulla metsään. Koirat ehtivät kisata monta kierrosta juoksukilpailuaan, ennen kuin saan lumikengät jalkaan. Seuraamme jänisten jälkiä, kettujen ja myyrien jälkiä, maailmalta piiloon omaan valtakuntaamme.

Käymme yhä syvemmälle metsään, koirat juoksevat kaukana edellä ja lukevat kirsut lumisina viimeöisiä viestejä. Aina välillä ne kääntyvät katsomaan, pikkukoira aiempaa harvemmin. Se on mielestään iso jo, ja uskaltaa lähteä puiden taa seikkailemaan. Annan sen mennä ja hidastan vauhtia. Kuusikossa tuoksuu lapsuuden joululta, ja neulaset ovat käteen lämpimiä, auringon herättämiä. Raskaiden oksien alle on siroteltu käpysuomuja kuin sadetta. Oravan lounasravintola.

Harjun päivänpuoleista rinnettä, tukkitien yli ja mäenkylkeä ylös. Tuuli on piilottanut polut, ja metsäkoneet tehneet uusia. Mikä ennen oli metsä, on nyt katajainen mäki, ja järvelle näkee jo kaukaa. Koirat etsivät innoissaan ja erehtymättä tutut reitit, palaavat välillä takaisin hoputtamaan, kirmaavat sitten alas jäälle. Mäen laella tuulee navakasti lännestä, ja ajattelen miten tämä tuuli tuo kevään, kiiruhtaa tänne joutsenet ja telkät ja rastaat, heittää reilun viikon päästä peipposetkin, paiskoo ne kaikki näihin puihin laulamaan pakahduttavalla pauhulla, luomaan vimmalla kevättä ja elämää.

Järvenselkä on tuulesta tasainen, aivan kuin täällä ei olisi koskaan oltukaan. Kuin ei latu olisi tästä vielä hiljan kulkenut jonkin yksinäisen hiihtäjän jälkeen, kuin ei kettu olisi kuutamossa jolkotellut verkalleen toiselle rannalle. Pysähdyn nauramaan ääneen koirille, jotka hurjan hippaleikin lomassa heittäytyvät hankeen piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Niiden tassut leimaavat uusia jälkiä lumeen, ja minä piirtelen sauvankärjellä sydämiä. Mietin kuvia, joita meillä on tapana piirtää ensimmäiseksi lumeen, hiekkaan, jäätyneeseen tuulilasiin, huurteiseen ikkunaan. Sydän. Hymynaama. Aurinko. Kukka. Oma nimi. Kuin kertoaksemme jotakin.

Rannassa kipuamme toista rinnettä ylös, ja välillä vajoan reittä myöten lämmön haurastuttamaan lumeen. Aurinko paahtaa takinselkää. Vihdoin ylhäällä heittäydyn selälleni lumiseen rinteeseen, suljen silmät ja kuuntelen lähestyviä tassuja. Kohta kaksi kuonoa touhottaa lämmintä läähätystä naamalleni ja kysyy, mikä leikki tämä on. Mustan koiran kylki on kuuma auringosta, kun se istuu viereeni. Kuuntelemme maailman ääniä: tuulta, tiaisia rantakoivikossa, omaa hengitystämme, mäntyjen napsahtelua kylmän yön jälkeen.

Nousemme jatkamaan matkaa, ja äkkiä hanki kantaa.

Maanantaiyö

Olen edelleen a:n takia lääkityksellä. Saa nähdä, kuinka monta vuotta. Nyt otan lääkkeen maanantai-iltaisin, ja sivuoireet jäävät aika vähäisiksi, satunnaiseen päänsärkyyn ja parin tunnin kuluttua iskevään lievään tuskaisuuteen ja tarkoituksettomuuden tunteeseen. Kiintoisaa, miten pieni tabletti voi vaikuttaa niin voimakkaasti mielialaan. Yleensä koetan vain mennä nukkumaan ajoissa, aamulla olo on parempi.

Eilen illalla jäin kuitenkin katsomaan Ylen lähettämää dopingdokumenttia. Erittäin kiinnostava dokumentti, mutta minulle huonona ajankohtana. Ahdistun muutenkin dopingista - tuntuu hullulta, että ihmiset, joilla on etuoikeus olla terveitä, alkavat tarkoituksellisesti leikkiä terveydellään. Ja jokin siinä kaihertaa vielä paljon järjen tasoa syvemmältäkin, en vain saa siitä kiinni. Ehkä minua vaivaa sen kaiken turhuus? Että maineen, rahan ja hyväksynnän kaipuu menee kaiken muun edelle? Ja entäpä seuraukset: itsepetosta, valheita, tuskaa, kuolemaa.

