Oma paikka

Viime viikkoihin mahtuu seikkailuja niin yöllä kuin päivälläkin, erikoisia unia, joista merkittävimmässä olen muuttumassa vuohi-ihmiseksi, ja katson turkin peittämiä käsivarsiani ja tunnen kuinka jokin ihmisyys ja sukupuolisuus minusta on katoamassa, ja se on ennenkokemattoman kiehtovaa ja villiä ja hurmaavaa.
Päivisin sataa, ja tapaamme kaikenlaisia ihmisiä ja koiria, käymme reissussa ja vastaanotamme vieraita, joka päivä on jotakin, enkä vapaahetkinäkään oikein malta vain istua ja olla. Jään vähälle unelle, katson yhdeltätoista illalla makuuhuoneen ikkunasta auringonlaskun punaamia männynlatvoja ja olen samanaikaisesti aivan virkeä ja väsynyt.

Olen nauttinut tästä kesästä aivan eri lailla kuin aiemmin. Viime kesä meni ensimmäisen pennun tuomassa stressissä, muistan vasta loppukesästä rentoutuneeni, sitä edelliset kesät taas vaihtelevasti, monet aika suorituspainotteisesti. Nyt ehdin pysähtyä katsomaan, kuinka ahomansikat punertuvat ja silkkiset kiinanpioninnuput paisuvat.

Nyt minulla on lauma, joka pitää huolta itsestään ja toisistaan, ja minä olen vapaa haaveilemaan ja kuuntelemaan.

Juhannuksena meillä on ystäviä kylässä, tohinaa riittää koirien kisaillessa ja hyvissä keskusteluissa, ja minä puuhailen keittiössä, rentoudun tekemällä, poimin kukkia. Ihmiset lähtevät ostamaan lisää karkkia - mikä hymyilyttää minua jotenkin tavattomasti, olen niin kiintynyt näihin tyyppeihin ja heidän karkinhimonsa on hellyttävää - koirat jäävät nukkumaan leikistään uupuneina sohvalle ja lattialle, oikovat väsyneet jalat, huokaisevat, ja hetkessä on aivan hiljaista. Istahdan nojatuoliin aistimaan tätä rauhaa, ulkona ropisee pehmeä sade ja avoimesta ikkunasta tulvii sisälle kosteanmehevä tuoksu ja mustarastaan lurittelu. (Miksi ne aina laulavatkin tällaisella sateella, minun rakkaat lintuni?) Tässä hetkessä tiivistyy kaikki olennaisin. Tämä kaikkien ystävyys.

Käyn koko viikonlopun läpi suuria tunteita. Valtavaa kiintymystä ja kuulumista johonkin. Katson tätä kaikkea kuin kauempaa ja ihmettelen, miten lyhyessä ajassa ihmisistä ja eläimistä voi tulla niin merkittäviä. Samalla koverran mieleeni pientä sijaa tulevalle laumanjäsenelle. Illalla olen niin uupunut, että romahdan, mutta tässä on turvallista uupua. Aamulla jaksan taas paremmin, kun ahmimme uunilämpimiä skonsseja antaumuksella voin, hillon ja juuston kera niin, että voimme jo hieman pahoin kaikesta syömisestä ja meidän on kaikkien pakko siirtyä vaaka-asentoon koirien kanssa sulattelemaan aamiaista.

Notkea, nokkaansa koputtavainen ystäväni kirjoittaa siitä, millaista on antaa kesyttää itsensä.


"Minun kettuni oli aluksi aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

....

Ja hän tuli taas ketun luo.
- Jää hyvästi, hän sanoi.
- Hyvästi, kettu sanoi. - Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

- A. de Saint-Exupéry

Tämä seuraa minua koko viikon

Olemme kahden keittiössä ja muistutan isää siitä, että hän on alkoholisti. Pikku hiprakassa hän kieltää asian hyväntuulisesti, naureskelee, vähättelee, vaikka minä intän. Onhan se nähty, ettei hän osaa ottaa vain vähän ja juoda ns. sivistyneesti. Ja silti hän vain yrittää painaa asiaa villaisella, ärsyttää minua, ehdottaa, eikö me voitaisi vaan nyt ihan huolettomasti juoda yhdessä lasilliset. Pöydällä on muutama pullo, hän voisi tästä tarjota.

Ahdistukseni kuohahtaa yli äyräiden. "No kun me ei kyetä siihen!" räjähdän. "Me ei kumpikaan kyetä siihen!" Karjaistessani totuuden ulos tajuan sen itsekin. Tämä ei ole vain isän ongelma. Kyse on siitä, että hän ei pysty olemaan juomatta liikaa, ja siitä, että minä en pysty käsittelemään koko asiaa ahdistumatta. Olemme molemmat solmussa, eri tavoin.

Kurkussa kuristaa. Isä menee vakavaksi. Hän kahmaisee pullot syliinsä, nyt niitä on iso sylillinen, ja kantaa ne lavuaariin, pois. Minua alkaa itkettää, kun katson häntä: vakavaa ilmettä, kaljuuntunutta päätä, vatsakasta olemusta, ryhdikkyyttä. Kaikki hänessä sanoo, ettei hän soisi viinan tulevan väliimme.

"Mä rakastan sua, isi", kuiskaan. Ja isä halaa minua, lujasti, vahvoin käsivarsin.

Metsätähtiä

jatkat matkaa
jalanjälkiisi puhkeaa
metsätähtiä

* * *
you keep going
in your footsteps
starflowers bloom