Olen parjannut vanhempiani tässä blogissa paljon. Kehunutkin välillä, mutta enimmäkseen koettanut ymmärtää ja ennen kaikkea suhtautua kriittisesti ja ottaa etäisyyttä. Sitä en ehkä ole muistanut sanoa, etten minäkään ole hyvä tytär. En ole ihannetytär enkä missään nimessä sellainen tytär, jota vanhempani toivoivat. Isäni ei olisi halunnut näin vaikeaa, näin paljon itsensä kaltaista lasta, joka järjestää järkytyksiä ja yllätyksiä joka käänteessä. Äitini ei olisi halunnut näin itsenäistä, näin paljon miehensä kaltaista lasta, joka tuntuu yhä vieraammalta ja jota pitää yrittää lähestyä, kun luonnostaan ei vain olla läheisiä.
Minä olen sellainen tytär, joka ei auta pyydettäessä, ei tule kutsuttaessa, ei ole vanhemmilleen turvana ja ilona. Sellainen, joka oli ennen tätä kaikkea, mutta käänsi äkkiä kelkkansa ja liukui poispäin, vinhaa vauhtia. Nyt olen sellainen, joka tuottaa pettymyksiä ja lakkaa sitten yrittämästä, joka sanoo ikäviä asioita eikä aina pyydä edes anteeksi. Sellainen, joka ei soita.
Minä en kerro asioistani enkä tukeudu vanhempiini, vaan teen heidän olonsa tarpeettomaksi ja riittämättömäksi. Se on heille varmasti vaikeaa. Koin aiemmin, etteivät he olleet tukenani, ja kostan sen nyt sillä, etten enää pyydä tukea. Ihan kuin kosto tekisi ketään onnellisemmaksi. En vain jotenkin osaa olla ilman rooleja vanhempieni kanssa. Nyt kun olen luopumassa vanhoista rooleista, en osaa oikein olla mitenkään. Kaikkein eniten minua vaivaa vanhempi-lapsisuhteessa tämä ikuinen epätasa-arvo. Minua ei häiritse lainkaan olla biologisin kiintymyksen sitein sidottu veljeeni, koska hän on kanssani tasa-arvoinen. Mutta sitä, että minulla on nämä vanhemmat, joita tarvitsen yhdellä tavalla ja jotka tarvitsevat minua eri tavalla, en osaa sietää.
Jo kymmenen vuotta sitten kirjoitin:
Hiljaisuus
Minulla oli kymmenen
äitiä ja kymmenen isää,
mutta en ollut kenenkään
tytär.
Ei ollut olemassa
rakkautta ilman ehtoja.
