Aivan tavallisena päivänä

Etsiskelen kiintolevyltä jotakin kateissa olevaa vanhaa työtiedostoa, enkä tahdo löytää. Sitten muistan, että kiintolevy on hankittu vasta vuonna 2004, mitäs sitä ennen tehtiin? Poltettiin levylle, keksin, ja kaivan hyllystä pölyyntyneen nipun cd-levyjä. Tiedosto löytyy, mutta löytyy yllättäen paljon muutakin: vanhoja runoja, kirjeitä, kuvia. Ja tiedosto, joka on päivätty yli kymmenen vuotta sitten, 23.11.2002. Se on isän puhe valmistujaisiini.

Hämmentyneenä luen noita sanoja vuosien takaa, sillä puheessa on paljon, mitä en muistanut. Kömpelöä huumoria, paljon epäolennaisia asioita, jotka olisin toivonut isän jättävän sanomatta, joitakin myötähäpeän aiheitakin. Ja kuitenkin nämä ovat isälle niitä tärkeitä asioita, tämä on hänen näkökulmansa minuun, tajuan. Ja yritän lukea siitä näkökulmasta. Joka riviltä paistaa isän ylpeys. Puheessa se tuntui kiusalliselta, ikään kuin minulla kehumiselta, mutta jos luen puhetta kuin kirjettä itselleni, näen selvemmin.

Asiavirheetkin ymmärrän nyt, eihän isä voi tietää asioista, joista en hänelle ole puhunut. Tämä on hänen tulkintansa minun elämästäni ja toiveistani. Puhe käsittelee enimmäkseen niitä järkytyksiä, joita olen isälle aiheuttanut valinnoillani, luonteellani ja elämäntavallani, ja varmasti olenkin ravistellut hänen kiveen hakattua maailmaansa.

Puheen viimeisen lauseen olin kuitenkin unohtanut kokonaan, ja nyt se pysäyttää:
"Kun istuin yliopiston juhlasalissa ja kuuntelin dekaanin puhetta, ajattelin mielessäni, että minulla on paras tyttö maailmassa, vaikka jossain vaiheessa olin sen unohtanut."


Tämä koskettaa syvältä.

Kirjoitin muutama vuosi sitten isälle kirjeen, ja olin harmissani, kun hän ei koskaan vastannut siihen. En tajunnut, että hän oli jo vastannut, kuusi vuotta aikaisemmin.

Lyhyen päivän aurinko

Viime viikot ovat olleet raskaita, huomaan jälkeenpäin. Olen tehnyt liikaa töitä, hoitanut juoksevia asioita, kiroillut pakkasta, ollut ulkopuolisena tässä joulussa, tiuskinut tyhjästä ja keskittynyt kaikkeen paitsi siihen, mikä kaihertaa.

Vanha tuttavani a lähetti joulukortin. Veriarvot ovat huonontuneet ja elimistö sekaisin ja lääkitystä pitäisi säätää. Olen pari viikkoa sisäisesti sykkyrällä, ennen kuin vihdoin ymmärrän soittaa lääkärille ja keventää mieltäni. Järeämmät napit kehiin, kyllä se siitä. Keskustelun jälkeinen huojennus vasta paljastaa itselle, miten tämä on vaivannut. Muut tunteet työnnän pois mielestä.

 Päätän keskittyä lepäämiseen. Ulkoilla koirien kanssa ja kuunnella talvilintuja.

Ikävöin isää.
En kuitenkaan soita. Juhla-aikana se on vaikeaa, soittaminen. Pelkään ettei se halua jutella tai on humalassa. Haluaisin sanoa Isoja Tärkeitä Asioita ja pelkään, ettei se ehkä osaa ottaa niitä vastaan. Pelkään, että alkaa itkettää.

Suuttumus isää kohtaan on alkanut hellittää. Kaikkien näiden vuosien jälkeen raivo siitä, että viina menee minun edelleni, on vihdoin sulamassa pois, aivan vaivihkaa. Jäljelle jää ikävä - ja suru, joka on kuin nämä vuoden lyhyimmät aamut: aprikoosinsävyisessä aamuruskossa on harmaa vivahde, kuin kaikki värit olisi taitettu pimeällä. On hyytävän kylmä eikä tuule lainkaan. Puut kantavat lunta, eikä aurinko lopulta jaksa nousta niiden takaa. Jos asuisin oikein korkealla mäellä, ajattelen. Jos asuisin korkealla mäellä, näkisin auringon.

Muutaman valoisan tunnin jälkeen kuu kipuaa taivaalle ja herättää minut yöllä. Huomenna soitan, päätän vakaasti, kuten jo pari kertaa aiemminkin.

Pimeää kohti

pimeää kohti
puron kumea solina
jään alla kevät

Mummulle

pyyhin nimesi
osoitekirjasta
sataa lunta

Mutta en ollut kenenkään tytär

Näin erittäin hyvän elokuvan Beginners, joka kertoo muun muassa vanhemman ja (aikuisen) lapsen suhteista. Leffa herätti paljonkin ajatuksia, muun muassa siitä, miten vanhemmat seuraavat jollakin tavalla aina ihmisen mukana. Tämä ihmissuhde on niin perustava, ettei siitä tunnu pääsevän irti, oli vanhempiin sitten yhteyttä tai ei.

Olen parjannut vanhempiani tässä blogissa paljon. Kehunutkin välillä, mutta enimmäkseen koettanut ymmärtää ja ennen kaikkea suhtautua kriittisesti ja ottaa etäisyyttä. Sitä en ehkä ole muistanut sanoa, etten minäkään ole hyvä tytär. En ole ihannetytär enkä missään nimessä sellainen tytär, jota vanhempani toivoivat. Isäni ei olisi halunnut näin vaikeaa, näin paljon itsensä kaltaista lasta, joka järjestää järkytyksiä ja yllätyksiä joka käänteessä. Äitini ei olisi halunnut näin itsenäistä, näin paljon miehensä kaltaista lasta, joka tuntuu yhä vieraammalta ja jota pitää yrittää lähestyä, kun luonnostaan ei vain olla läheisiä.

Minä olen sellainen tytär, joka ei auta pyydettäessä, ei tule kutsuttaessa, ei ole vanhemmilleen turvana ja ilona. Sellainen, joka oli ennen tätä kaikkea, mutta käänsi äkkiä kelkkansa ja liukui poispäin, vinhaa vauhtia. Nyt olen sellainen, joka tuottaa pettymyksiä ja lakkaa sitten yrittämästä, joka sanoo ikäviä asioita eikä aina pyydä edes anteeksi. Sellainen, joka ei soita.

Minä en kerro asioistani enkä tukeudu vanhempiini, vaan teen heidän olonsa tarpeettomaksi ja riittämättömäksi. Se on heille varmasti vaikeaa. Koin aiemmin, etteivät he olleet tukenani, ja kostan sen nyt sillä, etten enää pyydä tukea. Ihan kuin kosto tekisi ketään onnellisemmaksi. En vain jotenkin osaa olla ilman rooleja vanhempieni kanssa. Nyt kun olen luopumassa vanhoista rooleista, en osaa oikein olla mitenkään. Kaikkein eniten minua vaivaa vanhempi-lapsisuhteessa tämä ikuinen epätasa-arvo. Minua ei häiritse lainkaan olla biologisin kiintymyksen sitein sidottu veljeeni, koska hän on kanssani tasa-arvoinen. Mutta sitä, että minulla on nämä vanhemmat, joita tarvitsen yhdellä tavalla ja jotka tarvitsevat minua eri tavalla, en osaa sietää.

