Metsä on muuttunut.
Se on kostea viidakko, joka kietoo pauloihinsa seitein ja oksin. Se on täynnä suhinaa, ininää, kahinaa, surinaa ja viserrystä varpaista oksankärkiin asti. Maa on jalkojen alla pehmeä ja upottava. Eksoottisen keltaiset rentukat säkenöivät ojanpientareilla kuin yllättäen löydetyt aarteet.
Jostakin korkealta kahahtavat suuret linnut lentoon painavina, hitaina. Vain niiden varjot häilähtävät paksujen puunrunkojen lomassa. Raskaasti pörisevät hyönteiset etsivät ahnaasti mettä aluskasvillisuudesta, joka kasvaa silmissä, kietoo varsiaan ja käärii lehtiään auki, tavoittelee lehvistön läpi siivilöityvää valoa.
Tuuli ei pääse tänne, ilma huojuu paikoillaan vehreänä ja kuumana. Koira leikkii mustaa leopardia, joka väijyy aluskasvillisuudessa niin, että vain mustat korvat näkyvät. Meitä molempia naurattaa.
Ajattelen, ettei koskaan pidä kasvaa niin aikuiseksi, ettei enää ole säärissä metsäseikkailuista saatuja naarmuja ja mustelmia.
tiistai 31. toukokuuta 2011
torstai 26. toukokuuta 2011
Ajateltavaa
Kaikkien, jotka ihmettelevät mitä pahaa siinä on, että tytöt puetaan punaiseen ja pojat siniseen (ja muutenkin kasvatetaan tietynlaisiksi), kannattaa lukea tämä.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Valkonarsissit
narsissien tuoksu
yössä kuulen kuinka
kaunis olet
* * *
scent of narcissi
in the night I hear
your beauty
yössä kuulen kuinka
kaunis olet
* * *
scent of narcissi
in the night I hear
your beauty
perjantai 20. toukokuuta 2011
Aamuyöllä
Olohuoneesta alkaa kuulua tasaista tassutusta. Kuuntelen hetken ja nousen sitten ylös mieli unesta tyhjänä. Eihän näitä yöheräämisiä ole pitkään aikaan ollutkaan.
Koira ilahtuu, kun alan vetää takkia niskaan. Kumisaappaiden varret kietoutuvat kylminä paljaisiin sääriin. Kello näyttää kahta, ja sujautan koiralle varmuuden vuoksi pannan, ettei se huku pimeyteen hölmöilemään.
Mutta ulkona ei olekaan pimeää. Taivaanranta sarastaa jo idässä, ja hämärä on pehmeää ja tuuletonta kuin sumu. Metsänreunassa nostamme nenämme, koira ja minä, ja haistelemme kevättä, yötä. Kosteus tuntuu ilmassa.
Ei olekaan enää yötä, pimeyttä ja hiljaisuutta. Heikossa kajossa metsästä kantautuu hiljainen mutta taukoamaton supatus, sirputus ja jutustelu - kuin rastaat kuiskuttelisivat toisilleen, saako jo aloittaa. Saako nyt? Lauletaanko? Ei vielä, joku vastaa, ei ihan vielä.
Ja me kuuntelemme lumoutuneina.
Yölaulajien sanatonta kuiskailua.
Koira ilahtuu, kun alan vetää takkia niskaan. Kumisaappaiden varret kietoutuvat kylminä paljaisiin sääriin. Kello näyttää kahta, ja sujautan koiralle varmuuden vuoksi pannan, ettei se huku pimeyteen hölmöilemään.
Mutta ulkona ei olekaan pimeää. Taivaanranta sarastaa jo idässä, ja hämärä on pehmeää ja tuuletonta kuin sumu. Metsänreunassa nostamme nenämme, koira ja minä, ja haistelemme kevättä, yötä. Kosteus tuntuu ilmassa.
Ei olekaan enää yötä, pimeyttä ja hiljaisuutta. Heikossa kajossa metsästä kantautuu hiljainen mutta taukoamaton supatus, sirputus ja jutustelu - kuin rastaat kuiskuttelisivat toisilleen, saako jo aloittaa. Saako nyt? Lauletaanko? Ei vielä, joku vastaa, ei ihan vielä.
Ja me kuuntelemme lumoutuneina.
Yölaulajien sanatonta kuiskailua.
Kuka tunnustaa olevansa?
Minua ihmetyttää usein, miksi monet kertovat kannattavansa tasa-arvoa, mutta henkäisevät heti perään, etteivät toki ole feministejä. Se on outoa, sillä feminismihän on nimenomaan tasa-arvon kannattamista. Mitä muuta sen luullaan olevan?
