Sankareita

Tänään on kulunut 115 vuotta Amelia Earhartin syntymästä, opin googlesta heti aamun alkajaisiksi. Muistuttelen taas mieleeni tuota yhtä historian suurnaista, joka rikkoi rajoja ja ahtaita sukupuoliroolimalleja niin puheissaan kuin käytännössäkin. Hänestä saisi äärettömän mielenkiintoisen elokuvan, jossa hänen kunnianhimoaan, intohimoaan ilmailuun, rohkeuttaan ja edelläkävijän rooliaan voitaisiin maalailla huikein lentokonekuvin. Huomaan, että muutama vuosi sitten on tehtykin elokuva, joka on saanut murska-arvioita fokuksen puutteesta. Kritiikistä käy ilmi, että elokuva keskittyy enemmän Earhartin rakkauselämään kuin hänen uraansa lentäjänä.

Mikä pettymys! Mitä hukattuja mahdollisuuksia! Edelläkävijän koko elämän mittainen taivaiden tavoittelu on typistetty heppoiseksi romanssiksi. Ikään kuin naisen elämässä työ ja urakin eivät voisi olla tärkeämpiä tai vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmissuhteet. Ikään kuin rakkaudennälkä olisi olennaisempaa kuin näiden uranuurtajien tahdonvoima ja tiedonjano, vaikka asiahan on ollut juuri toisin päin.

Nyt illalla satun avaamaan television, kun sieltä tulee Einsteinista ja Eddingistä kertova elokuva. Siinä tuodaan heti esiin, miten intohimoisesti nämä asiantuntijat suhtautuvat aiheeseensa ja miten tämä intohimo voittaa kaiken muun, ajaa heitä eteenpäin. Puolisot kuvataan ohimennen, avioliitot ovat sivuosassa, ja lasten kanssa päähenkilö on elokuvassa leikkisä ja hellä tai poissaoleva sen kaksi minuuttia, joiden aikana näitä ylipäätään näytetään. Keskiössä on ennen kaikkea tiede ja siihen uppoutuminen.

Alan muistella muitakin historian suurista nimistä tehtyjä elokuvia. Eikö käykin niin, että miehiä kuvattaessa nostetaan etualalle heidän työnsä, rohkeutensa toimia pioneereina, vahva uskonsa omiin kykyihin? Ja naisista kerrottaessa voidaan toki näyttää heidän kirjoittavan, tutkivan tai lentävän, mutta pääosaan nousee kuitenkin se "tärkein", rakkaus (ja varsinkin rakkaus mieheen).

Eikö kuitenkin näiden naisten ole täytynyt olla vielä kaksin verroin päättäväisempiä, rohkeampia, uraauurtavampia ja sisukkaampia kuin mieskollegoidensa? Heidän on täytynyt sietää pilkkaa, vähättelyä, painostusta, uhkaa, köyhyyttä ja naurua, ja silti he ovat jatkaneet valitsemallaan tiellä. Tinkimättömästi, tarmokkaasti ja epäuskon hetket voittaen. Monesti se on vaatinut suuria uhrauksia, jopa rakkauden hylkäämistä ja yksinäisyyden sietämistä. Vain jotta maailma olisi parempi, jotta me tietäisimme enemmän, jotta vähitellen, hitaan hitaasti, yhteiskunta muuttuisi tasa-arvoisemmaksi, naiset uskoisivat itseensä ja ihmiskunta hyötyisi siitä, että toinenkin puoli uskaltaa hyödyntää koko potentiaalinsa.

Mutta onko toivoakaan, että aikuisille suunnatut elokuvat muuttuisivat, kun lapsillekin yhä suolletaan piirrettyjä, joissa neutraalit eläinhahmotkin on pakko sukupuolittaa lisäämällä naispuoliselle hahmolle huulipunaa, silmäripset ja kimittävä ääni? Puhumattakaan siitä, että sankarittarenakin toimiva naishahmo on aina täydennettävä mieshahmolla, johon luoda ihailevia silmäyksiä. Mihin me oikein tyydymme?