Huoletonta hääräilyä

Kahden päivän alakulon jälkeen koittaa varsinainen puuhapäivä, kun meillä on talkoot. Ja kuin ihmeen kautta mieleni kevenee ja huolet unohtuvat. Jokin näissä ihmisissä ja heidän ystävällisessä auttamishalussaan lämmittää sydämeni pohjia myöten. Ja seuraavina päivinä hymyilen näille muistoille.

Kuinka milloin mikäkin työkalu on kateissa ja lapset saavat virnistellen juosta hakemassa niitä. Kuinka sadekuuron sattuessa ahtaudumme koko porukka parin neliön verannalle sateensuojaan kahvittelemaan. Kuinka satapäisen hanhiparven lentäessä yli jokainen keskeyttää työn ja jää katselemaan lähtijöitä. Kuinka kaikki rupattelevat niin hilpeästi, etten saa ääntäni kuulumaan antaakseni työohjeita. Kuinka tohkeissaan ja auttamishaluisena koira pyörii kaikkien rapsuteltavana. Ja kuinka iloisilta kaikki näyttävät.

Tämä kantaa minua pitkään. Nämä ihmiset.

Luvassa viilenevää

Nukun levottomasti, ja hurjistuneissa unissani olen vieraissa paikoissa ja oudoissa vaatteissa, kiipeämässä taas huteria portaita liian korkealle. Tulevan lääkärinsoiton aiheuttama jännitys vatsanpohjassa herättää varhain.

En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, ja hänen mietiskelevä mutinansa puhelimessa paljastaa, ettei hän oikeastaan tiedä tästä asiasta mitään. Selitän asioita, jotka hänen pitäisi nähdä papereista, ja joudun käyttämään k-sanaa, kun en juuri silloin saa päähäni sitä paljon kätevämpää latinankielistä adenooma-sanaa.

Painotan, että aiemmin olen saanut lähetteen erikoislääkärille läheiseen kaupunkiin, toivoen niin käydän nytkin. Mutta setä surisee langan toisessa päässä, että jos kokeiltaisiin kolme kuukautta ja katsotaan sitten, mihin suuntaan veriarvot menevät ja pitääkö lähteä erikoislääkärille. Tunnen itseni koekaniiniksi ja haluan kiljua: "Kolme kuukautta! Viimeksi olin lääkkeillä yli kolme vuotta! Voisitko sinäkin nyt vähän sitoutua tähän juttuun?!" Mutta myöntelen ja kerron että ei, lääkkeitä ei enää ole kotona, palautin loput apteekkiin, tarvitsen uuden reseptin ja kyllä, varaan sitten itse uuden laboratorioajan.

Tunnen olevani yksin. Mietin, loppuuko tämä joskus. Vai olenko loppuelämäni aina muutaman vuoden inhoilla lääkkeillä ja sitten taas seurannassa, kunnes jotakin ilmenee. Eikä ole tässä ketään, keneltä kysyä.

Arvon, minä päivänä aloitan lääkkeet. Mikä olisi sopiva päivä uhrattavaksi alakulolle, pahoinvoinnille, väsymykselle ja päänsärylle? Huominen? Ensi viikon perjantai? Mikään ei ole toista parempi päivä, kehnoja kaikki tarjokkaat. Suututtaa.

Pieni, hedelmäkärpäsen kaltaista vinhaa sinnikkyyttä osoittava ääni kuiskuttelee, että joillakin ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Oikeasti Vakavia Sairauksia. Ja tämänkin vaivan kanssa jotkut joutuvat läpikäymään leikkauksia ja sädehoitoja, joten minulla on asiat oikeasti hyvin EI SAA VALITTAA. Yritän huidella sitä syrjemmälle ja piipittää yön pimeydessä puolisolle, että vähän pelottaa kyllä nyt. Ja hän ymmärtää. Muistan taas, etten ole yhtään yksin, vaikka neuvoton olenkin.

On tämä vahva olkapää, johon nojata ja katsella verhonraosta vilkkuvaa tähteä, kun hallan harmaa kissa hiipii nurmen poikki yöllä. On ystäviä, joiden kanssa voi viihtyä mitään puhumatta. Joiden kanssa katsoa Vettä elefanteille ja pauhata elokuvan kaikista norsuja koskevista asiavirheistä. Jotka lähettävät pieniä arkisia hyväntuulisia viestejä juuri, kun niitä eniten tarvitsen. Jotka onnistuvat jotenkin olemaan aina lähellä.