Jo kymmenen vuotta sitten kirjoitin:

Hiljaisuus

Minulla oli kymmenen äitiä ja kymmenen isää,

mutta en ollut kenenkään tytär.

Ei ollut olemassa

rakkautta ilman ehtoja.

Linnut ovat lähteneet

tuulee
puut kääntyvät puoleeni
vihmoen sadetta ja neulasia kuin
    almuja korkeuksista

täältä alhaalta
oksat piirtyvät taivasta vasten
höyhenenkevyinä

Iines, tarvitsemme taikaviittaasi!

Keskiviikkoiltaiseen tapaan katsoin Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmaa. (Minulle ohjelman helmi on juontaja, joka on onnistunut esimerkki älykkäästä, kriittisestä ja tasa-arvoisesti ajattelevasta ihmisestä.)

Ohjelmassa ajauduttiin puhumaan sarjakuvista ja varsinkin Aku Ankasta. Samassa eräs miespuolisista panelisteista huudahti, että Iines Ankka on kauhea lutka. Perusteena oli se, että Iines on sarjakuvassa aina valmis hylkäämään Akun, kun Hannulla on vaikkapa hienompi auto.

Eihän nyt noin voi sanoa, ajattelin paheksuen.
Koin epämääräisen, ohikiitävän tunteen, jonka tajusin - järjetöntä kyllä - loukkaantumiseksi. Ja samalla hetkellä - yllättävää sekin - paneelin ainoa naispuolinen jäsen alkoi puolustaa Iinestä ääneen todeten, että kyllä Akunkin olisi peiliin katsominen.

Mitä ihmettä? Olemme aikuisia ihmisiä, ja kyse on sarjakuvista, joita suurin osa meistä on lukenut viimeksi kouluikäisinä!

Vai onko niin, että tässä toteutui nyt konkreettisesti se dilemma, että sarjakuvien ja animaatioelokuvien hahmoista suurin osa on miespuolisia?

Lapsuudessani monet tytöt samastuivat Iinekseen, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Mummo Ankka oli liian vanha, muut hahmot liian "pahoja" (kuten Milla Magia), Minni Hiiri taas oli sekä lähes näkymätön että siisti ja liukas kuin saippua. Kaikki nämä hahmot oli luotu vain miespuolisten hahmojen täydentäjiksi tai vastavoimiksi, kukaan ei ollut itsenään olemassa. Monen meistä lempisarjakuvakirja olikin "Taikaviitta saa vastustajan", jossa Iineksestä tulee supersankari ("Naistaikaviitta"!).

Tänään television ääressä pikkutyttö minussa heräsi hetkeksi puolustamaan roolimalliaan. Olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että tämän ajan tytöt tarvitsevat - yhtä lailla kuin mekin aikoinaan - monenlaisia roolimalleja. Niin kauan kuin sukupuoli on niin merkittävää meille aikuisille, on turha olettaa monienkaan tyttöjen samastuvan miespuolisiin hahmoihin. Haluammeko siis tyttöjen samastuvan hahmoon, joka on "kamala lutka"? Ja lisäksi ääristereotyyppinen, yksiulotteinen, väkivaltainen ja epäjohdonmukainen, olkoonkin että kyse on "vain" sarjakuvasta?

Itsehän onnistuin käyttäytymään näiden roolimallien mukaisesti aika pitkään. Onneksi löysin sittemmin vaatekaapistani sellaisen taikaviitan, joka teki minusta oman elämäni supersankarin.

Puhelu

Jatkoa. Soitan äidille. Kuulen omasta äänestäni kireyden, kun juttelemme aluksi niitä näitä (siitä äidin pyytämästä palveluksesta, jonka tietenkin taas suoritin), mutta äitini ei sitä huomaa. Toisaalta suuttumus on hyvä tunne - minusta tulee kärkkäämpi, rehellisempi.

Loppupuolella puhelua kerron, että muutama asia on jäänyt vaivaamaan. Koska kysymystä ei kuulu, kerron yhden esimerkin, ja äiti huudahtaa, ettei hän toki ollut sitä niin tarkoittanut. Sanat eivät vain olleet tulleet ulos suusta ihan niin kuin piti. Seuraa selittelyä. Tavallaan uskonkin selitykset, äitini on varmasti vilpitön. Mutta samalla ajattelen, että hänen toiminnassaan on paljon alitajuisia vaikuttimia, joista hän itse ei ole tietoinen, mutta jotka minä arvelen huomaavani.

Äiti olettaa, että asiat on selityksellä kuitattu. Ei anteeksipyyntöä, ei pahoittelua, ei minun tunteideni tiedostamista tai huomioon ottamista. Eikä kysymystä, mikä muu olisi jäänyt minua vaivaamaan. Nopeat heiheit, koska televisiosta tulee äidin lempiohjelma.

Äitini ei tarkoita pahaa. Hän ei vain osaa tätä. Mitä siinä voi tehdä?

Keskityn sen sijaan miettimään, mitä voi antaa isänpäivänä miehelle, joka toivoo vain nestemäisiä lahjoja.

Irti riippuvuudesta

Parin kuukauden tauon jälkeen poikkesin vanhempieni luona kylässä. Viivyin ehkä puolisen tuntia, mutta siinä ajassa ehdin taas ärsyyntyä oikein todella. Istuimme keittiön pöydän ääressä teellä. Tarjolla oli keksejä, jotka eivät maitoa sisältävinä sopineet minulle. Äiti yritti jatkuvasti ajaa isää pois keittiöstä (jotta hänen ei tarvitsisi jakaa minua), ja onnistui sekä arvostelemaan ulkoasuani (kuten aina) että mitätöimään elämänvalintojani (jälleen kerran). Minulle jäi taas kerran sellainen olo, ettei minua nähdä, hyväksytä eikä arvosteta.

Aiemminhan minulle jäi näiden tunteiden lisäksi myös syyllinen (syyllistetty) olo siitä, että annan vanhemmilleni niin vähän aikaani. Siitä olen sentään päässyt vähän yli ja oppinut välillä pitämään puoliani heitä vastaan. Jotenkin koen, että isä on hyväksyvämpi ja aidosti kiinnostunut minusta, mutta kovin ankara hänkin on, aina vertailemassa, aina itse oikeassa.

Koen, että tämä on yksi elämäni suuremmista tragedioista: olla biologis-emotionaalisin sitein kiinni ihmisissä, joiden seura vahingoittaa minua. En koskaan täytä odotuksia, en käyttäydy oikein, ole oikeanlainen. En ole tarpeeksi tärkeä, jotta he kuuntelisivat, lopettaisivat juomisen, oppisivat hyväksymään. Olen liian tärkeä, joten he vaativat, tarvitsevat, kuormittavat ja syyllistävät. Eikä tilanteisiin näytä vaikuttavan se, yritänkö vai en. Viime vuosina olen pyrkinyt lopettamaan yrittämisenkin. Yhtälö on raivostuttava: minulla on ikävä näitä ihmisiä, ilahdun heidät nähdessäni, mutta viiden minuutin kuluttua haluaisin jo poistua paikalta.