Tietysti feminismiä on monenlaista, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on halu antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä niin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. Ja saada tämä periaate kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa ymmärtäen, että meillä on yhä olemassa enemmän ja vähemmän näkyvää epätasa-arvoa. Mitä niin kielteistä tässä on, että oma kanta pitää erikseen rajata: "kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta en ole valmis minkäänlaisiin toimiin sen suhteen enkä uhkaa sinun arvomaailmaasi millään tavalla"?
Tällaisella puheella ylläpidetään sitä 1800-luvulta periytyvää asennetta, että feminismi on jotakin kielteistä, pelottavaakin, eikä ymmärretä, että feminismin tavoitteena on poistaa kaikenlaista syrjintää, ei korvata yhtä syrjinnän lajia toisella. Lisäksi vaikutetaan olevan täysin sokeita sille työlle, mitä feministiset liikkeet ovat tehneet miesten ja poikien valinnanvapauden eteen. Ikään kuin feminismi typistyisi joksikin ihme sukupuolisodaksi.
Kysehän on oikeasti siitä, että opetellaan asettumaan kaikenlaisten ihmisten asemaan ja katsomaan tilannetta heidän näkökulmastaan! Ja että ymmärretään, että vaikka kaikilla olisi teoriassa (siis näennäisesti) yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Ja että osa tarvitsee tukea siihen, että nämä yhtäläiset mahdollisuudet oikeasti toteutuvat. On osattava katsoa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita vähän laajemmin ja tarkemmin kuin on ihan pakko.
Minulle feminismi on myönteisiä arkipäivän tekoja ja puheita, ja lähipiiristänikin suurin osa on feministejä, vaikka he eivät sitä itse tunnustaisi.
Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta tasa-arvo- ja feminismikeskustelusta kannattaa lukea täältä!
Tietysti feminismiä on monenlaista, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on halu antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä niin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. Ja saada tämä periaate kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa ymmärtäen, että meillä on yhä olemassa enemmän ja vähemmän näkyvää epätasa-arvoa. Mitä niin kielteistä tässä on, että oma kanta pitää erikseen rajata: "kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta en ole valmis minkäänlaisiin toimiin sen suhteen enkä uhkaa sinun arvomaailmaasi millään tavalla"?
Tällaisella puheella ylläpidetään sitä 1800-luvulta periytyvää asennetta, että feminismi on jotakin kielteistä, pelottavaakin, eikä ymmärretä, että feminismin tavoitteena on poistaa kaikenlaista syrjintää, ei korvata yhtä syrjinnän lajia toisella. Lisäksi vaikutetaan olevan täysin sokeita sille työlle, mitä feministiset liikkeet ovat tehneet miesten ja poikien valinnanvapauden eteen. Ikään kuin feminismi typistyisi joksikin ihme sukupuolisodaksi.
Kysehän on oikeasti siitä, että opetellaan asettumaan kaikenlaisten ihmisten asemaan ja katsomaan tilannetta heidän näkökulmastaan! Ja että ymmärretään, että vaikka kaikilla olisi teoriassa (siis näennäisesti) yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Ja että osa tarvitsee tukea siihen, että nämä yhtäläiset mahdollisuudet oikeasti toteutuvat. On osattava katsoa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita vähän laajemmin ja tarkemmin kuin on ihan pakko.
Minulle feminismi on myönteisiä arkipäivän tekoja ja puheita, ja lähipiiristänikin suurin osa on feministejä, vaikka he eivät sitä itse tunnustaisi.
Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta tasa-arvo- ja feminismikeskustelusta kannattaa lukea täältä!
tiistai 10. toukokuuta 2011
Koivu koputtaa ikkunaan
Valo on vapaata, ja päivä päivältä maisema muuttuu. Vaikeasti määritettävät maan värit, okrat, siennat, muuttuvat vähitellen tuhansiksi vihreän sävyiksi. Yössä metsähiiri juoksee koivun oksaa pitkin, vertaamatta korviaan tahmeanvihreisiin pikku lehtiin. Päivällä muurahaiset piirtävät sen näkymättömät polut esiin. Tunnen eläväni.
Minun sielunmaisemani on aina ollut keväinen koivikko. Lintuineen ja metsätähtineen.
Samassa maisemassa
paperinruskeat viime vuoden lehdet
korkealla keinuvat hiirenkorvat
säännöllisillä vekeillä
valmiina tuuleen, lentoon
Minun sielunmaisemani on aina ollut keväinen koivikko. Lintuineen ja metsätähtineen.
Samassa maisemassa
paperinruskeat viime vuoden lehdet
korkealla keinuvat hiirenkorvat
säännöllisillä vekeillä
valmiina tuuleen, lentoon
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
"Naisten" ja "miesten" eroista
Veljeni on vajaa nelikymppinen (hetero-/aseksuaalinen)mies, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen tietokonekieltä ja on turhankin puhelias.
Minä olen vajaa nelikymppinen nainen, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen kieltä ja on turhankin puhelias.
