Lyödään sanoilla

Luen parhaillaan Vesa Puurosen kirjaa Rasistinen Suomi. Kirjassa pohditaan esimerkiksi sitä, ylläpitääkö Suomessa journalismi rasismia antamalla rasistisesti ajatteleville ("maahanmuuttokriitikoille") niin paljon kritiikitöntäkin tilaa mediassa. Toimittajat eivät ole olleet riittävän valmistautuneita tai perillä maahanmuuttoasioista, jotta he olisivat pystyneet panemaan vaikkapa perussuomalaisia rasistipoliitikkoja riittävän tiukoille ja vaatimaan konkreettisempaa puhetta kuin vain "en ole rasisti, mutta..." -retoriikkaa. Toinen silmäänpistävä seikka on se, ettei maahanmuuttajia ole juuri haastatteluissa näkynyt - puhutaan siis yleistävästi ihmisjoukosta ilman, että sen edustajilla on mahdollisuutta tuoda näkökulmaansa esiin. Suomalaiset-sanaa taas käytetään miettimättä, minkälaista porukkaa siihen joukkoon oikeasti sisältyy.

Puhuttaessa maahanmuuttajista tuntuu unohtuvan, etteivät he kaikki ole pakolaisia. Meille muuttaa ihmisiä todella monista maista ja lukuisista syistä. On melkoista kaksinaismoralismia, että osa heistä on tervetulleita ja osa ei. Länsimaiset valkoihoiset korkeasti koulutetut työn perässä muuttajat kyllä huolitaan, mutta jos on tummaihoinen, on varmasti elintasopakolainen, joka tulee vain viekoittelemaan suomalaisia naisia ja loisimaan sosiaalituilla.

Pakolaisista puhuttaessa taas tuntuu täysin unohtuvan se, millaisista oloista Suomeen paetaan. Mielestäni Suomi on niin syrjäinen ja sisäänpäinlämpiävä yhteiskunta, ettei tänne kukaan vapaaehtoisesti tule - syrjittäväksi tai vain viileästi suljetuksi ulkopuolelle. Huomattava osa pakolaisista on kokenut kotimaassaan/lähtömaassaan väkivaltaa ja kidutusta, kauhuja, joista harvalla on aavistustakaan. Integroidu siinä sitten, kun pelkkä mielenterveyden säilyttäminenkin on taistelua. On mietittävä, millaiset lähtökohdat itse kullakin on, ja tiedostettava se, että aika moni valkoihoinen Suomessa on syntynyt kultalusikka suussa.

HS:n taannoinen kysely paljasti sen, minkä jo tiedämme: Suomessa on paljon rasismia. Se kohdistuu niin muualta tulleisiin kuin omiin vähemmistöihimme (romanit, saamelaiset, suomenruotsalaiset). Ällistyin kuitenkin sitä, minkälaisia kyselyn kysymykset olivat ja miten niihin oli vastattu. Ymmärrän vielä sen, että joku, joka ei ole lainkaan matkustellut ja tutustunut muihin kulttuureihin, voi ajatella, että "ihmiset, joiden ulkonäkö ja kulttuuri poikkeavat paljon suomalaisesta, ovat ennustamattomia ja pelottavia". Mutta kuka itseään kunnioittava tervejärkinen ihminen on sitä mieltä, että "Joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kertakaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa"?! Tai pitävät islamia uhkana suomalaiselle demokratialle?!

Olen varmaankin naivi ja pullossa kasvanut, mutta minulle ei käy järkeen, että ihmiset ajattelevat näin. Tunnen varmasti yhden rasistin, lähes seitsemänkymppisen isäni, enkä hänellekään anna anteeksi rasistista ajattelua, vaikka/sillä tiedän sen kumpuavan perityistä asenteista ja ajattelemattomuudesta. Tuntuu pökerryttävältä, että itseni ikäisetkin ihmiset voivat pitää yhteiskunnan kannalta parempana, että "eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään".

Kyseinen tutkimus on tietysti kirvoittanut monenlaisia kommentteja ja kirjoituksia: ajattelemattomia, ajateltuja ja näennäisnokkelia. Viimeistä edustaa mielestäni T. Enbusken kolumni, jossa hän toteaa aivan oikein meidän kaikkien olevan jossakin määrin rasisteja (me-muut-ajattelu, uusien tilanteiden pelko) sekä rasismin olevan tilanne-, aika- ja kulttuurisidonnaista ja ennen kaikkea tyhmää. Mutta esimerkiksi siinä hän menee pahasti metsään, ettei näe rasististen puheiden merkitystä. Hän väittää melko heppoisin perustein, ettei rasistisia ajatuksia pitäisi tuomita. Pitäisi muka keskittyä vain rasistisiin tekoihin, koska kaikista rasistista ajatuksista "ei välttämättä tule [rasistisia] tekoja". Minusta tämä on uskomattoman yksioikoinen ja yksinkertaistettu logiikka, joka hämmästyttää erityisesti siksi, että sen lausuja on itse media-alalla.