Eilen olin valmiiksi altis ahdistumaan, ja yötä vasten olo muuttuikin aika inhottavaksi, kuin olisi ollut raskas kivi rintakehän päällä. Puoliso meni käyttämään koiria ulkona, minä katselin pimeitä ikkunoita ja yritin hengitellä. Hetken mietin jo, pitääkö soittaa johonkin. Onneksi ulkonakävijät palasivat pian ja sen myötä valo ja elämä taloon. Sain kerrottua olostani ja otettua lievän rauhoittavan. Adhd-puolison kyky olla läsnä on hämmästyttävä - aina kun tarvitsen, hän on ihmeellisen tyyni ja turvallinen. Ottaa kainaloon ja rauhoittaa ajatukset. Vähitellen seinät avartuvat, ja aamulla olo on taas tavallinen.

Torkun pitkään ja kuuntelen keittiöstä kantautuvia kotoisia ääniä. Kahvinkeitin porisee. Uuniin sytytetään tuli. Koirat vouhkaavat jostakin, ja ne käsketään vähän äkäisesti hiljaiseksi, jotten minä heräisi. Tassut tepsuttelevat. Ikkunoista tulvii valoa ja peiton alla on lämmintä. Nautin siitä, miten helppo on hengittää. Ei ole kiire mihinkään, työt voivat odottaa vielä vähän.

Vihdoin nousen ja lähden koirien kanssa ulos. Tunnen olevani väkevästi elossa. Ilmassa kiitävät pienet lumihiutaleet tasaisena verhona, mutta pilvet ovat ohuita, ja aurinko on lähellä. Kirkkaan valkoinen taivas heittää varjoja hangelle: valo on läsnä, vaikka sataa. Ojennan kädet korkealle, taputan niitä yhteen, ja kaukaa järven jään toisesta päästä kaksi leikkisää koiraa kääntyy juoksemaan kohti.

Vinhaa vauhtia kohti kevättä.

Pakkomiellyttäjä vapautuu vähitellen

Loppuviikko on mennyt hyvällä adrenaliinilla. Olen puolustanut oikeuttani tulla kuulluksi.

Löin puhelinmyyjälle luurin korvaan, koska hän ei kuunnellut kieltävää vastaustani. Ah, tuntuipa hyvältä! Kävin myös pari verenpainetta nostavaa puhelua erään paikallisen, minulle tuntemattoman hihhulin kanssa, ja huomasin korottavani ääntä aikuiselle ihmiselle: "Ei kun nyt sinä olet hiljaa ja kuuntelet, mitä minulla on sanottavaa!". Siihen loppui jatkuva keskeyttäminen ja minun vähättelyni. Vapauttavaa!

Öisin näen fantastisia ja rennon väkivaltaisia scifi-unia, joissa suonissani virtaa sininen veri.

Kasvuiässä

"Maahamme virtaa lounaasta lauhaa ilmaa. Etelätuuli voimistuu vähitellen."

Tuntuu, etten ole ehtinyt kirjoittaa ikuisuuksiin. Olen nauttinut lauhoista keväisistä päivistä, kiivennyt sumussa mäelle ja katsellut järvelle päin, vaikka järveä ei näy, kaksi kuonoa vieressäni haistelee ilmaa innokkaasti ja tähyää harmaata horisonttia. Toisina päivinä on kirpeän kirkasta ja lumi helisee auringonvalossa timantteina alas puista. Olen miettinyt sitä, miten ihminen voi tuntea olevansa aivan yksin, ainoana sumun syvyyksissä tai metsässä ympärillä vain auringonkilossa kimaltelevat puut, mutta miten kukaan meistä ei ole ollenkaan yksin. Syntyessämme meistä tulee osa jotakin, joka on jo valmiina: sukulaisten verkosto ottaa meidät vastaan tuntein, joita emme ehkä koskaan saa tietää, ja kasvamistamme seuraa kokonainen joukko ihmisiä kiinnostuksella, josta meillä ei ole ehkä aavistustakaan.

