Ajatuksia syrjinnästä

Yritän katsoa maailmaa monelta kantilta, mutta aina välillä herään huomaamaan, millaisessa henkisessä lintukodossa elän. Olen pitkälti valinnut itse ystävä- ja tuttavapiirini, ja se koostuu suvaitsevista ja tunneälykkäistä ihmisistä, jotka arvostavat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Minulla ei ole juuri mitään kosketuspintaa vaikkapa siihen osaan väestöstä, jonka mielestä erilaisuus on uhka eikä rikkaus. Ja siksi helposti unohdan koko väestönosan olemassaolon. Kunnes eduskuntavaalitulos tai vaikkapa jonkin naistenlehden juttu siitä, millaisia ennakkoluuloja eri etnisten vähemmistöjen edustajat kohtaavat Suomessa, saa minut havahtumaan.

Rasismi ja syrjintä on Suomessa yleistä. Osa on rakenteisiin piiloutuvaa epätasa-arvoa, osa avointa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Syrjintä on paljon yleisempää kuin minä voin käsittää tai haluaisin edes uskoa. Monille tekijöille ja uhreille se on jokapäiväistä.

Enkä minä voi ymmärtää, mitä niiden ihmisten päässä liikkuu, jotka vaikkapa eivät suostu tummaihoisen sairaanhoitajan hoidettaviksi tai jotka hakkaavat suomenruotsia puhuvan nuoren. On mielestäni ymmärrettävää, että erilaisuus herättää kummastusta tai vaikka pelkoakin, mutta on aivan eri asia, miten omat tunteet näkyvät käyttäytymisessä. Mikä erilaisuudessa on muka niin uhkaavaa, että hyökkäys on paras puolustus? Mikä kyvyttömyys käsitellä omia tunteitaan saa ihmisen unohtamaan alkeellisimmatkin käytöstavat? Unohtamaan, että se toinenkin on ihminen?

Olen nähnyt tarpeeksi elämää tietääkseni, että meistä jokainen kuuluu jossakin elämänsä vaiheessa johonkin vähemmistöön. Kukaan ei porskuta koko elämäänsä valtavirrassa. Jokainen on jossakin tilanteessa erilainen. Muun luuleminen on mielestäni harhaa ja itsepetosta. Viimeistään vanhuus heittää ihmisen johonkin vähemmistöryhmään.

Itse olen kuulunut moniin vähemmistöihin vähän vaihtelevasti elämäni aikana. Osa leimoista on melko pysyviä, kuten seksuaalinen suuntautuminen. Osa on tilannekohtaisia, kuten se, millaista onkin yhtäkkiä olla ainoa valkoihoinen suuressa ihmisjoukossa - muuttua normista poikkeukseksi. Väittäisinkin, että toimintakyvyn lailla myös erilaisuuden määrittelee tilanne. Olosuhteet tekevät meistä samanlaisia tai erilaisia kuin muut.

Itse en monesti edes muista vähemmistöasemaani, koska hakeudun tilanteisiin, joissa en tunne olevani erilainen tai joissa erilaisuuttani pidetään myönteisenä asiana. Olen siinä onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvitse esimerkiksi työssäni juuri kohdata suvaitsemattomuutta ja syrjintää. Silti se suvaitsemattomuus on olemassa, vaikka yritän ummistaa siltä silmäni. Se vain ei yleensä kohdistu minuun vaan muihin: romaneihin, tummaihoisiin, suomenruotsalaisiin, lestadiolaisiin, homomiehiin, vasemmistolaisiin, eläinten oikeuksien puolustajiin, saamelaisiin, toimintarajoitteisiin ihmisiin, sateenkaariperheisiin, muslimeihin, maahanmuuttajiin.

Mielestäni älykkään ihmisen tulee tiedostaa, että ihmiskunta koostuu yksilöistä eikä ryhmistä. Ketään ihmistä ei voi pitää ensisijaisesti jonkin ryhmän edustajana ja vasta toissijaisesti yksilönä. Kyllä me olemme ensisijaisesti yksilöitä, vaikka joskus haluaisimme määritellä itsemme ja toisemme toisin.

