Jos tulet iholle

Viime aikoina julkisuudessa on puitu parinkin kansanedustajan möläytyksiä. Palstatilaa ovat saaneet niin Hakkaraisen homopuheet kuin Pekkarisen ryntäätkin. Uutisten herättämät reaktiot ja kommentit ne vasta mielenkiintoisia ovat olleetkin.

On totta, että hämmentävissä sosiaalisissa tilanteissa tulee itse kunkin joskus lauottua typeriä juttuja, joita jälkeenpäin saa harmitella. Jokaiselle lienee käynyt niin. Toisaalta monenlaisia asioita voi jälkeenpäin väittää vitseiksi, kun tilanne on jo ohi eikä kukaan voi todistaa mitään. Joka ei ymmärrä huumoria, on tiukkapipo tosikko ja mitä todennäköisimmin joku femakkokin vielä. Mediaakin voi syyttää, mitäs kyselevät liikoja mielipiteitä asioihin, vaikka olisi itse soittanut kommenttinsa uutistoimitukseen.

Pari kohtaa kuitenkin mietityttää näissä nimenomaisissa tapauksissa. Ensinnäkin se, että kansan edustajan on oltava käytökseltään ja moraaliltaan meidän muiden yläpuolella. Siihen velvoittaa lakikin, ja kansanedustajan tehtävä on luottamustehtävä.

Kiintoisampaa on kuitenkin se, miten itse kukin töppäyksensä sovittelee. Rehdeintä on myöntää tyrineensä, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen. Se vain näyttää olevan yllättävän vaikeaa. Monesti tapa, jolla möläytyksiä ja mokia selitellään, kertoo enemmän kuin itse tilanteet. Asenteet tulevat esiin siinä, mitä sanotaan ja varsinkin siinä, mitä jätetään sanomatta. Vakuutun ihmisen typeryydestä viimeistään siinä vaiheessa, kun hän vakuuttaa, ettei hän sitten tykkää homoista "jos he tulevat iholle" mutta ettei hänellä muuten ole mitään heitä vastaan.

Se, ettei jotakin vähemmistöä vastaan, ei tarkoita, että olisi myöskään kyseisen vähemmistön - ja sitä kautta ihmisoikeuksien tai tasa-arvon - puolella.
Ja joskus pitäisi osata myöntää sekin, että vika voi olla omassa "huumorissakin" eikä aina toisten tosikkoudessa.

Oikeasti sovussa

Maanantaina leikimme adhd-puolison kanssa, että meille liputetaan. Täyteen oli tullut 15 yhteistä hilpeää, rakentavaa ja riitaisaa vuotta.

Vaikka sovimme toisillemme kuin equasym iltapäiväkahvin kera, tajusimme, että taivaltamme voi kyllä pitää jonkinlaisena saavutuksenakin. Laskeskelimme, että matkan varrelle on mahtunut monenlaista kasvua, traumoista selviytymistä, henkistä ja fyysistä sairastelua, diagnooseja, uusien käyttäytymismallien opettelua ja yleistä äkkivääryyttä. Puoliso totesi aivan oikein senkin, että hänelle adhd-ihmisenä näin pysyvä ja vakaa suhde on suuri saavutus. Ja minä kiittelin sitä, ettei hänellä ole tapana pakata laukkujaan joka riidan päätteeksi, sillä sitä minun pääni ei kestäisi.

Hehkutimme myös suhteemme vahvuutta: avointa keskustelua kaikesta. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka avoimuus on toki hyvä rakennusaine, tärkeintä kuitenkin on molemminpuolinen sitoutuminen. Haluamme olla tässä. Siitä olen samanaikaisesti kiitollinen ja ylpeä.

Yhdessä kiukuttelukin on nykyisin kivaa. Raastavampia riitoja varten teimme alkuvuosinamme puolivakavissamme riitelemissopimuksen, siis laadimme pelisäännöt siitä, miten riitelemme. Luettelo ei ollut pitkä; siinä oli muutama olennainen kohta, kuten että kumpikaan ei poistu kesken riidan, uhkaile lähtemisellä tai käytä sanoja "aina", "koskaan" jne.

Kaikkein hyödyllisin sääntö näiden vuosien varrella on kuitenkin ollut tämä:
"Mieti, kumpaa haluat: olla oikeassa vai olla sovussa."

Monesti kesken riidan havahdun miettimään tätä, ja väistämättä olen joutunut myöntämään itselleni, että sopu on minulle tärkeämpi.
Se, kuka on oikeassa, on viime kädessä täysin merkityksetöntä.



(...ja monesti adhd-puolison tekee tyytyväiseksi se, että myönnän hänen olevan oikeassa, vaikka me molemmat tietäisimme hänen olevan väärässä ;-)

Kuun nopeudella

Och natten strömmar
från öster till väster med
månens hastighet.

- Tomas Tranströmer -

Myllerrystä

Välillä herään huomaamaan, miten suhtautumiseni elämään on muuttunut muutamassa vuodessa. Esimerkiksi viimeksi kun aloitin lääkityksen a:han, päätin ottaa lääkkeen perjantai-iltana, jotta sivuoireet eivät heikentäisi työkykyä vaan sattuisivat viikonlopulle. Nyt kun aloitin lääkityksen uudestaan, pidin itsestään selvänä, että lääke on otettava arkena, jottei ainakaan mene viikonloppu pilalle sivuoireiden takia. Maanantai-ilta on sopivin, se on muutenkin monesti vähän vaikea päivä. ;-)

Viime tiistaina olo olikin sitten kaamea ensimmäisen lääkeillan jälkeen. Levottomat yöunet, päänsärky, inha olo, sumuisuus ja väsymys olisi ollut järkevää potea sängyn pohjalla, mutta olin sopinut päivälle kaikenlaisia menoja, joiden läpi raahauduin zombiena.

Enkä näköjään oppinut yhdestä kerrasta, kun sovin tälle tiistaille puolestaan piharakentamisen kaivinkoneineen ja multakuormineen. Yöllä näin painajaisia, että minulta oli puoliso kateissa ja sitten häneltä koiramme kateissa, ja heräsin kalseaan sarastukseen loputtoman uupuneena. Koirakaan ei jaksanut olla hereillä, kun nautin särkylääkeaamiaiseni ja lampsin kumisaappaissa pihalle lapionvarteen ennen kahdeksaa.

Työ on kuitenkin joskus parasta terapiaa. Enpä ehtinyt olojani tänään miettiä, kun vietin vajaat kymmenen tuntia kaivaen pensaita ja perennoja maasta, lapioiden multaa ja sepeliä, levitellen suodatinkankaita ja organisoiden kaivuutöitä juoksemalla ympäriinsä. Päivän päätteeksi lämmin suihku tuntui taivaalliselta, kun tunsin kuorruttuneeni tihkusateessa mutaan ja hiekkaan. Käsiä ja selkää särki, mutta en enää tuntenut itseäni sairaaksi.

Henkinen uupumus ja lääkkeen tekemä tokkuraisuus ovat vaihtuneet terveeseen väsymykseen lihaksissa. Ja ensi yön nukun hyvin.