Minusta tuli helmikuussa täti, mitä etuoikeus! Aivan ilman omaa ansiota saan tutustua uuteen pieneen ihmiseen ja olla vielä erikoisasemassa, itsestäänselvästi mukana hänen lähipiirissään ja elämässään. Olen aina ajatellut, että tätiys on ihannetila - omia lapsia en ole koskaan halunnut, mutta tätinä saan tavallaan kaikki hyvät puolet. Epäilemättä yritän vielä hemmotella tätä lasta vaikkapa herkuilla enemmän kuin hän jaksaa syödä tai hänen vanhempansa sallisivat. :-)

Muutenkin aamut ovat valoisia ja mieli kevyt. Rahahuolet ja muut epäolennaisuudet jäävät taka-alalle. Pikkukoiralla alkavat vihdoin ensimmäiset juoksut ja se rauhoittuu yhtäkkiä. Viime viikkojen levottomuus ja kiukuttelu hellittää, ja muistan taas miten tasapainoinen se perusluonteeltaan on. Kyllä siitäkin joskus tulee aikuinen koira, ja ylimääräinen sohvatyynyjen ja mattojen pureskelu hellittää, rauhoittelen itseäni.

Kaikista meistä kasvaa joskus aikuisia, kun ympärillä on tukena niitä, jotka välittävät.

Erään ystävänpäivän ilta

Kotimatkalla on jo pimeää, autonvalot pyyhkivät lumista piennarta. Avaan radion. En ole suuri Anna Puun fani eikä laulu tosiasiassa ole onnellinen, mutta jään kuuntelemaan.

"Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.
Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa."

Kääntyä kotiin ajoissa. Muistaa, että kotona joku muistaa ja odottaa.

Sitähän se on, kumppanuus, rakkaus - huomioonottamista ja sopimista. Sovitaan, miten halutaan elää. Kumpikin kertoo, mitä toivoo ja kestää, ja mietitään yhdessä, kuinka rakastetaan ja kuinka riidellään. Päätetään tiuskia sovussa. Olla toiselle olkapäänä ja komentaa tarvittaessa.

Adhd-kumppanin kanssa sopiminen on tietysti erityisen tärkeää. Pitää puhua ja ennen kaikkea pitää kuunnella. Eikä pidä vetää johtopäätöksiä siitä, miten adhd-ihminen kulloinkin käyttäytyy, koska käytös ei välttämättä kuvasta sisimpiä toiveita. (Niin kuin ei tietysti aina meillä muillakaan.)

En ole koskaan toivonut, että ihastumisen ja ensirakastumisen huuma kestäisi ikuisesti. Vaikka joku viisas sanoi, että sitäkin kannattaisi joskus muistella - millaista oli - tehdä jotain samoja juttuja ja elää niitä hetkiä uudelleen. Minä huomaan vain nauttivani tästä: tavallisesta arjesta ja meidän yhdessä luodusta kiintymyksestämme.

Ystävänpäivä tulee ja menee, enkä muista olla romanttinen tai järjestää mitään erityistä. Ystäville kirjoitan kortin, mutta sille kaikkein tärkeimmälleni en, ja tunnen syyllisyyden pistoksen. Kaupassa käteen tarttuu pehmoinen tuore leipä, ja soitan kotiin: viitsitkö laittaa tomaatti-linssikeiton tulemaan?

Illalla istumme vierekkäin sohvalla ja syömme keittoa, joka on maailman parasta, ja pehmeää suolaista leipää. Mitään muuta en osaa nyt elämääni toivoa, etkä ehkä sinäkään.

Miksi minulla on puutarhalapio eteisessä, jossa näen sen joka päivä

Näen unia perheenjäsenistä, varsinkin isästä. Unessa isä ostaa minulle kukkia ja tekee ruokaa. Pitää huolta. Herättyäni mietin, onko minussa nyt katkeruuden hellitettyä enemmän tilaa muille tunteille isää kohtaan.


Äiti ja isä tulevat yhdeksi yöksi käymään. Jännitän etukäteen omaa jaksamistani, mutta kun isä saapastelee eteiseen oranssilla lahjanauhalla koristettu uusi puutarhalapio kädessään, sulan hymyyn.