Tämähän on myös yksi syy siihen, miksen ole koskaan halunnut omia lapsia. Vaikka näen lähipiirissäni lapsistaan onnellisia vanhempia, tunnetasolla pidän lapsen ja vanhemman suhdetta kummallekin tuhoisana. Uskon kyllä järjellä, että se voi olla palkitseva, mutta pahimmillaan se repii molempia ja jättää kummallekin jälkeensä kitkerän pettymyksen. Enkä minä halua olla tällä lailla tarvittu, pelkkä tarpeiden täyttäjä, enää kenellekään.

Tiedän, että nyt olisi aika ottaa puhelin käteen ja soittaa äidille, kertoa millainen maku vierailusta jäi. Kysyä, eikö hän ymmärrä miten loukkaavasti käyttäytyy.

En millään jaksaisi. Sielua kalvaa ikävä, jonka vierailu jäyti vain isommaksi. Se vie voimat. Sähköpostiin kilahtaa äidiltä viesti, jossa pyydetään taas yhtä palvelusta.

Lokakuun aprikoosinvärinen viini

Vaikka joka vuosi suorastaan juovun keväästä, syksy on minun vuodenaikani, samanaikaisesti kohtalokas ja kotoisa, vahva ja haikea. Vietän syntymäpäivää, juon makeaa viiniä ja koen olevani elossa. Vaahteranlehdet putoilevat suorastaan mätkähdellen, ja heitän puutarhakäsineet maahan vain kuullakseni, kuuluuko niistä yhtä nahkea läpsähdys.

Patsastelen ja saapastelen puutarhassa tuntikausia. Tai siltä se näyttää. Todellisuudessa silmieni eteen nousee ruusujen ja kurjenpolvien meri, ja mittailen tulevan omenapuun ja syreenin paikkaa. Hanhet muuttavat kaakottaen, saavat nostamaan katseen ylös, viipymään pilviin.

Ilmassa on pohjoistuulen viileyttä. Edessä häämöttävä talvi ahdistaa vähän. Heitän sen mielestäni, nakkaan akileijan siemenet multaan, tiksuttelen punarinnan kanssa. Se viipyy vielä.


Yhtenä päivänä rastaat tulevat ja tyhjentävät kaikki pihlajat marjoista. Mitään ei jää jäljelle.
Keitätkö silloin minulle kupillisen teetä?

37 vee

Jotkut kokevat olevansa ikuisia lapsia. Toiset ahdistuvat syntymäpäivistä, vanhenemisesta ja ajan kulumisesta. Eräs yli 98-vuotiaaksi elänyt isoäiti kertoi tuntevansa olonsa sisäisesti 18-vuotiaaksi, ehkä se olikin pitkän iän salaisuus.

Itse ajattelen joskus, että olen syntynyt kolmikymppisenä. Sellaiselle lapselle maailma on vakava. Nuoruus kului osittain siinä, että odotin olevani vihdoin riittävän vanha, jotta ikäni toisi uskottavuutta mielipiteisiini. Oli niin turhauttavaa tulla sivuutetuksi ja vähätellyksi vuosien vähäisyyden takia.

Ikää tietysti tuli, ja mielipiteet eivät suinkaan kaikki muuttuneet vaan vahvistuivat vuosien myötä. Samalla aloin erottaa, mikä on oikeasti vakavaa - ja mikä kepeää. Tuntui erityiseltä saavuttaa kolmenkympin rajapyykki, olla vihdoin itselleen sopivan ikäinen. Olen nauttinut tästä vuosikymmenestä sanomattomasti. Aikuisuudesta, vapaudesta, keveydestä, vastuistakin. Sillä seurauksella, että saatan olla jonkinlaisen ikäkriisin partaalla, kun neljäkymmentä vääjäämättä lähestyy.

Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta joskus mietin, pitäisikö ihmisen saavuttaa jotain suurta elämässään. Minulla ei ole mitään uskoa, joten koen että tässä hetkessä on kaikki, eikä muuta ole. Minulle se kaikki on tämä arki, nämä rakkaat ihmiset, kasvaminen ja sopusointu itseni kanssa. Mutta hetkittäin viiltää se, etten pysty luomaan mitään oikeasti merkittävää, tekemään mitään suurta. Olen kiinnostunut kaikesta, mutten mistään yksittäisestä asiasta niin palavan intohimoisesti ja uppoutuen. Ehdin paljon, mutten ehdi paneutua johonkin yhteen suureen koko elämäkseni, jotta todella saavuttaisin jotakin.

Enkä tiedä, onko niillä, jotka pelastavat uhanalaisia lajeja, tekevät maailmaamullistavia keksintöjä tai luovat ikimuistettavaa ja kaikkia kohahduttavaa taidetta, loppujen lopuksi yhtään sen merkityksellisempi olo omasta elämästään. Ehkä avuttomuuden ja pienuuden tunne vain kasvaa, mitä enemmän tekee ja tietää?

Oma kallis ja tarpeeton. Ehkä voin olla sisäisesti kolmikymppinen aina, ja viettää juuri niin huolettoman ja lopulta melko merkityksettömän elämän?

Tunteikkaat tytöt

Yle uutisoi mielenkiintoisesta tutkimuksesta hiljattain. Tutin käytön todettiin ehkäisevän kasvonilmeiden oppimista ja sitä kautta myös tunneälyn kehittymistä, mutta vain poikavauvoilla. Uutisessa olikin kiinnostavin tämä kohta: "Vauvat oppivat vuorovaikutusta pääasiassa jäljittelyn ja matkimisen avulla. Wisconsin-Madisonin yliopiston psykologian laitoksen tutkijaryhmän mukaan tutti haittaa tätä prosessia poikavauvoilla, koska se estää heitä matkimasta kasvojen ilmeitä ja sen kautta oppimasta tunteita näiden ilmeiden taustalla. Vastaavaa vaikutusta ei  havaittu tytöillä lainkaan – joko varhaisemman kehityksen tai vanhempien kompensaation ansiosta" (korostus minun).

Vanhempien kompensaatiolla tarkoitetaan sitä, että vanhemmat odottavat tytön olevan tunne-elämältään ja ilmaisultaan kehittynyt. Ja siksi tytön tunnekoulutukseen keskitytään enemmän alusta asti, tunneilmaisua opetetaan oikein erityisesti. Eikä tämä ole millään lailla tietoinen prosessi. Se on linjassa myös niiden tutkimusten kanssa, joiden mukaan aikuiset opettavat tyttöjä keskustelemaan mutta poikia eivät. Tytöiltä odotetaan vuorovaikutusta, pojilta taas toimintaa, joten heitä kohdellaan niin, ja aikuisten odotukset ja käytös muokkaavat lapsia voimakkaasti.

