Viileä aamu

viileä aamu
valkenee hitaasti
koira sairastaa

Dida, beloved

Erään norsun tarina on päättynyt.

Kumminorsuni Dida on kuollut vietettyään yli neljä onnellista ja leikkisää vuotta norsuhoitolassa Keniassa. Tiesin, että Didasta oltiin huolissaan, sillä se oli huomattavasti pienikasvuisempi kuin ikätoverinsa, mikä osoitti että kaikki ei ollut kunnossa. Viime kuukausina se oli myös ollut välillä heikkokuntoinen, eikä ollut jaksanut aina toisten vauhdissa mukana. Onneksi sen uskolliset norsuystävät ja ihmishoitajat huolehtivat siitä väsymättömästi, hidastivat vauhtiaan, jotta se pysyi mukana, välttivät tönimästä sitä ja pitivät sille seuraa niinä iltapäivinä, jolloin se ei jaksanut kuin maata heinikossa.

Aivan tähän en kuitenkaan ollut varautunut. Didan vointi oli jo välillä parempi, mutta sitten se heikentyi nopeasti. Kävi ilmi, että sen keuhkoissa oli lähtökohtaisestikin vikaa, ne olivat jääneet kehittymättä normaalisti, mikä oli puolestaan aiheuttanut sydämen laajentumisen. Didasta ei olisi siis koskaan voinutkaan tulla aikuista norsua.

Dida oli elämäniloinen, lempeä ja kujeileva norsu, joka rakasti ystäviään syvästi. Se osasi nauttia huomiosta ja piti erityisesti mutakylvyistä ja kuplien puhaltamisesta liejuun kärsällään. Vaikka se jäi orvoksi elämän alkutaipaleella, se sai uuden perheen muista orvoista norsuista ja uusia tuttavuuksia villeistäkin norsuista Voin hoitolassa. Se vietti lyhyen elämänsä vaeltaen pensastossa muiden norsujen kanssa kaukana täältä, toisen auringon alla, jonka paahdetta tomuinen, oranssi maa heijastaa.

Emme saaneet koskaan tavata.

Koti on yhä lähempänä

Pellot ovat tasaisen valkoisia, mutta kevätyö on jo sininen ja kuulas. Edessä kirkas kuu valaisee tietä omalaatuisen pyöreänä ja pelottomana. Painan kaasua ylämäessä, matkaa on vielä. Lämpömittarin lukema hipuu alaspäin, yö käy yhä kylmemmäksi.

Takapenkillä on hiljaista. Taustapeilistä näkyy mietteisiinsä vajonnut puoliso, joka pitää kättään pennun kuljetuslaatikon sisällä. Isompi koira on nukkunut jo pitkään, mutta pikkupentu on vasta rauhoittunut. Väsymys painaa meitä kaikkia, mutta mieli on levollinen. Meidän pieni pehmeä laumamme torkkuu kevätyön sylissä.

Äkkiä taivaalla kuun kainalossa palaa keltaisena tähdenlento. En osaa toivoa enää mitään.

Yhä vaiti

Minulla on eräs vanha ystävä, joka asuu toisella puolella maata. En koskaan matkusta sinnepäin, joten en koskaan käy kylässä. Osoitteestakaan en ole enää varma. Tiedän, että ystävälläni ei ole ollut aivan helppoa elämässään, ja ajatukseni hänestä on kääritty pieneen huolestuneisuuteen, kuin hauras astia silkkipaperiin.

Emme tapaa usein, mutta kun olemme tavanneet, välillämme ei ole ollut etäisyyttä. Mutta viime aikoina yhteistä puhuttavaa ei ole löytynyt, olemme liian irti toistemme arjesta. Hänellä on lapsikin, iso jo.

Joulukortteja oli tänä vuonna yksi liian vähän, ja päätin jättää tämän ystäväni ilman korttia. En halunnut, että ystävyytemme, se välittäminen, joka kerran oli välissämme, typistyy kerran vuodessa tavan vuoksi kirjoitettavaan joulukorttiin. Ajattelin, että otan yhteyttä muilla tavoin, kunnolla, kirjoitan vaikka kirjeen.

En ole kirjoittanut. Kun en ole varma osoitteestakaan. Ja on vaikea keksiä kirjoitettavaa, kun elämä on vienyt niin eri suuntiin. Muistikuvanikin hämärtyvät, olimmeko koskaan läheisiä? Ja kyllähän ystävyys toisaalta säilyy, vaikka välille kasvaisikin vuosien hiljaisuus.

Sisimmässäni tiedän, ettei se säily. Hiljaisuus kuihduttaa sen. Äänettömyys satuttaa. Puolustaudun, että kyllähän hän toki tietää, että ajattelen häntä. Mutta ei hän tiedä. Mistä tietäisi?

Sanoilla rakennetaan sillat ihmisten välille. Ja vaikenemisella ne puretaan, valitaan toisia teitä kuljettavaksi.
Minne matkasit, ystäväni? Miksi en huutanut perääsi?