Keskustelemme omenapuista ja puutarhasta ja linnuista, ja isä maistelee keittämiäni hilloja. Ilahtuu, kun saa oman purkin. Minä ajan isän automaattivaihteista volvoa (ilman suorituspaineita, vaikka isä istuu vieressä!) ja tarjoilen isälle lohivoileipiä. Katselen tätä harmaantunutta, isoisän näköiseksi muuttunutta huumorintajuista ja ylpeää miestä ja mietin, nauttiiko isä samankaltaisuudestamme yhtä paljon kuin minä.

Päivä pitenee viisi minuuttia kerrallaan

Kohta on jo helmikuu, totean, ja katselen auringonvalossa syvän tyynnyttävästi lipuvia lumikiteitä. Mistä ne tulevatkaan, ehkä korkealta puista, tai tuolta toiselta puolelta taivasta, joka on sinisessä pilvessä. Onko se kissankellonsininen? Väri on vaaleampi, mutta sävy, onko se oikea? Yritän muistella etäisiä kesäisiä mielikuvia, ja taivaalla lentää lentokone, ääni kuuluu sisälle asti ja muistuttaa jostakin kaukaisesta ja keveästä. Lentokoneita ei täällä usein kuule, emme ole reitillä, ja tuollaisia pienempiä vielä harvemmin. Helikopteri jos näkyy, niin siitä puhuukin sitten koko kylä, koska jos se ei ole sähköyhtiön yritys raivata linjoja, on joku pitänyt toimittaa kiireellä Kuopioon sairaalaan. Naurattaa, pienet ovat pienen kylän uutiset.

Olohuoneessa minulla on kolme sykkyrää. Pikkukoira on käpertynyt lattiatyynylle nukkumaan autuaan tietämättömänä, että tänään sitä vielä kovistellaan yksivuotisrokotuksin. Isompi koira (ajatella, että se on jo kohta kolmevuotias) lepuuttaa pedissään etujalkaa, josta emme löydä kipupistettä, vaikka se sitä ontuu. Kolmas on huolesta sykkyrällä oleva adhd-puoliso, jolle on kaadettu päälle enemmän murheita juuri nyt kuin mieli oikein jaksaisi.

Juuri kun näytti siltä, että päivä pitenee ja mieli kevenee, tulee isoja huolia ja sairasteluita ja pelkoja läheisten puolesta. Tiedän, että kyllä se jaksaa, mutta myöhään iltaisin tuntuvat villit mielikuvat aloittavan tanssinsa adhd-aivoissa kuin hurjat maalatut soturit leiritulilla. On vaikea tajuta, ettei niitä ajatuksia voi vain kytkeä pois päältä. Ei auta, vaikka kuinka sanon: "Älä ajattele sitä nyt, kaikki on aamulla helpompaa".

Onneksi aamulla sentään on helpompaa, ja kaiken muun suhteen voimme vain toivoa parasta. Minä teen aamusta iltaan töitä ja tunnen oloni riittämättömäksi. En ehdi paneutua töiden takia mihinkään tärkeään. Hermostun puolisoon ja moitin sitä hölmöksi, vaikka kyse on vain peloista, eikä niille mitään voi. Harmittaa kaikki.

Äkkiä pilvet ovat peittäneet taivaan molemmin puolin ja muuttuneet vaaleanharmaiksi, ja on alkanut ihan kunnon lumisade. Vaikka oli luvattu poutaa. Ikävä aurinkoa tuntuu saman tien, nostan verhoa ja yritän tähyillä pilviverhon läpi. Talon yli lentää korppi ja muistuttaa jostakin kaukaisesta ja keveästä.

Silityksiä vailla

Onnistun lykkäämään äidille soittamista monta päivää. "Se vaikenee joka pelkää vastausta, ei kestä totuutta, jää vaille vapautta" laulaa PMMP. Näinhän se menee, ja siksi en haluaisi soittaa vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä.

Lopulta soitan ja saan sanottua tämän: tuntuu, että kaikki veljeni toiveet kuullaan, mutta minua jostakin syystä ei. Äiti luopuu alkuperäisestä puolustuskannastaan ja sanoo ymmärtävänsä, lupaa vähän pahoittelevaan sävyyn kiinnittää asiaan huomiota. Huomaan taas yllätyksekseni, että vastauksen sijaan on tärkeintä itse puhua. Jos jättää vastauksen tai reaktion pelossa avaamatta suunsa, luopuu omastaan... sitähän minä olen tehnyt vuosien ajan vanhempieni suhteen, vaikka muussa seurassa olen normaalin rohkea.