Ulkoisesti kuulumme ryhmiin "mies" ja "nainen".
Kaikessa emme tietenkään ole samanlaisia. Minulla ei esimerkiksi ole hoivaviettiä. Veljeni taas ei ole väärinkäyttänyt alkoholia. Veljeni on pikkutarkan siisti, toisin kuin minä. Hän on luonteeltaan kiltimpi ja vähemmän kunnianhimoinen/kilpailuhenkinen sekä katsoo vähemmän urheilua televisiosta kuin minä. Hän ei aja eikä omista autoa, eikä osaa vaihtaa renkaita, toisin kuin minä. Minä olen myös meistä se, joka käy kuntosalilla nostamassa penkistä rautaa eikä pese pyykkiä. Ja se, joka tietää mitä haluaa: kykenee nopeisiin päätöksiin, muiden johtamiseen sekä suoraan ajatteluun ja toimintaan.
Kumpikaan meistä ei ole erityisen kiinnostunut korkokengistä, timanteista (paitsi ehkä geologisessa mielessä ;-), perheen perustamisesta, jääkiekosta, moottoripyöristä tai äijäkulttuurista. Mitä avaruudelliseen hahmotuskykyyn tulee, se on meillä molemmilla hyvä, ja minulla parempi kuin monilla tuntemillani miehillä.
* * *
Keskustelin hiljattain facebookissa parin ystäväni kanssa siitä, ovatko naiset ja miehet henkisesti erilaisia. Keskustelu oli kiinnostava, sillä meillä oli aivan erilaiset näkemykset. Yksi ystäväni ei ollut kuulemma ajatellut asiaa sen syvemmin, mutta arveli, että koska fysiikka on erilainen, henkistäkin eroa löytyy. Toinen ystäväni perusteli eroavaisuuksia omilla kokemuksillaan miehestään ja kahdesta pojastaan. Minä pidin jääräpäisesti kiinni omasta kannastani, jossa ero ei ole oletettu.
Olen perusteellisen tietoinen siitä, että tytöt ja pojat kasvatetaan meillä täysin erilaisiin muotteihin. Siksi väistämättä monet miehet ja naiset ovat erilaisia, eivät ehkä tosin aivan niin erilaisia kuin luulevat. En silti suostu uskomaan, että naiset ryhmänä ja miehet ryhmänä eroaisivat toisistaan niin suuresti, että tätä eroa voitaisiin käyttää minkään argumentin perusteluna tai lähtökohtana. Itse asiassa on tutkimuksissa todettukin, että sukupuoliryhmien (eli ryhmän 'naiset' ja ryhmän 'miehet') sisällä on enemmän variaatiota kuin ryhmien välillä. Sen allekirjoitan, koska tunnen identiteetiltään niin monenlaisia ihmisiä.
Aina kun joku sanoo jotain yleistävää näistä ryhmistä, esimerkiksi "miehet vain ovat sellaisia", tekisi aina mieleni kysyä "ketkä miehet?" Ja sitten puhuja ehkä vastaisi "miehet yleensä", jolloin alkaisin tietysti tivata, ettei ole sellaista ryhmää kuin miehet yleensä, ettei ihmisiä voi niputtaa tällä tavalla ja että kukaan tuskin haluaa tulla tyypitellyksi ja supistetuksi näin pelkän sukupuolensa edustajaksi. Tuntuu vain, että tällainen jankkaaminen ei ole arjessa kovin hedelmällistä. Silti olen kiusallisen tietoinen niistä ihmisistä, jotka eivät koe olevansa osa kumpaakaan ryhmää. Keikun itsekin sillä rajalla.
Puolisoni määritteli näppärästi sukupuolen kulttuuriseksi jatkumoksi, jonka ääripäinä ovat nämä ryhmät "miehet" ja "naiset" ja siinä välillä sitten kaikki muu: se harmaa alue, johon suurin osa meistä tosiasiassa kuuluu. Minusta on vapauttavaa ajatella, että sukupuoli on jokaiselle henkilökohtainen ominaisuusjoukko, jota ei voi ulkoa määritellä. Siksi aina häkellyn siitä, että määrittelyä kuitenkin tehdään. Meidän kulttuurimme määrittely sukupuolesta on surullisen ahdas.
Omassa elämässäni en ole saanut mielestäni vieläkään riittävää näyttöä siitä, että sukuni ja ystäväjoukkoni olisi jakautunut kahtia nimenomaan sukupuolen perusteella. Siksi pidän kiinni tästä kannastani ja olen kapulana yleistävän keskustelun rattaissa. Millä todistatte, että oletetut erot ovat tosiaan synnynnäisiä, eivätkä vain ympäristön tuottamia? Ja jos eroja on, miksi minä en näe niitä?
