Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton. Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, etten halua lapsia. Kahdeksantoistakesäisenä vastustaessani minulle asetettuja odotuksia toteamalla, etten koskaan hanki lapsia, sain tietysti osakseni raivostuttavaa vähättelyä: "kyllä se mieli muuttuu, kun ikää tulee", "ei pidä sanoa 'ei koskaan', odota vain kun se biologinen kello alkaa tikittää". Nyt lähes nelikymppisenä minut otetaan onneksi jo vakavasti. Vaikka tunteeni eivät ole muuttuneet teini-iästä, olen oppinut sanomaan asian toisin: "tällä hetkellä ei ainakaan tunnu siltä". Kyllähän minä itse tiedän, että se "tällä hetkellä" kestää loppuelämän.
Monesti minulta on kysytty, miksei. Siihen on vaikea vastata. Kyseessä ei ole mikään periaatepäätös. Tähän ei ole pitkälle mietittyjä yhteiskunnallisia syitä. En ole päätynyt tähän valintaan harkinnan kautta, vaan aina tuntenut näin. Aiemmin sanoin vain, etten pidä lapsista, mutta se ei ole totta - rakastan moniakin lapsia. Minulle ei vain yksinkertaisesti ole valehtelematta ikinä, hetkeksikään, tullut sellaista tunnetta, että haluaisin lapsen. Koskaan en ole ottanut toisen lasta syliini toivoen, että se olisi omani. Koskaan en ole katsonut äitiyden onnesta hehkuvaa naista ja halunnut samastua.
Olen myös todennut, että tämä on tosi syvällä minuudessani oleva asia, paljon äitisuhteita ja sitoutumiskammoja syvemmällä oleva tieto. Luulen, että toisilla naisilla on yhtä vahva tunne siitä, että he haluavat elämäänsä lapsen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, etten koskaan ole ajatellut olevani ensisijaisesti nainen. Olen aina kokenut olevani ensisijaisesti ihminen. En hahmota itseäni lainkaan naiseuden tai äitiyden kautta. Minulta puuttuu jokin geeni ;-) Onnellinen olen siitä, että puolisonikaan ei lapsia kaipaa.
Viime yönä näin hätkähdyttävän unen. Elämä oli muuten aivan samanlaista kuin nyt, mutta olin raskaana, vahingossa. Todentuntuiseksi unen teki sekin, että se oli jatkoa aiemmin näkemälleni samantyyppiselle unelle. Mutta unessa olin tämä minä, näine tunteineni, ja tiesin, etten voi pitää lasta. En vain voi.
Puoliso halusi lapsen, hän oli jo suunnitellut tulevaisuuttaan sen mukaan. Haaveillut. Ja kun raskautta oli kestänyt jo tovin, omat hormoninikin vaikeuttivat päätöksentekoa. Yritin ylipuhua itseni. Nythän olisi hyvä elämäntilanne lapselle. Ei. Kyllä tällä lapsella olisi oikeus syntyä. Ei. Kyllä teistä tulisi hyvät vanhemmat, tiedäthän sen. Silti ei. Vastustin koko olemuksellani.
Mietin raskausaikaa, ruumiillisuutta, lapsiperheen onnen- ja huolentäyttämää arkea. Mikään niistä ei tuntunut huokuttelevalta. Ajattelin samassa tilanteessa olevaa ystäväpariskuntaamme, jossa toinen naisista on raskaana. Mietin sitoutumista, sitä rakkauden määrää. En pysty, en tahdo, en kykene. Ennen kaikkea en halua.
Olin itsekin yllättynyt havaitessani, että koko ajatus ei kertakaikkiaan sovi minulle. Jokainen soluni pani vastaan. Minun olisi pakko keskeyttää raskaus, vaikka se olisi vaikeaa. Enkä pystynyt edes perustelemaan, miksi ei. Se oli vain selkeä en tahdo, johon törmäsin joka puolella kuin seinään.
Sitten keksin, että voisin soittaa parhaalle ystävälleni, joka hänkin on vapaaehtoisesti lapseton. Oli huojentavaa, että voisin saada tukea tuntemuksilleni. Sitten heräsin. Kello oli vähän yli neljä, olin punonut käsivarret tiukasti ristiin rinnalleni. Vatsaan koski. Loppuyö meni miettiessä, mikä minusta tekeekään tällaisen, minut. Miksi elämäni ja minuuteni on ehjä ilman lasta, ja miksi lapsi rikkoisi sen.
Muiden velojen ajatuksia voi lukea vaikkapa tästä blogista.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Adhd-iltapäivä
Tulen koiran kanssa kotiin lenkiltä, ja puoliso istuu tietokoneen ääressä tuijottaen näyttöä keskittyneenä. Nyt on jokin projekti kesken, ei parane kovasti häiritä. Mutta kun puolison katse ei irtoa ruudusta edes, kun koira tulee jalkoihin pörräämään, soi ensimmäinen hälytyskello.
