Aurinko näppäilee kimmeltävän lumen pintaan pieniä kuoppia. Puiden hoikat, kissankellonsiniset varjot heittyvät hangen poikki kuin siveltimenvedot.
Kevään sininen akvarelli.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Voitto
Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa alettiin taannoin yllättäen vitsailla alkoholismin varjossa kasvamisesta. Koomikko kertoi pokkanaamalla, miten hyvä on kasvaa alkoholistiperheessä, siinä kun oppii kaikenlaista hyödyllistä, kuten ensiaputaitoja.
Se oli riemastuttavaa. Nauru kumpusi minusta vapauteena ja välittömänä ja katkoi mennessään joitakin siteitä menneeseen. Tästäkin voidaan vitsailla. Tällekin voidaan nauraa, vihdoin.
Enkä ole yksin nauramassa.
Se oli riemastuttavaa. Nauru kumpusi minusta vapauteena ja välittömänä ja katkoi mennessään joitakin siteitä menneeseen. Tästäkin voidaan vitsailla. Tällekin voidaan nauraa, vihdoin.
Enkä ole yksin nauramassa.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Vara-avain
Minun on aina ollut hurjan vaikea kestää sitä, että minulle ollaan vihaisia syyttä. Tai vaikka vain tyytymättömiä. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus tukahduttaa, halvaannuttaa. Palaan johonkin kauas. Olen opetellut sietämään sitä, käyttäytymään kypsästi, mutta minuun astuu outo levottomuus, joka ei jätä rauhaan. Olipa kyse vaikka vain siitä, että tietämättäni olen aiheuttanut toisille ihmisille ja heidän lemmikeilleen harmia ja huolta viemällä taudin tuliaisiksi.
Tällä kertaa vaiennan itseni, ennen kuin alan iltamyöhällä neljättä kertaa kerjätä puolisolta vakuutteluja siitä, ettei minulle olla vihaisia eikä minua syytetä, kysehän on vahingosta tai olosuhteista enkä minä mitenkään voi kaikkea hallita. Suu kiinni nyt.
Kulje tämän läpi.
Menen sänkyyn, hengitän syvään ja astun sisään tähän pelkoon. En ymmärrä sitä, en käsitä mistä se kumpuaa, mutta ehkä voin elää sen läpi ja kuunnella. Mieleen tulee lapsuus ja se, kuinka minua sanottiin huithapeliksi. Kuinka olin iloinen ja vauhdikas, hajamielinenkin, aina huone sotkussa ja tavarat kateissa.
Muistan, millaista oli saada oma avain. Se oli muodikkaassa vaijeriavaimenperässä ja siitä tuli ison tytön olo. (Toisilla oli avain kaulanauhassa, ja minäkin olisin salaa halunnut olla avainkaulalapsi, vaikka en ymmärtänyt mitä se tarkoitti.) Pidin siitä, miltä avain tuntui kädessä, kylmältä ja kulmikkaalta, se tuoksui jännältä ja oli muodoltaan kiinnostavan geometrinen. Avainta käytettiin panttina tervapadassa ja kivenä ruutuhypyssä. Avainta kokeiltiin kaikkiin lukkoihin, josko se sopisi sittenkin. Ja aina välillä avain hukkui.
Minulta se hukkui usein. Ja olisin kestänyt mieluusti kaikki rangaistukset ja kotiarestit, jos minun ei vain olisi tarvinnut kohdata vanhempieni vihaa. Heidän väistämätön suuttumuksensa oli ajatuksenakin niin ahdistava, että mieluummin jätin kertomatta. Pelkäsin liikaa. Kun totuus viikkojen päästä paljastui, vanhempani olivat tavattoman pettyneitä minuun siksi, että olin valehdellut. He suuttuivat siksi vielä enemmän. Enkä minä koskaan osannut kertoa heille, etten salaillut ja huijannut tahallani vaan siksi, että kun he suuttuivat, jokin minussa särkyi. Yritin vain puolustautua viimeiseen asti, ylläpitää eheyttä niin kauan kuin mahdollista.
Kahdeksanvuotiaana istun myöhään illalla sängyllä ja itken pakahtuakseni, huoneeni on hämärä, ja sängyn vierellä vihainen äiti tivaa, miksi ihmeessä en ole kertonut että avain on kadonnut. Huomenna sitä olisi tarvittu. Äänestä kuultaa pettymys ja loukkaantuminen, luvassa on kotiarestia ja saan maksaa lukkojen sarjoittamisen omista säästöistäni. Ja huomenna minun pitää ottaa mukaani vara-avain, ja sitä en missään nimessä saa hukata. En kuule sanoja, ne puuroutuvat, seinät kaatuvat sisäänpäin, yö on yhä pimeämpi.
Suuttuminen silloin kun koin, etten ollut tahallani tehnyt mitään väärää, tuntui hylkäämiseltä. Kuin minulla ei olisi oikeutta elää ja siksi en olisi enää olemassa. Minuuteni hävisi jollakin tavalla, kun minuun ei enää luotettu. Olin herkkä lapsi, mutten kyennyt käsittelemään ahdistustani. Pienistä asioista tuli suuria ja liian vakavia.