Minä olen vajaa nelikymppinen nainen, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen kieltä ja on turhankin puhelias.
Ulkoisesti kuulumme ryhmiin "mies" ja "nainen".
Kaikessa emme tietenkään ole samanlaisia. Minulla ei esimerkiksi ole hoivaviettiä. Veljeni taas ei ole väärinkäyttänyt alkoholia. Veljeni on pikkutarkan siisti, toisin kuin minä. Hän on luonteeltaan kiltimpi ja vähemmän kunnianhimoinen/kilpailuhenkinen sekä katsoo vähemmän urheilua televisiosta kuin minä. Hän ei aja eikä omista autoa, eikä osaa vaihtaa renkaita, toisin kuin minä. Minä olen myös meistä se, joka käy kuntosalilla nostamassa penkistä rautaa eikä pese pyykkiä. Ja se, joka tietää mitä haluaa: kykenee nopeisiin päätöksiin, muiden johtamiseen sekä suoraan ajatteluun ja toimintaan.
Kumpikaan meistä ei ole erityisen kiinnostunut korkokengistä, timanteista (paitsi ehkä geologisessa mielessä ;-), perheen perustamisesta, jääkiekosta, moottoripyöristä tai äijäkulttuurista. Mitä avaruudelliseen hahmotuskykyyn tulee, se on meillä molemmilla hyvä, ja minulla parempi kuin monilla tuntemillani miehillä.
* * *
Keskustelin hiljattain facebookissa parin ystäväni kanssa siitä, ovatko naiset ja miehet henkisesti erilaisia. Keskustelu oli kiinnostava, sillä meillä oli aivan erilaiset näkemykset. Yksi ystäväni ei ollut kuulemma ajatellut asiaa sen syvemmin, mutta arveli, että koska fysiikka on erilainen, henkistäkin eroa löytyy. Toinen ystäväni perusteli eroavaisuuksia omilla kokemuksillaan miehestään ja kahdesta pojastaan. Minä pidin jääräpäisesti kiinni omasta kannastani, jossa ero ei ole oletettu.
Olen perusteellisen tietoinen siitä, että tytöt ja pojat kasvatetaan meillä täysin erilaisiin muotteihin. Siksi väistämättä monet miehet ja naiset ovat erilaisia, eivät ehkä tosin aivan niin erilaisia kuin luulevat. En silti suostu uskomaan, että naiset ryhmänä ja miehet ryhmänä eroaisivat toisistaan niin suuresti, että tätä eroa voitaisiin käyttää minkään argumentin perusteluna tai lähtökohtana. Itse asiassa on tutkimuksissa todettukin, että sukupuoliryhmien (eli ryhmän 'naiset' ja ryhmän 'miehet') sisällä on enemmän variaatiota kuin ryhmien välillä. Sen allekirjoitan, koska tunnen identiteetiltään niin monenlaisia ihmisiä.
Aina kun joku sanoo jotain yleistävää näistä ryhmistä, esimerkiksi "miehet vain ovat sellaisia", tekisi aina mieleni kysyä "ketkä miehet?" Ja sitten puhuja ehkä vastaisi "miehet yleensä", jolloin alkaisin tietysti tivata, ettei ole sellaista ryhmää kuin miehet yleensä, ettei ihmisiä voi niputtaa tällä tavalla ja että kukaan tuskin haluaa tulla tyypitellyksi ja supistetuksi näin pelkän sukupuolensa edustajaksi. Tuntuu vain, että tällainen jankkaaminen ei ole arjessa kovin hedelmällistä. Silti olen kiusallisen tietoinen niistä ihmisistä, jotka eivät koe olevansa osa kumpaakaan ryhmää. Keikun itsekin sillä rajalla.
Puolisoni määritteli näppärästi sukupuolen kulttuuriseksi jatkumoksi, jonka ääripäinä ovat nämä ryhmät "miehet" ja "naiset" ja siinä välillä sitten kaikki muu: se harmaa alue, johon suurin osa meistä tosiasiassa kuuluu. Minusta on vapauttavaa ajatella, että sukupuoli on jokaiselle henkilökohtainen ominaisuusjoukko, jota ei voi ulkoa määritellä. Siksi aina häkellyn siitä, että määrittelyä kuitenkin tehdään. Meidän kulttuurimme määrittely sukupuolesta on surullisen ahdas.
Omassa elämässäni en ole saanut mielestäni vieläkään riittävää näyttöä siitä, että sukuni ja ystäväjoukkoni olisi jakautunut kahtia nimenomaan sukupuolen perusteella. Siksi pidän kiinni tästä kannastani ja olen kapulana yleistävän keskustelun rattaissa. Millä todistatte, että oletetut erot ovat tosiaan synnynnäisiä, eivätkä vain ympäristön tuottamia? Ja jos eroja on, miksi minä en näe niitä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