Kiinnostavaa on se, miten todella varhain tämä vanhempien ja muiden aikuisten toteuttama sukupuolinen muokkaaminen alkaa! Todellakin jo siitä kasteilmoituksesta, jossa kerrotaan suloisen pikku prinsessan (kohde) tai tomeran prinssin (tekijä) syntymisestä. Joten ennen kuin lapsi osaa edes puhua, hän on jo tunneilmaisultaan valikoitunut! Ja sitten joku vielä kehtaa väittää, että meissä on "synnynnäisiä" sukupuolieroja.

Sankareita

Tänään on kulunut 115 vuotta Amelia Earhartin syntymästä, opin googlesta heti aamun alkajaisiksi. Muistuttelen taas mieleeni tuota yhtä historian suurnaista, joka rikkoi rajoja ja ahtaita sukupuoliroolimalleja niin puheissaan kuin käytännössäkin. Hänestä saisi äärettömän mielenkiintoisen elokuvan, jossa hänen kunnianhimoaan, intohimoaan ilmailuun, rohkeuttaan ja edelläkävijän rooliaan voitaisiin maalailla huikein lentokonekuvin. Huomaan, että muutama vuosi sitten on tehtykin elokuva, joka on saanut murska-arvioita fokuksen puutteesta. Kritiikistä käy ilmi, että elokuva keskittyy enemmän Earhartin rakkauselämään kuin hänen uraansa lentäjänä.

Mikä pettymys! Mitä hukattuja mahdollisuuksia! Edelläkävijän koko elämän mittainen taivaiden tavoittelu on typistetty heppoiseksi romanssiksi. Ikään kuin naisen elämässä työ ja urakin eivät voisi olla tärkeämpiä tai vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmissuhteet. Ikään kuin rakkaudennälkä olisi olennaisempaa kuin näiden uranuurtajien tahdonvoima ja tiedonjano, vaikka asiahan on ollut juuri toisin päin.

Nyt illalla satun avaamaan television, kun sieltä tulee Einsteinista ja Eddingistä kertova elokuva. Siinä tuodaan heti esiin, miten intohimoisesti nämä asiantuntijat suhtautuvat aiheeseensa ja miten tämä intohimo voittaa kaiken muun, ajaa heitä eteenpäin. Puolisot kuvataan ohimennen, avioliitot ovat sivuosassa, ja lasten kanssa päähenkilö on elokuvassa leikkisä ja hellä tai poissaoleva sen kaksi minuuttia, joiden aikana näitä ylipäätään näytetään. Keskiössä on ennen kaikkea tiede ja siihen uppoutuminen.

Alan muistella muitakin historian suurista nimistä tehtyjä elokuvia. Eikö käykin niin, että miehiä kuvattaessa nostetaan etualalle heidän työnsä, rohkeutensa toimia pioneereina, vahva uskonsa omiin kykyihin? Ja naisista kerrottaessa voidaan toki näyttää heidän kirjoittavan, tutkivan tai lentävän, mutta pääosaan nousee kuitenkin se "tärkein", rakkaus (ja varsinkin rakkaus mieheen).

Eikö kuitenkin näiden naisten ole täytynyt olla vielä kaksin verroin päättäväisempiä, rohkeampia, uraauurtavampia ja sisukkaampia kuin mieskollegoidensa? Heidän on täytynyt sietää pilkkaa, vähättelyä, painostusta, uhkaa, köyhyyttä ja naurua, ja silti he ovat jatkaneet valitsemallaan tiellä. Tinkimättömästi, tarmokkaasti ja epäuskon hetket voittaen. Monesti se on vaatinut suuria uhrauksia, jopa rakkauden hylkäämistä ja yksinäisyyden sietämistä. Vain jotta maailma olisi parempi, jotta me tietäisimme enemmän, jotta vähitellen, hitaan hitaasti, yhteiskunta muuttuisi tasa-arvoisemmaksi, naiset uskoisivat itseensä ja ihmiskunta hyötyisi siitä, että toinenkin puoli uskaltaa hyödyntää koko potentiaalinsa.

Mutta onko toivoakaan, että aikuisille suunnatut elokuvat muuttuisivat, kun lapsillekin yhä suolletaan piirrettyjä, joissa neutraalit eläinhahmotkin on pakko sukupuolittaa lisäämällä naispuoliselle hahmolle huulipunaa, silmäripset ja kimittävä ääni? Puhumattakaan siitä, että sankarittarenakin toimiva naishahmo on aina täydennettävä mieshahmolla, johon luoda ihailevia silmäyksiä. Mihin me oikein tyydymme?

Turhaa

Päivä on pirstaleina. Pitkän vaiheikkaan viikonlopun jälkeen tunnen luisuvani maanantaihin kuin kaaokseen. Netti ei tahdo toimia, työt painavat, aika juoksee, sähköposti täyttyy, minulla on menkkakipuja ja olen vahingossa hajottanut tänään jo kaksi astiaa. Tällaiselle tavaraan kiintyneelle se on aivan liikaa. Kauniit astiani, joita ei enää saa kaupasta tilalle samanlaisia, posliini helähtää kumahtaen säröiksi, lasinsirpaleet sirottuvat keittiön lattialle. Itsesyytökset täyttävät pääni pauhuunsa, kun polvistun keräämään kiiltäviä palasia - hyödytöntä, miten hyödytöntä kaikki! Särkynyttä ei saa ehjäksi, ja lopullisuus ahdistaa.

Pikkukoira pyörii jaloissa, se vaihtaa hampaita ja rikkoo puremalla kaiken, mikä minulta vielä on jäänyt ehjäksi. Meidät pitäisi molemmat sulkea pehmustettuun huoneeseen. Onneksi meillä on joku, joka jaksaa meitä. Joku, joka varjelee tassuja lasinsirpaleilta ja on aina siinä, kun tarvitsen. Joka on kuin tammi johon nojata, sulkea silmät ja hengittää: tästä päivästä kun selviän, huomenna on helpompaa. Tästä päivästä, selviän.

Otan sen valmiiksi säröytyneen teekupin ja pudotan teehen lohduttavan sokeripalan ja yritän selvittää, mistä nyt tuulee. Mikä saa mielen painumaan yhtä mustaksi kuin jalkapohjat, joita en ole vieläkään saanut jynssättyä aivan puhtaiksi juhannusaaton maastopalon sammuttamisen jäljiltä. Miksi tämä minä, joka jaksoi silloin kantaa ämpärikaupalla vettä ja hakata loistavaa tulta kätensä väsyksiin, on nyt niin voimaton?

Olen halunnut linkittää tänne kiinnostavia tekstejä sinnikkyydestä ja suomalaisesta väkivaltakulttuurista. Kirjoittamisen sijaan olen päätynyt muistelemaan lapsuuden juhannuksia, niitä sukupuolirooleja, joissa naiset tekivät salaattia ja muurinpohjalettuja ja nalkuttivat miehille, jotka olivat grillinsytytyksen ohessa nauttineet ihan omia sytytysnesteitään. Kepeä kesämieli vaihtui jossakin vaiheessa humalaiseen riitelyyn ja tappeluunkin. Joka vuosi sama kuvio, ja aina ihmetytti, miksi kukaan halusi sitä toistaa. Lasten perään ei katsonut kukaan, oltiinhan maalla, mitä nyt muka voisi sattua. Vapaudenhuumaan sekoittui oudon sijaton olo, kun aikuisiin ei enää kokon syttyessä oikein saanut kontaktia, ja päädyttiin serkkujen kanssa pelaamaan jossakin aitassa korttia pikkutunneille. Kuka nyt olisi halunnut mennä yksin nukkumaan?

