Ahdistusta ajan puutteesta

Olen seuraillut muutamaa sarjakuvablogia jo hyvän aikaa. Hippo kertoo hauskan pelkistetysti adhd:sta, Sähköjäniksessä on myös hauskoja elämän ja eläinten sattumuksia, ja Wolf piirtää kauniisti ja koskettavasti.

Nämä blogit ja se, että sain viikonloppuna kokeilla piirtopöytää, on suistanut minut innostuksensekaiseen epätoivoon. Tarvitsen mielestäni piirtopöydän, ja heti. Ei auta, että kaapissa on erilaisia papereita ja välineitä käyttämättöminä, sillä tuollainen piirtopöytä on juuri minun juttuni. Sillä pääsee käyttämään värejä tavalla, jollaista olen aina kaivannut.

Mutta mutta. Kun en osaa piirtää riittävän hyvin. Ja mitä enemmän toisten, taitavampien, kuvia katselen, sitä riittämättömämmäksi koen itseni. Teini-iässä nimittäin piirsin paljon, silloinhan minulla ei ollut ns. elämää - siis ei ystäviä, ei tekemistä, ei uskallusta mennä ja jättää kotia toisten, vastuuttomampien, harteille. Istuin ison kirjoituspöytäni ääressä tuntikausia piirtämässä. Olisin tarvinnut opettajan, mutta ohjattuun harrastamiseen ei ollut varaa. Aina myös kamppailin sen kanssa, etten voi olla todella taitava, parempi kuin muut; sellaiseksi minut oli kasvatettu, aina olisi pitänyt olla paras. Onneksi opin lopulta kyseenalaistamaan suorituspaineet ja nauttimaan tekemisestä.

Sitten tuli muu elämä, ja piirtäminen jäi, ja tunnetusti se on niitä taitoja, jotka eivät kehity kuin tekemällä. Nyt tilanne on se, että osaan piirtää hyönteisiä, kukkia ja auttavasti eläimiä, mutta en esimerkiksi ihmisiä tai puita mielestäni riittävän hyvin. En usko sommittelutaitoihinikaan. Saatikka, että kykyni taipuisivat vaikkapa minua inspiroivaan mangaan. Joten mielikuvissani hankin piirtopöydän ja osaan sen jälkeen kuin ihmeen kaupalla loihtia mitä vain. ;-)

Ajastahan tässä on kyse. Se ei tunnu ikinä riittävän. Ja nyt tämä visuaalisen itseilmaisun tarve on taas herättänyt tuon iänkaikkisen ahdistukseni. On niin paljon, mitä haluaisin tehdä, ettei kaikki ole mahdollista normaalin vuorokausirytmin puitteissa. Vähintään pitäisi jättää leipätyö. On tietysti syytä olla iloinen, että ehdin kuitenkin näinkin paljon: kirjoittaa, harrastaa liikuntaa, hoitaa puutarhaa, laittaa ruokaa ja leipoa, pelata, kutoa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, kouluttaa omaa ja vähän muidenkin koiria, opetella uutta, soittaakin joskus. Mutta vielä pidempi luettelo on kaikkea, mitä vielä haluaisin tehdä: kaikkea jo mainittua vielä enemmän, ja lisäksi tutustua uusiin ihmisiin ja eläimiin, piirtää, tuunata vaatteita, kirjoa, askarrella, matkustella enemmän, tanssia, tehdä koreografioita, perehtyä kaikenlaiseen uuteen tekniikkaan sitä mukaa kun sitä markkinoille tulee, luistella, opetella kalligrafiaa, opetella soittamaan uusia soittimia ja lukea kaikkea kiinnostavaa käyttöoppaista sanakirjoihin, mieluiten keskikokoisen kunnankirjaston laajuudelta. Jatkuvasti tuskailen sitäkin, ettei näillä seuduin ole japanintunteja, vaikka minun pitäisi oikeastaan olla iloinen siitä, että italiaa olen kuitenkin voinut viime vuodet opiskella.