Äidille ja isälle en sano mitään, koska en osaa vielä vastata mihinkään kysymyksiin. Enkä jaksa juuri nyt kantaa ketään. Jotenkin tuntuu kevyeltä ja hilpeältä vain vertailla isän kanssa omenalajikkeita ja vaihtaa hilloreseptejä ja huomata, etten enää ole hänen arvostelulleen niin altis kuin ennen. Jotenkin olen kasvanut.


Ja onhan minulla tämä syksy, oma vuodenaikani, korppien ja närhien äänimaailma, sateessa punaiset lehdet. Mudan tuoksu ja hanhien huuto iltahämärässä.

Kohta tuuli kääntyy pohjoiseen.

Aamiaisella

Koiralenkiltä tullut adhd-puoliso istuu tiiviisti tietokoneen ääressä, vaikka lähes valmis aamusmoothie odottaa pöydällä. Katson parhaaksi muistuttaa puolisolle aamiaisesta ennen kuin hän on aivan nälkään nääntynyt jumitettuaan netissä liian pitkään. Arvelen, että paras keino herättää huomio on kutsua puolisoa nimeltä, sillä se toimii usein.

Hän nousee tietokoneen ääreltä ja kertoo, ettei minun tarvitsisi käyttää niin komentavaa sävyä, koska silloin kutsuun reagoi turhaan myös koira. Lupaan kutsua seuraavan kerran lempinimellä, mutta mietin, etten voi aina tietää, miten syvällä omassa maailmassaan puoliso on ja mitä sanoja kulloinkin tarvitaan. Koira tapittaa meitä molempia tiiviisti ja odottaa, että jotain tapahtuu, kun kerran annoin sille tehtäväksi etsiä puolison ja nythän se jo löytyikin!

Puoliso alkaa häärätä keittiössä montaa asiaa yhtä aikaa ja onnistuu hukkaamaan suodatinpussin kahdesti ennen kuin saa sen kahvinkeittimeen. Yritän pientä toiminnanohjausta.

minä:
"Tässä on sulle smoothie, siihen ei tarvii lisätä mitään muuta kuin jugurttia."

adhd-puoliso:
"Älä sano, ettei siihen tarvii lisätä mitään, jos siihen kerran tarvitsee lisätä jugurttia!"

minä: . . .

Seisahdun

Seisahdun viimein
Puolukka laskee maahan
raskaan taakkansa

* * *

Finally I stop walking
Lingonberry lays down
its heavy load

Meren yli turkoosia ja kultaa

Unessani olen taas taistelussa, aina näissä vakavissa ja pysähtyneissä sodissa, hetkissä juuri ennen kuin kohtalo pannaan täytäntöön. Katson merenlahden yli tihkusateen läpi vastustajia, joskus värikkäitä, konemaisia jättiläisiä, joskus inhimillisiä, vaatetettuja petoja. Ihmetyn tästä kaikesta.

Tätä hämmennystä en koskaan koe valveilla, se kuuluu tänne, näihin hetkiin, tätä pienuutta suuremman edessä, kohtalonomaisuutta, taisteluun alistumista. Koskaan en pelkää, vaikkei toivoa ole. Aseeni ovat vaatimattomat, ja etsin turhaan kilpeä.

Hyynharmaa merivesi ei estä vääjäämätöntä sotaa lähestymästä, se on kylmää ja suolaista ja oudoin äänin kutsuvaa. Se on kohdattava. Aallokosta kimpoavat kuin heijastuksina kullan ja turkoosin sävyt. Ne ovat osa maailmaa, jota en näe enkä tunne, mutta johon on kuljettava.

Herään aina ennen viimeistä hetkeä. Enkä tiedä, kuka on se taipumaton, vakava minä, joka ei väistä tätä kohtaloaan. Joka toivoo kilpeä suojakseen, koska on liian alttiina, liian näkyvissä, liian hauras, muttei silti kavahda eikä käännä katsetta. En tunne sitä, se en ole minä.


Sain tänään tietää, että veriarvoni ovat huonontuneet. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Luovuin a:sta kepein sydämin, mutta se kurottaa ulapan yli viipyilevän syleilyn.

Nyt seison hetken tässä merenlahdella.