Nyt käännän katseeni tähän: mikä minua estää, mitä minä tässä pelkään niin, että menee monta päivää kerätä rohkeutta tai viitseliäisyyttä omasta itsestä kertomiseen omille vanhemmilleen?


Luen Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Takanen kiteyttää asioita mukavan selkeästi:

"Jokaisella on tunnelukkoja....Tunnelukko on lapsuudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä." Toisin sanoen tunnelukko saa käyttäytymään lapsuudessa opitun selviytymismallin mukaisesti, vaikkei tilanne ole enää sama kuin lapsena eikä vaadi samanlaista selviytymistä. Tällöin ajattelu- tai toimintatapa kääntyy itseään vastaan ja onkin haitallinen. Koska se on syntynyt lapsuudessa tilanteessa, jossa lapsen tarpeet eivät jostain syystä ole tyydyttyneet, se on aikuisiälläkin vain selviämistä siitä, että tarpeet eivät tyydyty.

Lapsena esimerkiksi pyrin olemaan perheen vastuunkantaja, koska koin, ettei minun tunteilleni ja avuttomuudelleni ollut tilaa. Kun aikuisena käyttäydyn samoin, piilotan oman epävarmuuteni ja pyrin olemaan vastuussa muista, tunteeni eivät edelleenkään saa tilaa. Kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin, koska päällisin puolin näytän olevan täysin kunnossa, ja toisten asioihin keskittyminen saa minut itsenikin kokemaan, että omatkin tunteeni ovat hallinnassa. Näin tunnelukko saa minut vain toistamaan samaa lapsuuden vajetta ja luomaan ympäristöni samanlaiseksi kuin lapsena, ja tunnelukko vahvistuu entisestään. Tässä äidille soittamisessakin tunnen selvästi, että olisi niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Komennan itseäni puhelun aikana, nyt et naurahda ja vähättele sillä juuri sanomaasi, nyt sanot tämän lauseen, joka mielessäsi on, tämä on nyt sanottava. Uin tunnelukkoa vastaan sameassa virrassa.

Takanen tarkentaa vielä: "Tunnelukko syntyy lapsuudessa ja nuoruudessa edistämään sopeutumista kasvuympäristöön. Se syntyy sisäisenä reaktiona lapsuuden tilanteisiin, joissa lapsen emotionaaliset perustarpeet eivät tyydyty....Tunnelukkojen syntyminen ei ole lapsen hallinnassa, hän ei voi itse mitenkään niitä estää eivätkä ne ole koskaan lapsen omaa syytä.... Yksikään lapsi ei selviä lapsuudesta ilman tunnelukkoja."

Lohdullista tekstiä. "Tunnelukkomme eivät koskaan täysin katoa" mutta työstämällä ne saa heikentymään ja niistä voi tulla tietoiseksi.


Nyt sarastaa, ja pikkukoira kyllästyy kuuntelemaan näppäimistön ääntä ja tulee viereen hakemaan silityksiä. Se on mielestään niitä oikeutetusti ansainnut, koska en ole ainakaan viiteen minuuttiin antanut sille mitään huomiota. Siinäpä asennetta! :-)

Lapsuuden lahjoista

Kun olin pieni, teimme jouluksi veljen kanssa lahjatoivelistat. Minun listani oli aina pitkä ja sisälsi kirjoja ja kauniita esineitä, myös arvotonta rihkamaa, veljeni lista oli lyhyt ja legopainotteinen. Veljelle oli vanhempien vaikea keksiä lahjoja, joten hän sai toivomansa legot ja pari pehmeää pakettia. Minulle lahjoja oli enemmän: en saanut montakaan tavaraa toivelistalta, mutta paljon kaikkea muuta. Parhaita lahjoja olivat isän antamat, arvokkaammat piirustusvälineet. Isä antoikin aina vain pari lahjaa, muut paketit olivat äidiltä: kirjoja, sukkia, aamutossuja, hiuspinnejä, koruja, vaatteita, kiiltokuvia, pelejä.

Nykyään en vietä joulua, mutta koska äitini haluaa itsepintaisesti pitää perinteestä kiinni, meille on aina siellä joulupaketit odottamassa. Enkä minä halua mennä tyhjin käsin, joten vien jotain harkittua, mistä tiedän heidän pitävän. Äiti myös esittää edelleen avoimesti joululahjatoiveita ja odottaa niiden täyttyvän. Isän suhteen olemme veljen kanssa tuuliajolla ja yritämme epätoivoisesti keksiä, mitä muuta kuin suklaata voisimme tänä vuonna antaa.