Ja sanotaan se nyt suoraan: pelkään etten kehity. Olen tottunut siihen, että pystyn kehittämään taitojani aika monissa jutuissa. Mitä jos piirtäminen olisikin poikkeus?

Toisaalta olen käyttänyt viime vuosina hirveästi aikaa kaiken miettimiseen sekä elämänhallinnan ja rennomman asenteen opetteluun. Ehkä nyt olisi aikaa luovuudelle?


Viime yönä koivut ovat sanoneet * POP *
Ja pienet vaaleanvihreät silmut ovat pursahtaneet hiirenkorviksi. Olisinpa ollut kuulemassa.

Ystävyys

Tämä on ollut täydellinen viikonloppu. Jopa minun onnellisessa maailmassani sellaiset ovat kohtalaisen harvinaisia. Osittain syynä olivat läheiset ystävät, joiden kanssa on ennennäkemättömän kotoista ja kiintoisaa olla, osittain kaikkialla pörräävät, luonteiltaan hupaisan erilaiset nelijalkaiset ja osittain se, että minä osaan olla tällainen: riittävä.

Olen pitänyt itsestäni tänä viikonloppuna. Siitä, että voin tehdä tarjottavia kun vieraat ovat jo tulleet ja sekoitella sörsseleitäni keittiössä ilman suorituspaineita ("Keitätkö sä nyt kolmatta kertaa sitä kakkua?!" ihmettelee puoliso silmiään pyöritellen). Siitä, että uskallan kokeilla uusia asioita tietämättä etukäteen, olenko niissä hyvä. Siitä, että luotan näihin ihmisiin niin paljon, että annan heidän itse huolehtia itsestään ja toisaalta rohkenen heittäytyä heidän varaansa. Siitä, että joku voi suuttua minuun, ja sen jälkeen olenkin edelleen arvokas.

Huhtikuu alkaa talvesta ja loppuu kesään. On melkein liian kuuma, kun kävelemme auringossa säkenöivien keltaisten leskenlehtien reunustamaa soratietä ja sitruunaperhoset leijaavat kaikkialla ympärillämme. Tennareita ja mutaisia tassuja, kokonainen lauma. Laumanjohtajan tunnistaa hupparista, jossa lukee "Laumanjohtaja". Ja me kaikki, vilkkaina, rauhallisina, innostuneina, nopeina, elämänjanoisina, huolettomina. Me kaikki rakkaat.

Rakkaalle

sateessa
lähelle hiipivä
kevät, sinä

* * *

in the rain
creeping closer
spring, you

Adhd kuvina

Suosittelen lämpimästi kaikille tätä Hipon riemastuttavaa sarjakuvablogia elämästä adhd-puolison kanssa! Paljon samastumispintaa... :-)

Kysymyksiä lapsettomuudesta

Tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen olen lukenut aika monta vapaaehtoisesti lapsettoman tarinaa. Niissä on kiinnittänyt huomiota se valtava painostuksen määrä, mitä ainakin osa lapsettomista heteropareista kokee.

Olen ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen todella iloinen, ettei meitä kiusata jatkuvasti kysymyksillä ja oletuksilla lapsen tulosta. Toisaalta olen siitä vihainen. En toki henkilökohtaisesti, sentään, vaan periaatteellisella tasolla.

Parhaimmat ystävät toki kysyvät ja keskustelevat, mutta ne muut.
Mikä saa ne muut ajattelemaan, että jos kaksi naista on yhdessä, lasten todennäköisyys pienenee siihen verrattuna, että toinen olisi mies? (Ja minulle on turha puhua biologiasta, elämme modernissa yhteiskunnassa, jossa lääketiede on keksitty ja sateenkaariperheet arkipäivää.)
Mikä saa jotkut ihmiset olettamaan, että me olemme valintoja vailla?
Mikä saa heidät jättämään kysymättä?

Mikä saa äitini itkemään menetettyjä lapsenlapsia sinä päivänä, kun kerron hänelle etsiväni elämääni naista?