Aikuisen näkökulmasta en löydä yhtään enempää järkeä noihin juhannuksiin kuin silloinkaan. Ihmettelen, miksi kukaan haluaa enää suunnata juhannuksena mökille olutkassit kilisten ja toistaa samaa kuviota - eikö siitä saatu lapsena tarpeeksi? Miksi juhannuksena viina ja kaavoihin kangistuminen kuuluvat asiaan?

Vaikken selviä ahdistuksetta juhannuksen yleisestä tapakulttuurista, voin onneksi valita itse toisin. Ihmettelen keskiyön valoa ja sitä, miten se joka vuosi yllättää. Nauran ystävien kanssa vanhoille hölmöille jutuille, kunnes on vaikea hengittää. Saan pikkukoiran tulemaan vapaaehtoisesti järveen, ensimmäisen kerran, ja tuuletan villisti. Kuuntelen punarintaa ja lasken pionin nuppuja.
Toivon itseni kauas kaikesta ikävästä.

Toivon. Ja vähitellen jokin kireys hellittää. Pääni juhannusruuhka on taas vuodeksi ohi.

Uneton

kesäyön valo
peiton viileä lieve
sydäntä vasten

Trientalis

metsä poimi
salaa tähdet taivaalta
valkeat kukat

Pentuarkea

Viimeisin runo on kirjoitettu pikku koiranpennulle, joka on nyt neljä ja puoli kuukautta vanha. En olisi uskonut, että toinen kierros olisi näin paljon helpompi. Asiaa tietysti auttaa se, että tämä tapaus on niin sanotusti normaali pentu, joka osaa nukkua ja rauhoittua ja käydä tarpeillaan kuin pikkuinen taskukello, ja on lisäksi tavattoman ahne ja sopivasti kömpelö. Olen päässyt soveltamaan niitä oppeja, joita olin koirakirjoista lukenut sitä ensimmäistä pentua varten, ja jotka eivät silloin toimineet ollenkaan.

Luen huvittuneena reilun kahden vuoden takaisia tuntemuksiani ja näin jälkikäteen ymmärrän, että stressille oli ihan syytäkin. Kaikessa ei ollut kyse vain siitä, että talossa on ensimmäinen koira. Se pentu oli erilainen kuin muut, varhaiskypsä, stressiherkkä, kontaktinhakuinen, itsenäinen ja vietikäs, ja siitä on kasvanut omintakeinen ja ihana tyyppi, joka on oppinut rauhoittumaan ja nukkumaan yönsä ja jonka piirteet ovat jalostuneet hyviksi harrastusominaisuuksiksi. Agilityradalla sitä ei voiteta nopeudessa. Luovutusikäisestä asti se on halunnut vain juosta, kovaa, uusiin yhteisiin seikkailuihin. Ei ihme, että hihnassa on vieläkin vaikea malttaa kävellä mömmelövauhtia.

Tämä toinen kaveri taas jaksaa köpötellä vierelläni. Sitä kohtaan tunnen erilaista kiintymystä, samastuvampaa. Sillä on samanlainen tärkeysjärjestys kuin minulla, joten sitä on helpompi ymmärtää. Se nuuskuttelee kukkapenkin reunassa säkenöiviä helmililjoja intensiivisesti, tutkiskellen, ja minua naurattaa. Parin vuoden päästä olemme kaikki hioutuneet hyvin yhteen, ja meillä on kaksi todella helppoa koiraa, joiden kanssa on ilo seikkailla. Sillä ajatuksella jaksan hampaanvaihdot, uhmakiukuttelut, kasvimaalla juoksemisen ja yleisen hölmöilyn.

Kohta pihlajat ja syreenit kukkivat, ja järvivesi lämpenee päivä päivältä. Kun pulahdan vielä viileisiin aaltoihin, isompi koira on hetkessä rinnallani, ui tasaisin vedoin suuria kaaria silmissään tuttu syvä tyyneys. Pikkukaveri komentaa räksyttäen rannalla, eikä vielä halua kastella tassujaan. Kyllä se vielä oppii, että tämä kantaa: kuulas järvenselkä, meidän oma maailmamme.

Me kaksi

vain me kaksi ja
valon kirjoma metsä
ilman sanoja

Ikuinen ongelma, mutta kenen päässä?

"Naisten ja miesten ikuinen ongelma on se, etteivät he ymmärrä toisiaan." Hätkähdän ajatuksistani, sanoiko se tosiaan noin? Radiossa? Nuori ihminen, nykypäivänä? Mitä ihmettä?
Asvaltti jatkaa juoksuaan autonrenkaiden alle, mutkan jälkeen alkaa alamäki, kevätaurinko paistaa, radiossa soi jo jokin laulu. Jään makustelemaan tuota lausetta ja ihmettelemään sen herättämää vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Taas tässä kohdassa, taas tämä sama tunne. En ymmärrä lausetta enkä sen sisältöä enkä sen taustalla olevaa ajattelua ollenkaan. Aivan kuin puhuisin eri kieltä.

Tunnen naisia ja miehiä, joita en ymmärrä. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että sillä olisi mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Minulla on läheisinä ystävinä miehiä ja naisia, joita ymmärrän todella hyvin. En ole koskaan kokenut, että se liittyisi mitenkään sukupuoleen. Olin hiljattain ystäväpariskunnan luona, ja eräs paikalla ollut tuttu heitti ohimennen kevyesti, että pariskunnan mies joutui olemaan ehkä liian naisellisessa seurassa (eikä siis viihtyisi kovin hyvin), koska hän oli paikalla ainoa mies. Suutahdin. Miksi minä muka olisin tälle miehelle, hyvälle läheiselle ystävälleni, huonompaa seuraa kuin joku hänen miespuolinen tuttunsa? (Jouduin toteamaan, että siinä tapauksessa minä en ole nainen - en halua tulla tyypitellyksi ensisijaisesti sukupuoleni edustajana ja lokeroiduksi stereotypiaan.) Edellisenä iltana minä ja tämä mies olimme ulkoiluttaneet koiria myöhään, miettineet, onko superkuu todellista kirkkaampi vain siksi että tiedämme sen olevan, ja kävelleet rinnakkain läheisessä hiljaisuudessa. Miksi hän ei viihtyisi?

Tällaisilla lausahduksilla ylläpidämme illuusiota perustavanlaatuisesta erosta. Sellaista todellisuutta, johon monet haluavat uskoa. Minusta tuntuu välillä, että heteroparit laittavat sukupuolen syyksi asiat, jotka liittyvät parisuhteeseen yleensä: väärinymmärrykset, huomaamatta jääneet vihjaukset, erilaiset ajattelutavat. Eivätkö ne ymmärrä, että kyse on persoonallisuuksista, ei sukupuolista? Onko liian helppo niputtaa kaikki vain sen syyksi, että toinen on mies tai toinen nainen, silloinhan ei tarvitse yrittääkään ymmärtää?