Ja jotenkin olen yhä siinä. Makaan sängyssä, keskityn hengittämään ja voin painaa epävarmuuteni taka-alalle, voin peittää sen ja analysoida tilanteen järjellä, mutta jokin minussa uhkaa pirstaloitua. Se uhka on tehnyt minusta mukavan ja harmittoman, sellaisen joka pyrkii miellyttämään, vaikka todellisuudessa ihailen suoria ja rohkeita ihmisiä ja haluaisin heidän kaltaisekseen.
Toki olen edistynyt, minusta on tullut vakavampi ihminen, joka ottaa elämän kevyemmin. Aiemmin naamioin maailmani raskauden kestohymyn taakse. En enää hae hyväksyntää aktiivisesti tavoittelemalla mainetta ja kunniaa. Pienin askelin olen kulkenut kipupisteitäni kohti, kasvanut, muuttunut ja päässyt nyt vihdoin tämän olennaisen äärelle.
Mutta mistä tämä tulee, ja miten sitä muutetaan? Miksi en kestä tätä, miksi hajoan?
Tällä kertaa vaiennan itseni, ennen kuin alan iltamyöhällä neljättä kertaa kerjätä puolisolta vakuutteluja siitä, ettei minulle olla vihaisia eikä minua syytetä, kysehän on vahingosta tai olosuhteista enkä minä mitenkään voi kaikkea hallita. Suu kiinni nyt.
Kulje tämän läpi.
Menen sänkyyn, hengitän syvään ja astun sisään tähän pelkoon. En ymmärrä sitä, en käsitä mistä se kumpuaa, mutta ehkä voin elää sen läpi ja kuunnella. Mieleen tulee lapsuus ja se, kuinka minua sanottiin huithapeliksi. Kuinka olin iloinen ja vauhdikas, hajamielinenkin, aina huone sotkussa ja tavarat kateissa.
Muistan, millaista oli saada oma avain. Se oli muodikkaassa vaijeriavaimenperässä ja siitä tuli ison tytön olo. (Toisilla oli avain kaulanauhassa, ja minäkin olisin salaa halunnut olla avainkaulalapsi, vaikka en ymmärtänyt mitä se tarkoitti.) Pidin siitä, miltä avain tuntui kädessä, kylmältä ja kulmikkaalta, se tuoksui jännältä ja oli muodoltaan kiinnostavan geometrinen. Avainta käytettiin panttina tervapadassa ja kivenä ruutuhypyssä. Avainta kokeiltiin kaikkiin lukkoihin, josko se sopisi sittenkin. Ja aina välillä avain hukkui.
Minulta se hukkui usein. Ja olisin kestänyt mieluusti kaikki rangaistukset ja kotiarestit, jos minun ei vain olisi tarvinnut kohdata vanhempieni vihaa. Heidän väistämätön suuttumuksensa oli ajatuksenakin niin ahdistava, että mieluummin jätin kertomatta. Pelkäsin liikaa. Kun totuus viikkojen päästä paljastui, vanhempani olivat tavattoman pettyneitä minuun siksi, että olin valehdellut. He suuttuivat siksi vielä enemmän. Enkä minä koskaan osannut kertoa heille, etten salaillut ja huijannut tahallani vaan siksi, että kun he suuttuivat, jokin minussa särkyi. Yritin vain puolustautua viimeiseen asti, ylläpitää eheyttä niin kauan kuin mahdollista.
Kahdeksanvuotiaana istun myöhään illalla sängyllä ja itken pakahtuakseni, huoneeni on hämärä, ja sängyn vierellä vihainen äiti tivaa, miksi ihmeessä en ole kertonut että avain on kadonnut. Huomenna sitä olisi tarvittu. Äänestä kuultaa pettymys ja loukkaantuminen, luvassa on kotiarestia ja saan maksaa lukkojen sarjoittamisen omista säästöistäni. Ja huomenna minun pitää ottaa mukaani vara-avain, ja sitä en missään nimessä saa hukata. En kuule sanoja, ne puuroutuvat, seinät kaatuvat sisäänpäin, yö on yhä pimeämpi.
Suuttuminen silloin kun koin, etten ollut tahallani tehnyt mitään väärää, tuntui hylkäämiseltä. Kuin minulla ei olisi oikeutta elää ja siksi en olisi enää olemassa. Minuuteni hävisi jollakin tavalla, kun minuun ei enää luotettu. Olin herkkä lapsi, mutten kyennyt käsittelemään ahdistustani. Pienistä asioista tuli suuria ja liian vakavia.
Ja jotenkin olen yhä siinä. Makaan sängyssä, keskityn hengittämään ja voin painaa epävarmuuteni taka-alalle, voin peittää sen ja analysoida tilanteen järjellä, mutta jokin minussa uhkaa pirstaloitua. Se uhka on tehnyt minusta mukavan ja harmittoman, sellaisen joka pyrkii miellyttämään, vaikka todellisuudessa ihailen suoria ja rohkeita ihmisiä ja haluaisin heidän kaltaisekseen.
