Iines, tarvitsemme taikaviittaasi!

Keskiviikkoiltaiseen tapaan katsoin Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmaa. (Minulle ohjelman helmi on juontaja, joka on onnistunut esimerkki älykkäästä, kriittisestä ja tasa-arvoisesti ajattelevasta ihmisestä.)

Ohjelmassa ajauduttiin puhumaan sarjakuvista ja varsinkin Aku Ankasta. Samassa eräs miespuolisista panelisteista huudahti, että Iines Ankka on kauhea lutka. Perusteena oli se, että Iines on sarjakuvassa aina valmis hylkäämään Akun, kun Hannulla on vaikkapa hienompi auto.

Eihän nyt noin voi sanoa, ajattelin paheksuen.
Koin epämääräisen, ohikiitävän tunteen, jonka tajusin - järjetöntä kyllä - loukkaantumiseksi. Ja samalla hetkellä - yllättävää sekin - paneelin ainoa naispuolinen jäsen alkoi puolustaa Iinestä ääneen todeten, että kyllä Akunkin olisi peiliin katsominen.

Mitä ihmettä? Olemme aikuisia ihmisiä, ja kyse on sarjakuvista, joita suurin osa meistä on lukenut viimeksi kouluikäisinä!

Vai onko niin, että tässä toteutui nyt konkreettisesti se dilemma, että sarjakuvien ja animaatioelokuvien hahmoista suurin osa on miespuolisia?

Lapsuudessani monet tytöt samastuivat Iinekseen, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Mummo Ankka oli liian vanha, muut hahmot liian "pahoja" (kuten Milla Magia), Minni Hiiri taas oli sekä lähes näkymätön että siisti ja liukas kuin saippua. Kaikki nämä hahmot oli luotu vain miespuolisten hahmojen täydentäjiksi tai vastavoimiksi, kukaan ei ollut itsenään olemassa. Monen meistä lempisarjakuvakirja olikin "Taikaviitta saa vastustajan", jossa Iineksestä tulee supersankari ("Naistaikaviitta"!).

Tänään television ääressä pikkutyttö minussa heräsi hetkeksi puolustamaan roolimalliaan. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että tämän ajan tytöt tarvitsevat - yhtä lailla kuin mekin aikoinaan - monenlaisia roolimalleja. Niin kauan kuin sukupuoli on niin merkittävää meille aikuisille, on turha olettaa monienkaan tyttöjen samastuvan miespuolisiin hahmoihin. Haluammeko siis tyttöjen samastuvan hahmoon, joka on "kamala lutka"? Ja lisäksi ääristereotyyppinen, yksiulotteinen, väkivaltainen ja epäjohdonmukainen, olkoonkin että kyse on "vain" sarjakuvasta?

Itsehän onnistuin käyttäytymään näiden roolimallien mukaisesti aika pitkään. Onneksi löysin sittemmin vaatekaapistani sellaisen taikaviitan, joka teki minusta oman elämäni supersankarin.

Puhelu

Jatkoa. Soitan äidille. Kuulen omasta äänestäni kireyden, kun juttelemme aluksi niitä näitä (siitä äidin pyytämästä palveluksesta, jonka tietenkin taas suoritin), mutta äitini ei sitä huomaa. Toisaalta suuttumus on hyvä tunne - minusta tulee kärkkäämpi, rehellisempi.

Loppupuolella puhelua kerron, että muutama asia on jäänyt vaivaamaan. Koska kysymystä ei kuulu, kerron yhden esimerkin, ja äiti huudahtaa, ettei hän toki ollut sitä niin tarkoittanut. Sanat eivät vain olleet tulleet ulos suusta ihan niin kuin piti. Seuraa selittelyä. Tavallaan uskonkin selitykset, äitini on varmasti vilpitön. Mutta samalla ajattelen, että hänen toiminnassaan on paljon alitajuisia vaikuttimia, joista hän itse ei ole tietoinen, mutta jotka minä arvelen huomaavani.

Äiti olettaa, että asiat on selityksellä kuitattu. Ei anteeksipyyntöä, ei pahoittelua, ei minun tunteideni tiedostamista tai huomioon ottamista. Eikä kysymystä, mikä muu olisi jäänyt minua vaivaamaan. Nopeat heiheit, koska televisiosta tulee äidin lempiohjelma.

Äitini ei tarkoita pahaa. Hän ei vain osaa tätä. Mitä siinä voi tehdä?

Keskityn sen sijaan miettimään, mitä voi antaa isänpäivänä miehelle, joka toivoo vain nestemäisiä lahjoja.