Rasistiset ajatuksethan usein purkautuvat rasistisiksi puheiksi, eivät teoiksi. Ja sanojen voima on valtava. Sanat hallitsevat maailmaa, ajatteluamme ja tekojamme. Rasistinen ajatus ilmenee rasistisena puheena, ja rasistisen puheen lisääntyminen muuttaa yhteiskunnan ilmapiiriä niin, että rasistiset teot lisääntyvät. Puhumattakaan siitä, millaista väkivaltaa pelkillä sanoilla voidaan tehdä, tai miten ennakkoluuloinen ajattelu ilmenee ruumiinkielessä ja katseissa niin, että viesti menee kyllä uhrille perille.

Oletko sinä joskus kokenut väkivaltaa? Se voi olla sanallista tai fyysistä. Jos olet, tiedät miten monimuotoista väkivalta voi olla ja millaiset jäljet se jättää. Myös rasismi on ennen kaikkea väkivaltaa, vallan käyttämistä väärin. Siinä on ihan turha väittää, että en minä ole rasisti tai että kyllä suomalaiset ovat sentään fiksua ja rauhallista porukkaa. Jokainen, joka osaa asettua toisen asemaan, ymmärtää, ettei rasismia voi hyväksyä. On aivan turha yrittää pukea syrjintää "maahanmuuttokritiikin" muka asialliseen työasuun. Se on riisuttava ja tunnistettava, jotta se voidaan kyseenalaistaa. Ja omista ennakkoluuloista on hyvä aloittaa.

Todellisuus kuvina

Joskus varhaisteini-ikäisenä luin jostakin äitini englannista käännetystä kuntoilukirjasta, että muotilehtien valokuvia käsitellään. Että raajoja voidaan venyttää ja hiuksia tuuhentaa hiirellä. Muistan edelleen hämmennykseni. Silloin ei valokuvien käsittelystä kotitietokoneilla ollut aavistustakaan, enkä ollut varmaan edes lukenut yhtään muotilehteä, johon tuo amerikkalainen kirja viittasi. Silti teksti syöpyi mieleeni, koska tajusin silloin, että kaikki ei ole ehkä kuvissakaan sitä, miltä näyttää.

Nyt reilut parikymmentä vuotta myöhemmin hatarimmastakin otoksestaan saa parilla hiiren painikkeen napsautuksella hetkessä kirkkaan, värikylläisen, terävän, rajatun ja kauniin valokuvan. Eikä mediassa julkaista enää yhtään valokuvaa, joka ei olisi käsitelty. Se pistää miettimään: mikään näkemäsi kuva ei ole enää aito.

Ja kun tietää, mitä etsii, sormeilun yleensä huomaa, varsinkin pienemmän budjetin julkaisuista. Sisustuslehdet ovat täynnä valoa, enemmän kuin maailmaan mahtuu. Kaikissa ruokalehdissä ja liitteissä perus-pirkkaa myöten ruokakuvat ovat niin värikkäitä, että se suorastaan vie ruokahalun. Kaikki on liian vihreää, punaista, valkoista, luonnotonta.

Entäpä kasvokuvat kaikenlaisissa aikakauslehdissä: missään ei ole näkyvissä luomia, ryppyjä, ihohuokosia, ohuita hiuksia, kellertäviä hampaita. Ei, kaikilla on muovisen sileä iho, nukkemaisen tuuhea tukka ja tasaisena hohtava hammasrivi. Ja varsinkin vaaleasilmäisillä pupillien reunat oudon sumeat, kun silmänvalkuaiset on vaalennettu luonnottoman valkoisiksi. Eihän kenelläkään voi olla verisuonia silmissä, sehän olisi suorastaan epänormaalia!

Eikä kameran eteen astuessaan tarvitse kenenkään olla enää huolissaan: vatsan kaari, pyöreät posket ja paksu niska voidaan sivaltaa yhdellä pyyhkäisyllä pois. Kymmenen senttiä lisää mittaa sääriin aivan hujauksessa. Nenä suoraksi ja kasvot symmetrisiksi kahdessa minuutissa ilman kivuliasta kosmeettista kirurgiaa. Kuvissa me olemme kaikki muodinmukaisia, sillä kukaan ei ole enää oma itsensä.