Toki olen edistynyt, minusta on tullut vakavampi ihminen, joka ottaa elämän kevyemmin. Aiemmin naamioin maailmani raskauden kestohymyn taakse. En enää hae hyväksyntää aktiivisesti tavoittelemalla mainetta ja kunniaa. Pienin askelin olen kulkenut kipupisteitäni kohti, kasvanut, muuttunut ja päässyt nyt vihdoin tämän olennaisen äärelle.
Mutta mistä tämä tulee, ja miten sitä muutetaan? Miksi en kestä tätä, miksi hajoan?
lauantai 11. helmikuuta 2012
torstai 2. helmikuuta 2012
Pohjolassa
Aamulla ulos lähtiessä mittari näyttää jyhkeät -30,0 astetta. On taas asteen kylmempää kuin eilen. Fleecetakin päälle toppatakki ja toppahousut, kauluri, fleecekaulaliina, rukkaset ja lopuksi se kaikkein tärkein, fleecevuorattu villapipo, jonka korvaläpät voi solmia tiukasti leuan alta kiinni. Kiskon kankein käsin hupun päähän ja tunnen olevani kuin ne pikkuiset, jotka eivät muhkeassa toppahaalarissaan saa liikutettua raajojaan vaan ovat tuomitut liikkumaan kädet sivulle sojottaen.
Vaapun pihalle koiran kanssa, joka liikkuu yhtä vaivalloisesti kuin minä töppösiin tungetuilla tassuillaan. Hetkessä hengityksemme jäätyy kuuraksi silmäripsiin, viiksiin, kaulaliinaan. Aamulenkki on lyhentynyt puoleen normaalista, mutta hoipertelemme metsän läpi pellonreunaan katsomaan oranssinhehkuista nousevaa aurinkoa. Se on pakko nähdä, jotta muistaa, ettei maailma ole pelkkää kylmää kuutamoa.
Tuntuu, että kaikki on pysähdyksissä. Menen ulos vain pakosta, koiran kanssa hakemaan puita liiteristä tai viemään roskat. En soita kenellekään. On liian kylmä elämiseen. Lämmitys on täysillä, ja sytytän tulta uuniin aamuin illoin, kuin meditaationa. Viivyn kiireettä liekkien äärellä, koira tulee nojailemaan kylkeen ja tuijottaa tuleen kanssani. Iltaisin käperryn sohvalle kutomaan lapasia, kuin haluaisin lisää lämpöä, eikä mikään riittäisi. Jättimukillisia teetä ja kuumaa mehua. Ylimääräisiä voileipiä. Villasukkia. Päiviä, jolloin pakkanen lauhtuu vain muutaman asteen. Tätä on elämä Pohjolassa.
Silti jotenkin nautin tästä äärimmäisyydestä. Luonnon luomasta draamasta. Siitä, että on valtavan kylmää ja että lumi painuu raskaana, raskaana maata vasten. Siitä, että me kestämme tämän, että me sinnittelemme pakkasen ja lumen läpi. Ja me selviämme, ja lopulta tulee vapauttava, hengittävä kevät.
Maanantaina tuuli kääntyy etelään.
Vaapun pihalle koiran kanssa, joka liikkuu yhtä vaivalloisesti kuin minä töppösiin tungetuilla tassuillaan. Hetkessä hengityksemme jäätyy kuuraksi silmäripsiin, viiksiin, kaulaliinaan. Aamulenkki on lyhentynyt puoleen normaalista, mutta hoipertelemme metsän läpi pellonreunaan katsomaan oranssinhehkuista nousevaa aurinkoa. Se on pakko nähdä, jotta muistaa, ettei maailma ole pelkkää kylmää kuutamoa.
Tuntuu, että kaikki on pysähdyksissä. Menen ulos vain pakosta, koiran kanssa hakemaan puita liiteristä tai viemään roskat. En soita kenellekään. On liian kylmä elämiseen. Lämmitys on täysillä, ja sytytän tulta uuniin aamuin illoin, kuin meditaationa. Viivyn kiireettä liekkien äärellä, koira tulee nojailemaan kylkeen ja tuijottaa tuleen kanssani. Iltaisin käperryn sohvalle kutomaan lapasia, kuin haluaisin lisää lämpöä, eikä mikään riittäisi. Jättimukillisia teetä ja kuumaa mehua. Ylimääräisiä voileipiä. Villasukkia. Päiviä, jolloin pakkanen lauhtuu vain muutaman asteen. Tätä on elämä Pohjolassa.
Silti jotenkin nautin tästä äärimmäisyydestä. Luonnon luomasta draamasta. Siitä, että on valtavan kylmää ja että lumi painuu raskaana, raskaana maata vasten. Siitä, että me kestämme tämän, että me sinnittelemme pakkasen ja lumen läpi. Ja me selviämme, ja lopulta tulee vapauttava, hengittävä kevät.
Maanantaina tuuli kääntyy etelään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