Irti riippuvuudesta

Parin kuukauden tauon jälkeen poikkesin vanhempieni luona kylässä. Viivyin ehkä puolisen tuntia, mutta siinä ajassa ehdin taas ärsyyntyä oikein todella. Istuimme keittiön pöydän ääressä teellä. Tarjolla oli keksejä, jotka eivät maitoa sisältävinä sopineet minulle. Äiti yritti jatkuvasti ajaa isää pois keittiöstä (jotta hänen ei tarvitsisi jakaa minua), ja onnistui sekä arvostelemaan ulkoasuani (kuten aina) että mitätöimään elämänvalintojani (jälleen kerran). Minulle jäi taas kerran sellainen olo, ettei minua nähdä, hyväksytä eikä arvosteta.

Aiemminhan minulle jäi näiden tunteiden lisäksi myös syyllinen (syyllistetty) olo siitä, että annan vanhemmilleni niin vähän aikaani. Siitä olen sentään päässyt vähän yli ja oppinut välillä pitämään puoliani heitä vastaan. Jotenkin koen, että isä on hyväksyvämpi ja aidosti kiinnostunut minusta, mutta kovin ankara hänkin on, aina vertailemassa, aina itse oikeassa.

Koen, että tämä on yksi elämäni suuremmista tragedioista: olla biologis-emotionaalisin sitein kiinni ihmisissä, joiden seura vahingoittaa minua. En koskaan täytä odotuksia, en käyttäydy oikein, ole oikeanlainen. En ole tarpeeksi tärkeä, jotta he kuuntelisivat, lopettaisivat juomisen, oppisivat hyväksymään. Olen liian tärkeä, joten he vaativat, tarvitsevat, kuormittavat ja syyllistävät. Eikä tilanteisiin näytä vaikuttavan se, yritänkö vai en. Viime vuosina olen pyrkinyt lopettamaan yrittämisenkin. Yhtälö on raivostuttava: minulla on ikävä näitä ihmisiä, ilahdun heidät nähdessäni, mutta viiden minuutin kuluttua haluaisin jo poistua paikalta.

Tämähän on myös yksi syy siihen, miksen ole koskaan halunnut omia lapsia. Vaikka näen lähipiirissäni lapsistaan onnellisia vanhempia, tunnetasolla pidän lapsen ja vanhemman suhdetta kummallekin tuhoisana. Uskon kyllä järjellä, että se voi olla palkitseva, mutta pahimmillaan se repii molempia ja jättää kummallekin jälkeensä kitkerän pettymyksen. Enkä minä halua olla tällä lailla tarvittu, pelkkä tarpeiden täyttäjä, enää kenellekään.

Tiedän, että nyt olisi aika ottaa puhelin käteen ja soittaa äidille, kertoa millainen maku vierailusta jäi. Kysyä, eikö hän ymmärrä miten loukkaavasti käyttäytyy.

En millään jaksaisi. Sielua kalvaa ikävä, jonka vierailu jäyti vain isommaksi. Se vie voimat. Sähköpostiin kilahtaa äidiltä viesti, jossa pyydetään taas yhtä palvelusta.

Lokakuun aprikoosinvärinen viini

Vaikka joka vuosi suorastaan juovun keväästä, syksy on minun vuodenaikani, samanaikaisesti kohtalokas ja kotoisa, vahva ja haikea. Vietän syntymäpäivää, juon makeaa viiniä ja koen olevani elossa. Vaahteranlehdet putoilevat suorastaan mätkähdellen, ja heitän puutarhakäsineet maahan vain kuullakseni, kuuluuko niistä yhtä nahkea läpsähdys.

Patsastelen ja saapastelen puutarhassa tuntikausia. Tai siltä se näyttää. Todellisuudessa silmieni eteen nousee ruusujen ja kurjenpolvien meri, ja mittailen tulevan omenapuun ja syreenin paikkaa. Hanhet muuttavat kaakottaen, saavat nostamaan katseen ylös, viipymään pilviin.

Ilmassa on pohjoistuulen viileyttä. Edessä häämöttävä talvi ahdistaa vähän. Heitän sen mielestäni, nakkaan akileijan siemenet multaan, tiksuttelen punarinnan kanssa. Se viipyy vielä.


Yhtenä päivänä rastaat tulevat ja tyhjentävät kaikki pihlajat marjoista. Mitään ei jää jäljelle.
Keitätkö silloin minulle kupillisen teetä?

37 vee

Jotkut kokevat olevansa ikuisia lapsia. Toiset ahdistuvat syntymäpäivistä, vanhenemisesta ja ajan kulumisesta. Eräs yli 98-vuotiaaksi elänyt isoäiti kertoi tuntevansa olonsa sisäisesti 18-vuotiaaksi, ehkä se olikin pitkän iän salaisuus.