... taipumus vaipua omiin ajatuksiin kesken keskustelun - tähän liittyy usein kyky ylikeskittyä ajoittain. ADD:n tunnusomainen piirre...
Rupattelen kevyesti koira-asioista ja tarkistan, ettei puoliso ole vihainen. Saan jonkin sopuisan hymähdyksen vastaukseksi ja päätän jättää toisen rauhaan. Välipalan lomassa tarkkailen tilannetta toisella silmällä. Katse ei vieläkään irtoa näytöstä, mutta otsa alkaa vetäytyä yhä harmistuneempiin kurttuihin. Toinen hälytyskello soi.
... adhd-aikuinen kärsii usein alisuoriutumisen tunteesta...
Vilkaisu kelloon saa kolmannenkin hälytyskellon soimaan: lääkkeenottoaika olisi ollut jo hetki sitten, eikä välipalaakaan ole varmasti syöty, kun käytettyjä astioita ei loju missään. Kohta seuraa välittäjäaineiden ja ravinnon puutteesta aiheutuva romahdus.
... alhainen turhautumiskynnys...
Kehotan puolisoa ottamaan lääkkeen ja välipalaa. Kehotuksella ei ole vaikutusta - vaikka tiedän puolisoni kuulleen, hän ei tee elettäkään toimiakseen.
... ylikeskittymiskyky on tavallista...
Neljäs hälytyskello soi, ja on aika siirtyä suoraan toimintaan. Tuon puolison eteen täyden vesilasin ja lääkkeen ja painostan vieressä seisomalla hänet nielemään pillerinsä. Nyt vihdoin aukeaa puolison sanainen arkku, ja saan tietää kesken olevan pienen nettiprojektin, jossa onkin nyt ongelmia. Ehdotan, että minä voin katsoa ongelmaa (koska olen melko varma, että adhd-puolisolta on vain jäänyt jokin painike tai kenttä huomaamatta ja ongelma ratkeaa helposti) ja että puoliso voisi sillä väliä hakea välipalaa.
Nihkeästi kuin kesähelteessä kuivahtanut ukkoetana puoliso nousee tuolistaan ja siirtyy keittiöön. Häröilemään. Hän selvästi unohti, mitä tuli sinne tekemään. Tai luulee ehkä, että hänen pitäisi nyt keksiä päivän ruoka tai jotain. Viides hälytyskello pirahtaa.
... vaikeus toimia järjestelmällisesti...
Otan järeät keinot käyttöön. Kerron puolisolle kaikkein autoritäärisimmällä koirankasvatusäänelläni: "Jos et nyt heti syö jotain, suutun sulle!"
"'Älä uhkaile!", alituiseen auktoriteetit kyseenalaistava adhd-puoliso moittii. Uhkaus kuitenkin tepsii. "Ai niin, välipalaa!" puoliso hihkaisee ja alkaa kaivaa jugurttikulhoa ja lusikkaa laatikosta.
Ruoanhankinta kuitenkin unohtuu, kun ääneen pääsevät puolison päässä ne pienet kielteiset epäilijät, jotka aina heikkona hetkenä onnistuvat kyseenalaistamaan puolison koko olemassaolon. Oliko koko projekti ihan huono idea, nöyryyttävän nolo, se pitää heti tuhota olemasta... Onneksi olemme tällä kertaa hieman kielteistä mieltä edellä. "Mitä jos annat ensin sen lääkkeen vaikuttaa ja syöt jotain, ja jos vielä vartin päästä tuntuu tuolta, toimit sitten?" Se auttaa, ja puoliso keskeyttää pakomatkansa takaisin koneen ääreen.
...impulsiivisuus...loputon huolestuneisuus...
Menen suihkuun ja kuuntelen tyytyväisenä kylpyhuoneeseen kantautuvaa jugurttilusikan kilinää. Ja tiedän, että kun palaan, adhd-puolisolla on jo ihan muut asiat mielessä ja tämä koko episodi on unohdettu. Hän tervehtii minua valoisalla hymyllä, tulee halaamaan ja alkaa sitten peuhata ja rupatella koiran kanssa.
...epäjärjestelmällisyyden ja hajamielisyyden keskeltä pilkahtaa säkenöivää lahjakkuutta...
Nauran lempeästi kahdelle pelmuavalle villikolleni.
... taipumus vaipua omiin ajatuksiin kesken keskustelun - tähän liittyy usein kyky ylikeskittyä ajoittain. ADD:n tunnusomainen piirre...
Rupattelen kevyesti koira-asioista ja tarkistan, ettei puoliso ole vihainen. Saan jonkin sopuisan hymähdyksen vastaukseksi ja päätän jättää toisen rauhaan. Välipalan lomassa tarkkailen tilannetta toisella silmällä. Katse ei vieläkään irtoa näytöstä, mutta otsa alkaa vetäytyä yhä harmistuneempiin kurttuihin. Toinen hälytyskello soi.
... adhd-aikuinen kärsii usein alisuoriutumisen tunteesta...