Tunnen oloni voimattomaksi, koska minulla ei juuri ole arkipäivän tilanteita, joissa voisin taistella suvaitsevaisuuden puolesta. Minulla ei ole työyhteisöä, jossa vaikuttaa, enkä juuri liiku kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä ja väkijoukoissa. Lehdistä jälkikäteen lukemalleni syrjinnälle en taas voi enää mitään.

Järkyttävintä on saada tietää niistä tapauksista, joissa sivulliset eivät ole reagoineet henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Ymmärrän, että tilanteeseen puuttuminen pelottaa. Vierestäkatsoja samastuu uhriin ja kokee samanlaista pelkoa ja avuttomuutta. Mutta siinä sivustakatsojan roolissa pitäisi muistaa, ettei suinkaan ole yksin. Taustatukena ovat ne lähistöllä olevat, ehkä jopa kymmenet muut ihmiset, jotka myöskään eivät ole uskaltaneet avata suutaan, vaikka heidän oikeustajunsa siihen kehottaa. Tarvitaan vain yksi ihminen, joka katkaisee tilanteen jotenkin - vaikka soittamalla poliisin tai muuten puolustamalla uhria - muut tulevat kyllä tueksi. Väkijoukolta voi myös suoraan pyytää apua ja tukea. Monissa tilanteissa kiusaaja lopettaa yllättävänkin helposti, kun kunnolla käsketään. On murennettava se kiusaajan illuusio, että hän voi tehdä mitä vain kenenkään puuttumatta.

Moni syrjinnän kannattaja vetoaa sananvapauteen. Se on valheellista; Suomi ei ole "vapaa maa". Täällä ei todellakaan saa eikä pidä sanoa mitä haluaa. Moraalin, etiikan ja ihmisyyden vaikeiden käsitteiden lisäksi voidaan puhua konkreettisemmin vaikkapa laeista, jotka tuomitsevat syrjinnän.

Olemme kaikki vastuussa siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Meillä on oltava rohkeutta kantaa se vastuu!

Veden varassa

Juuri nyt kesä tuntuu hyvältä. Pakenen alkavaa työviikkoa rantaan, koira kirmaa iloisena vesirajaan, säikyttää pois rannan puissa sirittävät tiaisenpoikaset. Viileä tuuli nipistelee ihoa, ja kahlaan turvaan lämpimään veteen. Koira ui suurissa kaarissa ympärilläni, rauhallisesti, tunnustellen, valmistautuen. Se kuuntelee ja odottaa, minä hymyilen. Ja kun lähden uimaan, se lisää vauhtia ja katsoo minusta suunnan. Sille tulee keskittynyt ilme, silmät heijastavat järvenpinnan syvää tyyneyttä. Uimme hetken rinnan, ja katson läheltä sen kuonoa, joka on suunnattu määrätietoisesti eteenpäin. Sitten koira siirtyy hieman edelle, oikealle puolelleni, ja käteni tavoittaa välillä sen hännän, sormien lomassa karkea karva, vedestä lentävä.

Voisimme jatkaa näin loputtomiin. Ohi lipuvat jäkälän peittämät kalliorannat kitukasvuisine mäntyineen, joilla on kansallismaalausten käppyräiset oksat. Koivut kurottavat järven puoleen kuin rakastetun. Nurin käännetyt veneet odottavat aaltoja rannalla tummien kuusten suojassa. Korkealla yläpuolellamme kaartelee lokki, etsii nostavia virtauksia, kohoaa yhä ylemmäs. Nostan päätäni nähdäkseni sen, ja huomaan että koira vilkaisee minua silmäkulmasta, tarkistaa, että olen yhä mukana. Mikä lahja saada olla näin huolehdittu. Ja rannan ruovikko heijastuu vedenpintaan tuhansin sinisen ja vihreän sävyin.

Ulpukat ovat jo nupullaan, ja laakeilta lehdiltä nousee lentoon turkooseja sudenkorentoja kuin kiireesti lennähtäviä koruja. Läheltä kaikki on niin tarkkaa, hengästyttävää, kaunista. Ja vedenpinnalta taivas avautuu joka puolelle äärettömän laajana ja syvänä ja korkeana, pilvistä huolimatta avarana. Tilaa on joka puolella - huikea vapaus lähteä mihin suuntaan vain. Ja me lähdemme, kahden tässä tyvenessä.

Kaksi tuhisevaa nenää halkoo vedenpintaa.
Elämme hetken samaa elämää.