Televisiosta tuli hiljattain ranskalainen dokumentti, jonka aihe oli provosoivasti se, ovatko miesten ja naisten aivot erilaiset. Vaikka ohjelmassa haastatellut ala-asteikäisetkin olivat varmoja, että tyttöjen ja poikien aivot ovat erilaiset, koska tytöt pitävät vaaleanpunaisesta enemmän kuin keltaisesta, näille "erilaisille ajattelutavoille" ei löytynyt pohjaa sukusoluista, perinnöllisyystieteestä tai aivojen rakenteesta.

Sen sijaan ohjelmassa kerrottiin, että aivot kehittyvät sen mukaan, miten niitä aktivoidaan. Jos ihminen on lontoolainen taksikuski, hänen hippokampuksensa suurenee, kun kaupunkikarttaa on pyöriteltävä mielessä päivittäin. Jos ihminen harrastaa trigonometriaa, matematiikkaan kykenevät aivoalueet kehittävät yhä uusia ja uusia hermokytkentöjä. Lisäksi on havaittu, että aivot kasvavat vielä seitsemän vuoden ikään asti ja kehittyvät koko loppuikämme, teini-ikään saakka varsin voimakkaasti.

Huomaatko, mitä yritän sanoa? Jos lasta aletaan vauvasta asti kohdella tietyllä tavalla, vaikkapa poikana, häntä rohkaistaan liikkumaan ja riehumaan ja hänelle tarjotaan autoja ja matemaattisia leluja, hänen aivojensa osat, jotka vastaavat motoriikasta, tekniikasta ja matematiikasta, kehittyvät erityisen paljon. Seitsemänvuotiaana, kun aivot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, kasvatuksen tulokset näkyvät varmasti lapsen ajattelussa ja kyvyissä. Siinä vaiheessa vanhemmat toteavat, että kyllä pojat ovat ihan luonnostaan parempia teknisessä ajattelussa kuin tytöt.

Jos lasta kohdellaan vauvasta asti vaikkapa tyttönä, hänelle jutellaan paljon ja hänen odotetaan myös vastaavan, häntä ohjataan rauhalliseen, vuorovaikutteiseen leikkiin, ja hänen kielikeskuksensa kehittyy huimaa vauhtia. Hän oppii lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja yläasteella hän oppii ongelmitta ruotsia ja ranskaa. Mutta kyllähän silloin toki voidaan todeta, että tytöt ovat selvästi kielellisesti lahjakkaampia kuin pojat.

Näin kasvatus muokkaa meitä. Ei ainoastaan asenteitamme ja tapojamme, vaan myös aivojemme rakennetta.

Onneksi jokaisen aivot ovat täysin yksilölliset ja vallattoman kehityskelpoiset. Aivoja nimittäin voi kouluttaa myös uudelleen, synnyttää uusia kytkentöjä ja kehittää uusia taitoja. Aivot voi opettaa pois sukupuolittuneesta ajattelusta. Voi muistaa, että edelleen, tässäkin, erot ovat suurempia sukupuolten sisällä kuin niiden välillä.

Ulkopuolisuuden tunne helpottaa vähitellen. Minun maailmani on tässä, ja minun aivoni eivät ole miehen eivätkä naisen aivot. Ne ovat minun omani, ainutlaatuiset, eivät putkea eivätkä tippaleipää. Eikä niiden tarvitse koskaan olettaa, että pelkkä sukupuoli tekisi toisesta ihmisestä vieraan.

metsällä ei ole rajoja

huhtikuun illan
kuulaassa valossa
joutsenet, lumi

Viileä aamu

viileä aamu
valkenee hitaasti
koira sairastaa

Dida, beloved

Erään norsun tarina on päättynyt.

Kumminorsuni Dida on kuollut vietettyään yli neljä onnellista ja leikkisää vuotta norsuhoitolassa Keniassa. Tiesin, että Didasta oltiin huolissaan, sillä se oli huomattavasti pienikasvuisempi kuin ikätoverinsa, mikä osoitti että kaikki ei ollut kunnossa. Viime kuukausina se oli myös ollut välillä heikkokuntoinen, eikä ollut jaksanut aina toisten vauhdissa mukana. Onneksi sen uskolliset norsuystävät ja ihmishoitajat huolehtivat siitä väsymättömästi, hidastivat vauhtiaan, jotta se pysyi mukana, välttivät tönimästä sitä ja pitivät sille seuraa niinä iltapäivinä, jolloin se ei jaksanut kuin maata heinikossa.

Aivan tähän en kuitenkaan ollut varautunut. Didan vointi oli jo välillä parempi, mutta sitten se heikentyi nopeasti. Kävi ilmi, että sen keuhkoissa oli lähtökohtaisestikin vikaa, ne olivat jääneet kehittymättä normaalisti, mikä oli puolestaan aiheuttanut sydämen laajentumisen. Didasta ei olisi siis koskaan voinutkaan tulla aikuista norsua.

Dida oli elämäniloinen, lempeä ja kujeileva norsu, joka rakasti ystäviään syvästi. Se osasi nauttia huomiosta ja piti erityisesti mutakylvyistä ja kuplien puhaltamisesta liejuun kärsällään. Vaikka se jäi orvoksi elämän alkutaipaleella, se sai uuden perheen muista orvoista norsuista ja uusia tuttavuuksia villeistäkin norsuista Voin hoitolassa. Se vietti lyhyen elämänsä vaeltaen pensastossa muiden norsujen kanssa kaukana täältä, toisen auringon alla, jonka paahdetta tomuinen, oranssi maa heijastaa.

Emme saaneet koskaan tavata.

Koti on yhä lähempänä

Pellot ovat tasaisen valkoisia, mutta kevätyö on jo sininen ja kuulas. Edessä kirkas kuu valaisee tietä omalaatuisen pyöreänä ja pelottomana. Painan kaasua ylämäessä, matkaa on vielä. Lämpömittarin lukema hipuu alaspäin, yö käy yhä kylmemmäksi.

Takapenkillä on hiljaista. Taustapeilistä näkyy mietteisiinsä vajonnut puoliso, joka pitää kättään pennun kuljetuslaatikon sisällä. Isompi koira on nukkunut jo pitkään, mutta pikkupentu on vasta rauhoittunut. Väsymys painaa meitä kaikkia, mutta mieli on levollinen. Meidän pieni pehmeä laumamme torkkuu kevätyön sylissä.

Äkkiä taivaalla kuun kainalossa palaa keltaisena tähdenlento. En osaa toivoa enää mitään.

Yhä vaiti

Minulla on eräs vanha ystävä, joka asuu toisella puolella maata. En koskaan matkusta sinnepäin, joten en koskaan käy kylässä. Osoitteestakaan en ole enää varma. Tiedän, että ystävälläni ei ole ollut aivan helppoa elämässään, ja ajatukseni hänestä on kääritty pieneen huolestuneisuuteen, kuin hauras astia silkkipaperiin.

Emme tapaa usein, mutta kun olemme tavanneet, välillämme ei ole ollut etäisyyttä. Mutta viime aikoina yhteistä puhuttavaa ei ole löytynyt, olemme liian irti toistemme arjesta. Hänellä on lapsikin, iso jo.