Pariin vuoteen isältä ei ole tullut pakettia, ja äidinkin antamat lahjat tuntuvat vähän kyhätyiltä, vaikka hän painottaa haluavansa aina antaa "omannäköisiä" lahjoja. Onkohan siinä surutyötäkin, kun en olekaan "jouluihminen"? Minua se ei ole haitannut, mutta tänä vuonna pisti silmään, että veli sai Stockmannilta kalliita vaatteita ja keittiötavaraa, kun minä sain suklaalevyn (jollaisen olen saanut ennenkin ja josta menee nyt tammikuussa päiväys) ja ylijäämäpuseron. Paistinpannun veli oli saanut isältä. Isä myös viime tapaamisellamme kertoi naureskellen, kuinka Stockmannilla vain laadukkaimmat vaatteet olivat olleet riittävän hyviä veljen lahjaksi. Yhtäkkiä sinänsä merkityksetön ja materialistinen asia saa uusia merkityksiä, kun hahmotan siinä tutun kuvion: veli saa edelleenkin ne kalliit tavarat, joita hän toivoo, ja minä saan erilaisia pieniä juttuja, joita en ole toivonut.

Juttelen asiasta veljen kanssa. Hän muistuttaa, että ainahan se on ollut näin: hän sai paljon vähemmän paketteja kuin minä, koska yksittäiset tavarat olivat arvokkaampia. Minä totean, etten ole koskaan toivonut paljon pieniä paketteja, lahjojen suuri määrä ei ollut minun valintani. Lapsuuden lahjalistani olivat pitkiä yksinkertaisesti siksi, että maailmassa oli minulle paljon kaunista materiaa, eivät siksi, että olisin ollut veljeä ahneempi. Toisaalta emme ole enää lapsia emmekä tee lahjalistoja vanhemmillemme.

Muistan ihasteelleeni syksyllä isän kevyttä puutarhalapiota ja hänen todenneen leikkisästi, että minun pitää kirjoittaa joulupukille. Muistan kertoneeni äidille, että tarvitsisin uuden kunnollisen sateenvarjon. Ei siis ole kyse siitä, etteivätkö he tietäisi, mitä toivon tai tarvitsen, vaan siitä, että he eivät kuule toiveitani samalla tavalla kuin veljeäni.

Tunnen oloni kovin pikkusieluiseksi ja lapselliseksi, kun huomaan loukkaantuvani. Eihän isän tai äidin pitäisi joutua millään lahjoilla todistamaan, että olen tärkeä! On täysin typerää aikuisen ihmisen vinkua tavaran perään, suomin itseäni. Mutta samalla tiedän, että minua eivät sinänsä häiritse vaatteet tai keittiötarvikkeet (jollaisia olisin kyllä itsekin voinut käyttää), vaan tämä taas ilmenevä epätasa-arvoinen kohtelu. Perheessä, jossa aina kehutaan, että lapsia yritetään kohdella täysin samanarvoisesti. Kipupiste on siinä, ettei minua nähdä.

Tänä vuonna äiti olikin lahjakassia ojentaessaan jotenkin oudon anteeksipyytelevä. En tajunnut, miksi, koska eihän minulla ollut odotuksia. Nyt ymmärrän hänen käytöksensä. Pitäisikö seuraavan kerran soittaessa tiedustella, miksi hän pyyteli anteeksi, ja kysyä, miksei tämä ihannoitu samanarvoisuus vieläkään toteudu?

Joku kysyy, mitä sain joululahjaksi. Kysyjä oli saanut italianmatkan. En halua kertoa, että sain suklaalevyn.

Juomakulttuuriperhe kasvattaa

Mietin viime kesänä ja syksynä paljon lasista lapsuuttani. Pohdiskelut alkoivat, kun katsoimme kesän kynnyksellä elokuvan Svinalängorna. Sitä katsoessa ei tuntunut, kuin olisi katsonut elokuvaa ollenkaan, niin paljon samastumispintaa niin minä kuin adhd-puolisokin löysimme lapsuudestamme. Toisin sanoen katselukokemus ei ollut kovin nautittava. Itseäni ahdisti erityisesti joulukohtaus, jossa hyvää tarkoittava humalainen perheenisä haluaa jääräpäisesti tehdä asiat itse, vaikkei se kännissä onnistu, ja hermostuu niin toisten auttamisyrityksiin kuin omaan sähläämiseensä. Lopulta kaikki menee pilalle. Eivätkä lapset olisi kaivanneet kaikkea viimeisen päälle, joulukuusta ja lahjoja, vaan raittiin joulun. Liiankin tuttua.