Se, mikä vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui abstraktilta kaukaisuudelta, on nyt arkipäivää. Työkseen kuvia käsittelevistä ihmisistä on tullut amerikan harvinaisuuksien sijaan ihmisiä, jotka muokkaavat meidän kaikkien näkökenttää koko ajan. He luovat meille tämän toisen todellisuuden - nyt kysymys kuuluukin, uskommeko siihen?

Tasa-arvo tarhassa

Tämänhän me jo tiesimmekin: Yle uutisoi tutkimuksesta, jossa todettiin tyttöjä ja poikia kohdeltavan päiväkodeissa eri tavalla, vaikka henkilökunta luuli suhtautuvansa lapsiin tasa-arvoisesti. Useissa ruotsalaistutkimuksissa tämä on todettu aiemminkin. Voin myös kuvitella tilanteen olevan monessa kodissa sama - tai todennäköisesti vielä epätasa-arvoisempi, koska kasvattajina ei ole ammattilaisia.

Vaikka Suomessa vallitsee käsittämätön myytti sukupuolten tasa-arvosta, päiväkotikoe osoitti jälleen sen, että tytöiltä odotetaan kuuliaisuutta, avuliaisuutta ja keskustelutaitoa (toisten kuuntelemista ja palvelemista), pojilta taas itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä kuunnella tai keskustella (toisista riippumatonta ja toisia huomioimatonta käytöstä).

Mielestäni olennaista on, että poikien tarpeisiin reagoidaan nopeammin kuin tyttöjen. Surullista kyllä, se on varmaankin tehokkain keino opettaa tytöille, että heidän tarpeensa eivät ole ensisijaisia. Vähitellen tytötkin rientävät täyttämään poikien tarpeita, vaikkapa auttamaan pukeutumisessa, ja siitähän heitä sitten kehutaan. Näin vahvistetaan uhrautuvaa, omat tarpeet kieltävää käytöstä vielä lisää. Missä olisi se aikuinen, joka sanoisi tytölle: "Ei ole sinun tehtäväsi auttaa tässä. Pue sinä vain omat vaatteesi nyt, ja minä autan jos tarvitset apua."

Käytännössä kierre siis ruokkii itseään. Ja pojat, joita ei opeteta ja kannusteta odottamaan, ovat meluavia ja kärsimättömiä ja henkilökunta haluaa saada heidät nopeasti ulos, pois jaloista. Sitten ehtii auttaa tyttöjä, jotka odottavat hiljaa ja kiltisti vuoroaan. Käytännöllistähän se varmaan on, mutta aika paljon tämä kertoo arvoistamme. Ovatko pojat muka kyvyttömiä keskustelemaan? Eivätkö tytöt muka saa olla kärsimättömiä ja vaativia?

Ylen uutinen alkaa hyvin, mutta loppupuolella olisin toivonut vähän analyyttisempää otetta, se olisi voinut karsia idioottimaisinta kommentointiakin. Olennaistahan on, että tilanteesta kärsivät sekä tytöt että pojat. Kukaan ei hyödy siitä, että tyttöjä ja poikia kohdellaan eri tavoin - ja pahin tilanne on tietysti niillä pojilla ja tytöillä, joiden käytös ei vastaa sukupuolensa stereotypiaa.

Tavoite tämänkin tutkimuksen taustalla lienee, että pystyisimme tarjoamaan lapsille sekä aktiivisia että passiivisia toimintamalleja sukupuolesta huolimatta. Että prinsessat voivat taistella miekoin lohikäärmeitä vastaan ja että prinssit voivat nukkua ruususen unta, ja että lapset saavat itse valita, ovatko prinssejä vai prinsessoita vai lohikäärmeitä ilman, että me aikuiset ohjaamme vaivihkaa heitä tiettyyn suuntaan. Me luulemme olevamme niin kovin neutraaleja ja valveutuneita tajuamatta, että lapset osaavat lukea pienimmätkin vihjeemme. Hymyilemmekö hieman tavallista lämpimämmin tytölle, kun hän on pukeutunut söpöön prinsessamekkoon? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet tälläytynyt, sievä ja passiivinen) Naurahdammeko kannustavasti pojalle, joka uhoaa ja karjuu leikkimiekka kädessä? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet itsenäinen ja aktiivinen häiriöksi asti)

Lapsethan eivät toteuta omia roolejaan ja omia todellisuuksiaan. He kopioivat meidän aikuisten maailmaa ja kokeilevat niitä rooleja, joita me heille tarjoamme. Tytöt eivät synny prinsessoina ja pojat prinsseinä - kyllä me kasvatamme heidät siihen. Huomispäivän uhrautuvat naiset ja mykät miehet.