Itse ajattelen joskus, että olen syntynyt kolmikymppisenä. Sellaiselle lapselle maailma on vakava. Nuoruus kului osittain siinä, että odotin olevani vihdoin riittävän vanha, jotta ikäni toisi uskottavuutta mielipiteisiini. Oli niin turhauttavaa tulla sivuutetuksi ja vähätellyksi vuosien vähäisyyden takia.

Ikää tietysti tuli, ja mielipiteet eivät suinkaan kaikki muuttuneet vaan vahvistuivat vuosien myötä. Samalla aloin erottaa, mikä on oikeasti vakavaa - ja mikä kepeää. Tuntui erityiseltä saavuttaa kolmenkympin rajapyykki, olla vihdoin itselleen sopivan ikäinen. Olen nauttinut tästä vuosikymmenestä sanomattomasti. Aikuisuudesta, vapaudesta, keveydestä, vastuistakin. Sillä seurauksella, että saatan olla jonkinlaisen ikäkriisin partaalla, kun neljäkymmentä vääjäämättä lähestyy.

Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta joskus mietin, pitäisikö ihmisen saavuttaa jotain suurta elämässään. Minulla ei ole mitään uskoa, joten koen että tässä hetkessä on kaikki, eikä muuta ole. Minulle se kaikki on tämä arki, nämä rakkaat ihmiset, kasvaminen ja sopusointu itseni kanssa. Mutta hetkittäin viiltää se, etten pysty luomaan mitään oikeasti merkittävää, tekemään mitään suurta. Olen kiinnostunut kaikesta, mutten mistään yksittäisestä asiasta niin palavan intohimoisesti ja uppoutuen. Ehdin paljon, mutten ehdi paneutua johonkin yhteen suureen koko elämäkseni, jotta todella saavuttaisin jotakin.

Enkä tiedä, onko niillä, jotka pelastavat uhanalaisia lajeja, tekevät maailmaamullistavia keksintöjä tai luovat ikimuistettavaa ja kaikkia kohahduttavaa taidetta, loppujen lopuksi yhtään sen merkityksellisempi olo omasta elämästään. Ehkä avuttomuuden ja pienuuden tunne vain kasvaa, mitä enemmän tekee ja tietää?

Oma kallis ja tarpeeton. Ehkä voin olla sisäisesti kolmikymppinen aina, ja viettää juuri niin huolettoman ja lopulta melko merkityksettömän elämän?

Tunteikkaat tytöt

Yle uutisoi mielenkiintoisesta tutkimuksesta hiljattain. Tutin käytön todettiin ehkäisevän kasvonilmeiden oppimista ja sitä kautta myös tunneälyn kehittymistä, mutta vain poikavauvoilla. Uutisessa olikin kiinnostavin tämä kohta: "Vauvat oppivat vuorovaikutusta pääasiassa jäljittelyn ja matkimisen avulla. Wisconsin-Madisonin yliopiston psykologian laitoksen tutkijaryhmän mukaan tutti haittaa tätä prosessia poikavauvoilla, koska se estää heitä matkimasta kasvojen ilmeitä ja sen kautta oppimasta tunteita näiden ilmeiden taustalla. Vastaavaa vaikutusta ei  havaittu tytöillä lainkaan – joko varhaisemman kehityksen tai vanhempien kompensaation ansiosta" (korostus minun).

Vanhempien kompensaatiolla tarkoitetaan sitä, että vanhemmat odottavat tytön olevan tunne-elämältään ja ilmaisultaan kehittynyt. Ja siksi tytön tunnekoulutukseen keskitytään enemmän alusta asti, tunneilmaisua opetetaan oikein erityisesti. Eikä tämä ole millään lailla tietoinen prosessi. Se on linjassa myös niiden tutkimusten kanssa, joiden mukaan aikuiset opettavat tyttöjä keskustelemaan mutta poikia eivät. Tytöiltä odotetaan vuorovaikutusta, pojilta taas toimintaa, joten heitä kohdellaan niin, ja aikuisten odotukset ja käytös muokkaavat lapsia voimakkaasti.

Kiinnostavaa on se, miten todella varhain tämä vanhempien ja muiden aikuisten toteuttama sukupuolinen muokkaaminen alkaa! Todellakin jo siitä kasteilmoituksesta, jossa kerrotaan suloisen pikku prinsessan (kohde) tai tomeran prinssin (tekijä) syntymisestä. Joten ennen kuin lapsi osaa edes puhua, hän on jo tunneilmaisultaan valikoitunut! Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että meissä on "synnynnäisiä" sukupuolieroja.