Eniten elokuvassa ahdisti kuitenkin perheenäiti, joka ei osannut suojella lapsiaan isän juomiselta. Huomasin yllättäen suuttuvani oikein kunnolla. Pari päivää tunteitani pyöriteltyäni tajusin, että minussa oli paljon tukahdutettua vihaa äitiä kohtaan juuri tästä syystä. Isää kohtaan tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset: hän on minulle tavattoman tärkeä, ja siksi alkoholismi herättää surua, pettymystä, ahdistusta ja pelkoa. Äitiä kohtaan olen tuntenut (tässä asiassa) vain suoraviivaista suuttumusta, jota en kuitenkaan ole koskaan ilmaissut.

Kun toinen vanhempi juo, lapset liittoutuvat pakostakin toisen vanhemman kanssa. Onhan hän ainoa vakaa ja turvallinen henkilö siinä tilanteessa. Ongelma on kuitenkin siinä, että valitsemalla yhteiselon alkoholistin kanssa toinenkin vanhempi on valinnut puolensa - lapsia vastaan. Silloinhan lapsi joutuu turvautumaan vanhempaan, joka ei kuitenkaan aseta häntä etusijalle. Eikä lapsella ole varaa tuntea normaaleja kielteisiä tunteita raitista vanhempaa kohtaan, koska lasinen lapsuus on hyvin mustavalkoinen.

Äitini synnit ovat olleet itsekkyys ja vähättely. Isän juominen ei ole ollut niin pahaa, että äiti olisi ottanut ja lähtenyt lasten kanssa. Kaikki olisi ehkä mennytkin paremmin, ellei äidilläni olisi ollut niin suuri kuuntelijan, ymmärtäjän tai ystävän tarve, että hän itse haki meistä lapsista liittolaisiaan. Kun äitini menetti miehensä alkoholille, hän päätti, että tyttärestä tulisi hänen ystävänsä ja uskottunsa. Sillä seurauksella, että minä jouduin oman taakkani lisäksi kantamaan äitini näkökulmaa perhe-elämäämme.

Isästä tuli "toi sun isäs", aina silloin kun tämä oli hankala. Kun isä oli kadonnut kellariin tai uuden kotimme rakennustyömaalle pidemmäksi aikaa, äiti lähetti meidät lapset etsimään. En tiedä, oliko hän vain laiska vai henkisesti niin väsynyt, joka tapauksessa hän ei tainnut ollenkaan ymmärtää, miten ahdistavaa meille oli huhuilla isää ja jännittää, missä kunnossa tämä löytyisi. Äiti loi meistä kolmikon, liittolaisia isää ja isän juomista vastaan. Minulle se oli kauhean ristiriitaista, koska isä oli minulle rakkaampi ja tärkeämpi kuin äiti, ja on edelleen, kaikesta huolimatta. Minä myös ymmärrän, miksi isä juo. 

Äitini muistelee välillä erästä ulkomaanmatkaa, jolta palattuaan hän löysi miehensä rampana (isä oli veistänyt humalassa puukolla polveensa) ja teini-ikäiset lapsensa keuhkokuumeessa sängystä (olimme odottaneet yömyöhään ambulanssia talvipakkasessa isän kanssa, jottei koko keittiö olisi sotkeentunut vereen). Äiti pudistelee päätään hymyillen ja huokailee, ettei koskaan ole kokenut sellaista kotiinpaluuta. Ja ettei hän sen jälkeen lähtenytkään enää itsekseen ulkomaille. Ja minä naurahtelen myös ja myöntelen, koska en muuta voi, ja huomaamattani luovun samalla omasta näkökulmastani.

Pakkohan tämän on loppua. En voi enää kantaa tätä suuttumusta sisälläni ja ymmärtää äitiäni loputtomiin. Jotenkinhan minun on tultava näkyväksi ja ilmaistava omat tunteeni. Mitä jos ensi kerralla äidin muistellessa tätäkin tarinaa sanoisinkin: "Turha sinun minulle on sitä päivitellä, minähän olin se, joka soitti ambulanssin!"