Joulukortteja oli tänä vuonna yksi liian vähän, ja päätin jättää tämän ystäväni ilman korttia. En halunnut, että ystävyytemme, se välittäminen, joka kerran oli välissämme, typistyy kerran vuodessa tavan vuoksi kirjoitettavaan joulukorttiin. Ajattelin, että otan yhteyttä muilla tavoin, kunnolla, kirjoitan vaikka kirjeen.

En ole kirjoittanut. Kun en ole varma osoitteestakaan. Ja on vaikea keksiä kirjoitettavaa, kun elämä on vienyt niin eri suuntiin. Muistikuvanikin hämärtyvät, olimmeko koskaan läheisiä? Ja kyllähän ystävyys toisaalta säilyy, vaikka välille kasvaisikin vuosien hiljaisuus.

Sisimmässäni tiedän, ettei se säily. Hiljaisuus kuihduttaa sen. Äänettömyys satuttaa. Puolustaudun, että kyllähän hän toki tietää, että ajattelen häntä. Mutta ei hän tiedä. Mistä tietäisi?

Sanoilla rakennetaan sillat ihmisten välille. Ja vaikenemisella ne puretaan, valitaan toisia teitä kuljettavaksi.
Minne matkasit, ystäväni? Miksi en huutanut perääsi?

Valkoinen tähtitaivas

Aurinko näppäilee kimmeltävän lumen pintaan pieniä kuoppia. Puiden hoikat, kissankellonsiniset varjot heittyvät hangen poikki kuin siveltimenvedot.

Kevään sininen akvarelli.

Voitto

Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa alettiin taannoin yllättäen vitsailla alkoholismin varjossa kasvamisesta. Koomikko kertoi pokkanaamalla, miten hyvä on kasvaa alkoholistiperheessä, siinä kun oppii kaikenlaista hyödyllistä, kuten ensiaputaitoja.

Se oli riemastuttavaa. Nauru kumpusi minusta vapauteena ja välittömänä ja katkoi mennessään joitakin siteitä menneeseen. Tästäkin voidaan vitsailla. Tällekin voidaan nauraa, vihdoin.
Enkä ole yksin nauramassa.

Vara-avain

Minun on aina ollut hurjan vaikea kestää sitä, että minulle ollaan vihaisia syyttä. Tai vaikka vain tyytymättömiä. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus tukahduttaa, halvaannuttaa. Palaan johonkin kauas. Olen opetellut sietämään sitä, käyttäytymään kypsästi, mutta minuun astuu outo levottomuus, joka ei jätä rauhaan. Olipa kyse vaikka vain siitä, että tietämättäni olen aiheuttanut toisille ihmisille ja heidän lemmikeilleen harmia ja huolta viemällä taudin tuliaisiksi.

Tällä kertaa vaiennan itseni, ennen kuin alan iltamyöhällä neljättä kertaa kerjätä puolisolta vakuutteluja siitä, ettei minulle olla vihaisia eikä minua syytetä, kysehän on vahingosta tai olosuhteista enkä minä mitenkään voi kaikkea hallita. Suu kiinni nyt.

Kulje tämän läpi.

Menen sänkyyn, hengitän syvään ja astun sisään tähän pelkoon. En ymmärrä sitä, en käsitä mistä se kumpuaa, mutta ehkä voin elää sen läpi ja kuunnella. Mieleen tulee lapsuus ja se, kuinka minua sanottiin huithapeliksi. Kuinka olin iloinen ja vauhdikas, hajamielinenkin, aina huone sotkussa ja tavarat kateissa.

Muistan, millaista oli saada oma avain. Se oli muodikkaassa vaijeriavaimenperässä ja siitä tuli ison tytön olo. (Toisilla oli avain kaulanauhassa, ja minäkin olisin salaa halunnut olla avainkaulalapsi, vaikka en ymmärtänyt mitä se tarkoitti.) Pidin siitä, miltä avain tuntui kädessä, kylmältä ja kulmikkaalta, se tuoksui jännältä ja oli muodoltaan kiinnostavan geometrinen. Avainta käytettiin panttina tervapadassa ja kivenä ruutuhypyssä. Avainta kokeiltiin kaikkiin lukkoihin, josko se sopisi sittenkin. Ja aina välillä avain hukkui.

Minulta se hukkui usein. Ja olisin kestänyt mieluusti kaikki rangaistukset ja kotiarestit, jos minun ei vain olisi tarvinnut kohdata vanhempieni vihaa. Heidän väistämätön suuttumuksensa oli ajatuksenakin niin ahdistava, että mieluummin jätin kertomatta. Pelkäsin liikaa. Kun totuus viikkojen päästä paljastui, vanhempani olivat tavattoman pettyneitä minuun siksi, että olin valehdellut. He suuttuivat siksi vielä enemmän. Enkä minä koskaan osannut kertoa heille, etten salaillut ja huijannut tahallani vaan siksi, että kun he suuttuivat, jokin minussa särkyi. Yritin vain puolustautua viimeiseen asti, ylläpitää eheyttä niin kauan kuin mahdollista.

Kahdeksanvuotiaana istun myöhään illalla sängyllä ja itken pakahtuakseni, huoneeni on hämärä, ja sängyn vierellä vihainen äiti tivaa, miksi ihmeessä en ole kertonut että avain on kadonnut. Huomenna sitä olisi tarvittu. Äänestä kuultaa pettymys ja loukkaantuminen, luvassa on kotiarestia ja saan maksaa lukkojen sarjoittamisen omista säästöistäni. Ja huomenna minun pitää ottaa mukaani vara-avain, ja sitä en missään nimessä saa hukata. En kuule sanoja, ne puuroutuvat, seinät kaatuvat sisäänpäin, yö on yhä pimeämpi.

Suuttuminen silloin kun koin, etten ollut tahallani tehnyt mitään väärää, tuntui hylkäämiseltä. Kuin minulla ei olisi oikeutta elää ja siksi en olisi enää olemassa. Minuuteni hävisi jollakin tavalla, kun minuun ei enää luotettu. Olin herkkä lapsi, mutten kyennyt käsittelemään ahdistustani. Pienistä asioista tuli suuria ja liian vakavia.

Ja jotenkin olen yhä siinä. Makaan sängyssä, keskityn hengittämään ja voin painaa epävarmuuteni taka-alalle, voin peittää sen ja analysoida tilanteen järjellä, mutta jokin minussa uhkaa pirstaloitua. Se uhka on tehnyt minusta mukavan ja harmittoman, sellaisen joka pyrkii miellyttämään, vaikka todellisuudessa ihailen suoria ja rohkeita ihmisiä ja haluaisin heidän kaltaisekseen.

Toki olen edistynyt, minusta on tullut vakavampi ihminen, joka ottaa elämän kevyemmin. Aiemmin naamioin maailmani raskauden kestohymyn taakse. En enää hae hyväksyntää aktiivisesti tavoittelemalla mainetta ja kunniaa. Pienin askelin olen kulkenut kipupisteitäni kohti, kasvanut, muuttunut ja päässyt nyt vihdoin tämän olennaisen äärelle.
Mutta mistä tämä tulee, ja miten sitä muutetaan? Miksi en kestä tätä, miksi hajoan?

