Turhaa

Päivä on pirstaleina. Pitkän vaiheikkaan viikonlopun jälkeen tunnen luisuvani maanantaihin kuin kaaokseen. Netti ei tahdo toimia, työt painavat, aika juoksee, sähköposti täyttyy, minulla on menkkakipuja ja olen vahingossa hajottanut tänään jo kaksi astiaa. Tällaiselle tavaraan kiintyneelle se on aivan liikaa. Kauniit astiani, joita ei enää saa kaupasta tilalle samanlaisia, posliini helähtää kumahtaen säröiksi, lasinsirpaleet sirottuvat keittiön lattialle. Itsesyytökset täyttävät pääni pauhuunsa, kun polvistun keräämään kiiltäviä palasia - hyödytöntä, miten hyödytöntä kaikki! Särkynyttä ei saa ehjäksi, ja lopullisuus ahdistaa.

Pikkukoira pyörii jaloissa, se vaihtaa hampaita ja rikkoo puremalla kaiken, mikä minulta vielä on jäänyt ehjäksi. Meidät pitäisi molemmat sulkea pehmustettuun huoneeseen. Onneksi meillä on joku, joka jaksaa meitä. Joku, joka varjelee tassuja lasinsirpaleilta ja on aina siinä, kun tarvitsen. Joka on kuin tammi johon nojata, sulkea silmät ja hengittää: tästä päivästä kun selviän, huomenna on helpompaa. Tästä päivästä, selviän.

Otan sen valmiiksi säröytyneen teekupin ja pudotan teehen lohduttavan sokeripalan ja yritän selvittää, mistä nyt tuulee. Mikä saa mielen painumaan yhtä mustaksi kuin jalkapohjat, joita en ole vieläkään saanut jynssättyä aivan puhtaiksi juhannusaaton maastopalon sammuttamisen jäljiltä. Miksi tämä minä, joka jaksoi silloin kantaa ämpärikaupalla vettä ja hakata loistavaa tulta kätensä väsyksiin, on nyt niin voimaton?

Olen halunnut linkittää tänne kiinnostavia tekstejä sinnikkyydestä ja suomalaisesta väkivaltakulttuurista. Kirjoittamisen sijaan olen päätynyt muistelemaan lapsuuden juhannuksia, niitä sukupuolirooleja, joissa naiset tekivät salaattia ja muurinpohjalettuja ja nalkuttivat miehille, jotka olivat grillinsytytyksen ohessa nauttineet ihan omia sytytysnesteitään. Kepeä kesämieli vaihtui jossakin vaiheessa humalaiseen riitelyyn ja tappeluunkin. Joka vuosi sama kuvio, ja aina ihmetytti, miksi kukaan halusi sitä toistaa. Lasten perään ei katsonut kukaan, oltiinhan maalla, mitä nyt muka voisi sattua. Vapaudenhuumaan sekoittui oudon sijaton olo, kun aikuisiin ei enää kokon syttyessä oikein saanut kontaktia, ja päädyttiin serkkujen kanssa pelaamaan jossakin aitassa korttia pikkutunneille. Kuka nyt olisi halunnut mennä yksin nukkumaan?

Aikuisen näkökulmasta en löydä yhtään enempää järkeä noihin juhannuksiin kuin silloinkaan. Ihmettelen, miksi kukaan haluaa enää suunnata juhannuksena mökille olutkassit kilisten ja toistaa samaa kuviota - eikö siitä saatu lapsena tarpeeksi? Miksi juhannuksena viina ja kaavoihin kangistuminen kuuluvat asiaan?

Vaikken selviä ahdistuksetta juhannuksen yleisestä tapakulttuurista, voin onneksi valita itse toisin. Ihmettelen keskiyön valoa ja sitä, miten se joka vuosi yllättää. Nauran ystävien kanssa vanhoille hölmöille jutuille, kunnes on vaikea hengittää. Saan pikkukoiran tulemaan vapaaehtoisesti järveen, ensimmäisen kerran, ja tuuletan villisti. Kuuntelen punarintaa ja lasken pionin nuppuja.
Toivon itseni kauas kaikesta ikävästä.

Toivon. Ja vähitellen jokin kireys hellittää. Pääni juhannusruuhka on taas vuodeksi ohi.

Uneton

kesäyön valo
peiton viileä lieve
sydäntä vasten

Trientalis

metsä poimi
salaa tähdet taivaalta
valkeat kukat

Pentuarkea

Viimeisin runo on kirjoitettu pikku koiranpennulle, joka on nyt neljä ja puoli kuukautta vanha. En olisi uskonut, että toinen kierros olisi näin paljon helpompi. Asiaa tietysti auttaa se, että tämä tapaus on niin sanotusti normaali pentu, joka osaa nukkua ja rauhoittua ja käydä tarpeillaan kuin pikkuinen taskukello, ja on lisäksi tavattoman ahne ja sopivasti kömpelö. Olen päässyt soveltamaan niitä oppeja, joita olin koirakirjoista lukenut sitä ensimmäistä pentua varten, ja jotka eivät silloin toimineet ollenkaan.

Luen huvittuneena reilun kahden vuoden takaisia tuntemuksiani ja näin jälkikäteen ymmärrän, että stressille oli ihan syytäkin. Kaikessa ei ollut kyse vain siitä, että talossa on ensimmäinen koira. Se pentu oli erilainen kuin muut, varhaiskypsä, stressiherkkä, kontaktinhakuinen, itsenäinen ja vietikäs, ja siitä on kasvanut omintakeinen ja ihana tyyppi, joka on oppinut rauhoittumaan ja nukkumaan yönsä ja jonka piirteet ovat jalostuneet hyviksi harrastusominaisuuksiksi. Agilityradalla sitä ei voiteta nopeudessa. Luovutusikäisestä asti se on halunnut vain juosta, kovaa, uusiin yhteisiin seikkailuihin. Ei ihme, että hihnassa on vieläkin vaikea malttaa kävellä mömmelövauhtia.

Tämä toinen kaveri taas jaksaa köpötellä vierelläni. Sitä kohtaan tunnen erilaista kiintymystä, samastuvampaa. Sillä on samanlainen tärkeysjärjestys kuin minulla, joten sitä on helpompi ymmärtää. Se nuuskuttelee kukkapenkin reunassa säkenöiviä helmililjoja intensiivisesti, tutkiskellen, ja minua naurattaa. Parin vuoden päästä olemme kaikki hioutuneet hyvin yhteen, ja meillä on kaksi todella helppoa koiraa, joiden kanssa on ilo seikkailla. Sillä ajatuksella jaksan hampaanvaihdot, uhmakiukuttelut, kasvimaalla juoksemisen ja yleisen hölmöilyn.

Kohta pihlajat ja syreenit kukkivat, ja järvivesi lämpenee päivä päivältä. Kun pulahdan vielä viileisiin aaltoihin, isompi koira on hetkessä rinnallani, ui tasaisin vedoin suuria kaaria silmissään tuttu syvä tyyneys. Pikkukaveri komentaa räksyttäen rannalla, eikä vielä halua kastella tassujaan. Kyllä se vielä oppii, että tämä kantaa: kuulas järvenselkä, meidän oma maailmamme.