Aivan tavallisena päivänä

Etsiskelen kiintolevyltä jotakin kateissa olevaa vanhaa työtiedostoa, enkä tahdo löytää. Sitten muistan, että kiintolevy on hankittu vasta vuonna 2004, mitäs sitä ennen tehtiin? Poltettiin levylle, keksin, ja kaivan hyllystä pölyyntyneen nipun cd-levyjä. Tiedosto löytyy, mutta löytyy yllättäen paljon muutakin: vanhoja runoja, kirjeitä, kuvia. Ja tiedosto, joka on päivätty yli kymmenen vuotta sitten, 23.11.2002. Se on isän puhe valmistujaisiini.

Hämmentyneenä luen noita sanoja vuosien takaa, sillä puheessa on paljon, mitä en muistanut. Kömpelöä huumoria, paljon epäolennaisia asioita, jotka olisin toivonut isän jättävän sanomatta, joitakin myötähäpeän aiheitakin. Ja kuitenkin nämä ovat isälle niitä tärkeitä asioita, tämä on hänen näkökulmansa minuun, tajuan. Ja yritän lukea siitä näkökulmasta. Joka riviltä paistaa isän ylpeys. Puheessa se tuntui kiusalliselta, ikään kuin minulla kehumiselta, mutta jos luen puhetta kuin kirjettä itselleni, näen selvemmin.

Asiavirheetkin ymmärrän nyt, eihän isä voi tietää asioista, joista en hänelle ole puhunut. Tämä on hänen tulkintansa minun elämästäni ja toiveistani. Puhe käsittelee enimmäkseen niitä järkytyksiä, joita olen isälle aiheuttanut valinnoillani, luonteellani ja elämäntavallani, ja varmasti olenkin ravistellut hänen kiveen hakattua maailmaansa.

Puheen viimeisen lauseen olin kuitenkin unohtanut kokonaan, ja nyt se pysäyttää:
"Kun istuin yliopiston juhlasalissa ja kuuntelin dekaanin puhetta, ajattelin mielessäni, että minulla on paras tyttö maailmassa, vaikka jossain vaiheessa olin sen unohtanut."


Tämä koskettaa syvältä.

Kirjoitin muutama vuosi sitten isälle kirjeen, ja olin harmissani, kun hän ei koskaan vastannut siihen. En tajunnut, että hän oli jo vastannut, kuusi vuotta aikaisemmin.

Lyhyen päivän aurinko

Viime viikot ovat olleet raskaita, huomaan jälkeenpäin. Olen tehnyt liikaa töitä, hoitanut juoksevia asioita, kiroillut pakkasta, ollut ulkopuolisena tässä joulussa, tiuskinut tyhjästä ja keskittynyt kaikkeen paitsi siihen, mikä kaihertaa.

Vanha tuttavani a lähetti joulukortin. Veriarvot ovat huonontuneet ja elimistö sekaisin ja lääkitystä pitäisi säätää. Olen pari viikkoa sisäisesti sykkyrällä, ennen kuin vihdoin ymmärrän soittaa lääkärille ja keventää mieltäni. Järeämmät napit kehiin, kyllä se siitä. Keskustelun jälkeinen huojennus vasta paljastaa itselle, miten tämä on vaivannut. Muut tunteet työnnän pois mielestä.

 Päätän keskittyä lepäämiseen. Ulkoilla koirien kanssa ja kuunnella talvilintuja.

Ikävöin isää.
En kuitenkaan soita. Juhla-aikana se on vaikeaa, soittaminen. Pelkään ettei se halua jutella tai on humalassa. Haluaisin sanoa Isoja Tärkeitä Asioita ja pelkään, ettei se ehkä osaa ottaa niitä vastaan. Pelkään, että alkaa itkettää.

Suuttumus isää kohtaan on alkanut hellittää. Kaikkien näiden vuosien jälkeen raivo siitä, että viina menee minun edelleni, on vihdoin sulamassa pois, aivan vaivihkaa. Jäljelle jää ikävä - ja suru, joka on kuin nämä vuoden lyhyimmät aamut: aprikoosinsävyisessä aamuruskossa on harmaa vivahde, kuin kaikki värit olisi taitettu pimeällä. On hyytävän kylmä eikä tuule lainkaan. Puut kantavat lunta, eikä aurinko lopulta jaksa nousta niiden takaa. Jos asuisin oikein korkealla mäellä, ajattelen. Jos asuisin korkealla mäellä, näkisin auringon.

Muutaman valoisan tunnin jälkeen kuu kipuaa taivaalle ja herättää minut yöllä. Huomenna soitan, päätän vakaasti, kuten jo pari kertaa aiemminkin.

Pimeää kohti

pimeää kohti
puron kumea solina
jään alla kevät

Mummulle

pyyhin nimesi
osoitekirjasta
sataa lunta