Helmikuu

täysikuu heittää
helminauhat jäälle -
kettujen juttuja

Pohjolassa

Aamulla ulos lähtiessä mittari näyttää jyhkeät -30,0 astetta. On taas asteen kylmempää kuin eilen. Fleecetakin päälle toppatakki ja toppahousut, kauluri, fleecekaulaliina, rukkaset ja lopuksi se kaikkein tärkein, fleecevuorattu villapipo, jonka korvaläpät voi solmia tiukasti leuan alta kiinni. Kiskon kankein käsin hupun päähän ja tunnen olevani kuin ne pikkuiset, jotka eivät muhkeassa toppahaalarissaan saa liikutettua raajojaan vaan ovat tuomitut liikkumaan kädet sivulle sojottaen.

Vaapun pihalle koiran kanssa, joka liikkuu yhtä vaivalloisesti kuin minä töppösiin tungetuilla tassuillaan. Hetkessä hengityksemme jäätyy kuuraksi silmäripsiin, viiksiin, kaulaliinaan. Aamulenkki on lyhentynyt puoleen normaalista, mutta hoipertelemme metsän läpi pellonreunaan katsomaan oranssinhehkuista nousevaa aurinkoa. Se on pakko nähdä, jotta muistaa, ettei maailma ole pelkkää kylmää kuutamoa.

Tuntuu, että kaikki on pysähdyksissä. Menen ulos vain pakosta, koiran kanssa hakemaan puita liiteristä tai viemään roskat. En soita kenellekään. On liian kylmä elämiseen. Lämmitys on täysillä, ja sytytän tulta uuniin aamuin illoin, kuin meditaationa. Viivyn kiireettä liekkien äärellä, koira tulee nojailemaan kylkeen ja tuijottaa tuleen kanssani. Iltaisin käperryn sohvalle kutomaan lapasia, kuin haluaisin lisää lämpöä, eikä mikään riittäisi. Jättimukillisia teetä ja kuumaa mehua. Ylimääräisiä voileipiä. Villasukkia. Päiviä, jolloin pakkanen lauhtuu vain muutaman asteen. Tätä on elämä Pohjolassa.

Silti jotenkin nautin tästä äärimmäisyydestä. Luonnon luomasta draamasta. Siitä, että on valtavan kylmää ja että lumi painuu raskaana, raskaana maata vasten. Siitä, että me kestämme tämän, että me sinnittelemme pakkasen ja lumen läpi. Ja me selviämme, ja lopulta tulee vapauttava, hengittävä kevät.

Maanantaina tuuli kääntyy etelään.

Valoisampaa

Juuri, kun olin henkisesti sopeutunut katselemaan taas a:ta pidempäänkin, lääkäri sanoi, että lääkitystä voisikin alkaa vähentää. Mitä, enkö joudukaan syömään lääkkeitä taas monta vuotta? Jäin aivan häkeltyneeksi. Kaiken kukkuraksi en ole edes kertonut taas vanhemmilleni asiasta, koska en jaksaisi heidän huolestumistaan, ja nyt koko tilanne on kohta ohi, kun minä vain odottelen sopivaa hetkeä julkaista uutinen!

Otin siis itseäni niskasta kiinni, ja mainitsin koko jutusta kuin ohimennen puhelimessa - ikään kuin olisin vasta nyt aloittanut lääkityksen enkä olisi jo kohta lopettelemassa sitä. Hyvää hetkeä ei tulekaan, sen odottelu olisi pelkuruutta.

Joten nyt se on tehty, ja sitten voinkin vältellä puheluita ja kyläilyjä muutaman kuukauden. ;-) Se onnistuu tosin muutenkin, sillä eräs pieni karvakuono tulee viemään nämä helmi-maaliskuun viikonloput aika tarkkaan. Pikku pakkaslapsi.

Game of Thrones -sarja

Odotin innolla ylen esittämää Game of Thrones -fantasiasarjaa, joka perustuu George R. R. Martinin kirjasarjaan. En ole ehtinyt vielä lukea kirjoja, mutta arvelin, että parempi katsoakin sarja ensin ja lukea vasta sitten kirja, jottei tule pettymyksiä. Televisiosarjaa on kuitenkin ylistetty ja palkittu niin runsain mitoin, että odotukseni olivat korkealla.

Nyt kolme jaksoa nähtyäni huomaan, että päällimmäinen tunne onkin hienoinen pettymys. Tiedän kyllä, että jos haluaa kuvata patriarkaalista ja feodaalista järjestelmää keskiaikaisissa puitteissa, jälki ei ole kovin kaunista naisten kannalta. Tietenkin heidät on pitkälti kahlittu lapsiin ja kotiin, järjestettyjen avioliittojen ja väkivallan kohteiksi, kuten omassakin historiassamme. Uskon kuitenkin, että historiamme on täynnä näkymättömiä selviytymistarinoita. Naiset eivät suinkaan aina ole olleet uhreja.

Game of Thrones -sarjakin yrittää urheasti tuoda naishahmoistaan esiin monia puolia ja tehdä heistä kokonaisia, itsenäisiä persoonia, pitkälti oikein onnistuneesti. Ongelmana vain on määrä. Vaikka halutaan kuvata patriarkaattia, ei mielestäni ole perusteltua, että keskeisistä hahmoista naispuolisia on vain 1/3. Jos sivuhenkilötkin otetaan mukaan, suhde on noin 1/6, eikä luku edes sisällä avustajia.

Joku voisi sanoa, että tällaisessa patriarkaalis-feodaalisessa järjestelmässä suurin osa vallanpitäjistä on miehiä, joten on perusteltua kuvata yhteiskuntaa lähinnä näiden miesten kautta. Olen eri mieltä, sillä jokainen mies on jonkun poika, jonkun veli ja jonkun isä. Kukaan ei ole maailmassa - kirjallisessakaan sellaisessa - yksin, vaan koostuu oman persoonansa lisäksi niistä vaikutteista ja muistoista, joita muut ovat antaneet. Ja tässä on väitteeni: uskon, että tätä televisiosarjaa olisi suuresti parantanut se, että myös näitä miehiä ympäröivät ja kannattelevat naiset olisi tuotu esiin.

Kirjailija Martin on maininnut muun muassa Tolkienin oppi-isäkseen. Tähän voisikin huomauttaa, että Tolkienilla on naishahmoja vielä vähemmän, ja aktiivisia sankarinaisia hyvin harvassa. Haluan kuitenkin muistuttaa, että Tolkien kirjoitti kuuluisimmat teoksensa 30-50-luvuilla, jolloin maailma oli aivan toisenlainen, ja hänen teoksensa perustuvat muinaistarustoihin - sen tähden saatan Tolkienia tässä ymmärtää. Mutta eikö ole sääli, että nykykirjoittaja jää näin rajoittuneeksi?

Saa nähdä, millaisia kirjat ovat verrattuna televisiosarjaan hahmojen osalta. Riittääkö niiden miehinen maailma vangitsemaan kiinnostuksen ilman hienoa musiikkia ja näyttäviä alkutekstejä?

Pakkasaamu

Päivä päivältä
varhemmin auringossa
kipunoiva jää

Lumihiutaleita

Lumihiutaleita
kituen palavan auringon
valkoista tuhkaa

aamulla

uusi vuosi
aivan kuin metsässä
tuoksuisi kevät

* * *

new year
almost a scent of spring
in the woods