Vilkaisu kelloon saa kolmannenkin hälytyskellon soimaan: lääkkeenottoaika olisi ollut jo hetki sitten, eikä välipalaakaan ole varmasti syöty, kun käytettyjä astioita ei loju missään. Kohta seuraa välittäjäaineiden ja ravinnon puutteesta aiheutuva romahdus.
... alhainen turhautumiskynnys...
Kehotan puolisoa ottamaan lääkkeen ja välipalaa. Kehotuksella ei ole vaikutusta - vaikka tiedän puolisoni kuulleen, hän ei tee elettäkään toimiakseen.
... ylikeskittymiskyky on tavallista...
Neljäs hälytyskello soi, ja on aika siirtyä suoraan toimintaan. Tuon puolison eteen täyden vesilasin ja lääkkeen ja painostan vieressä seisomalla hänet nielemään pillerinsä. Nyt vihdoin aukeaa puolison sanainen arkku, ja saan tietää kesken olevan pienen nettiprojektin, jossa onkin nyt ongelmia. Ehdotan, että minä voin katsoa ongelmaa (koska olen melko varma, että adhd-puolisolta on vain jäänyt jokin painike tai kenttä huomaamatta ja ongelma ratkeaa helposti) ja että puoliso voisi sillä väliä hakea välipalaa.
Nihkeästi kuin kesähelteessä kuivahtanut ukkoetana puoliso nousee tuolistaan ja siirtyy keittiöön. Häröilemään. Hän selvästi unohti, mitä tuli sinne tekemään. Tai luulee ehkä, että hänen pitäisi nyt keksiä päivän ruoka tai jotain. Viides hälytyskello pirahtaa.
... vaikeus toimia järjestelmällisesti...
Otan järeät keinot käyttöön. Kerron puolisolle kaikkein autoritäärisimmällä koirankasvatusäänelläni: "Jos et nyt heti syö jotain, suutun sulle!"
"'Älä uhkaile!", alituiseen auktoriteetit kyseenalaistava adhd-puoliso moittii. Uhkaus kuitenkin tepsii. "Ai niin, välipalaa!" puoliso hihkaisee ja alkaa kaivaa jugurttikulhoa ja lusikkaa laatikosta.
Ruoanhankinta kuitenkin unohtuu, kun ääneen pääsevät puolison päässä ne pienet kielteiset epäilijät, jotka aina heikkona hetkenä onnistuvat kyseenalaistamaan puolison koko olemassaolon. Oliko koko projekti ihan huono idea, nöyryyttävän nolo, se pitää heti tuhota olemasta... Onneksi olemme tällä kertaa hieman kielteistä mieltä edellä. "Mitä jos annat ensin sen lääkkeen vaikuttaa ja syöt jotain, ja jos vielä vartin päästä tuntuu tuolta, toimit sitten?" Se auttaa, ja puoliso keskeyttää pakomatkansa takaisin koneen ääreen.
...impulsiivisuus...loputon huolestuneisuus...
Menen suihkuun ja kuuntelen tyytyväisenä kylpyhuoneeseen kantautuvaa jugurttilusikan kilinää. Ja tiedän, että kun palaan, adhd-puolisolla on jo ihan muut asiat mielessä ja tämä koko episodi on unohdettu. Hän tervehtii minua valoisalla hymyllä, tulee halaamaan ja alkaa sitten peuhata ja rupatella koiran kanssa.
...epäjärjestelmällisyyden ja hajamielisyyden keskeltä pilkahtaa säkenöivää lahjakkuutta...
Nauran lempeästi kahdelle pelmuavalle villikolleni.
Aurinkoon päin
Hyvää kevätpäiväntasausta ja jälkikäteen myös hyvää tasa-arvon päivää!
Nyt kun ihanat kevätsäät kutsuvat ulos haistelemaan sulavaa lunta ja lämpeneviä puunrunkoja, muistattehan rakkaat adh-ystäväni, että ulkoilun tai treenin jälkeen pitää aina heti syödä jotakin. Vaikka vain lasi mehua tai jugurtti. Muuten ulkoilun jälkeinen hyvä olo romahtaa kohta energian puutteeseen.
Huikeita kevätkarkeloita kaikille pikku mönkiäisille, jotka lämmittävä aurinko on houkutellut ulos koloistaan! Älkää sentään lennelkö liian kovaa!
Nyt kun ihanat kevätsäät kutsuvat ulos haistelemaan sulavaa lunta ja lämpeneviä puunrunkoja, muistattehan rakkaat adh-ystäväni, että ulkoilun tai treenin jälkeen pitää aina heti syödä jotakin. Vaikka vain lasi mehua tai jugurtti. Muuten ulkoilun jälkeinen hyvä olo romahtaa kohta energian puutteeseen.
Huikeita kevätkarkeloita kaikille pikku mönkiäisille, jotka lämmittävä aurinko on houkutellut ulos koloistaan! Älkää sentään lennelkö liian kovaa!
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Aina ei kaikki mene niin kuin aikoisi
Eilen illalla olin ihan sellaisissa tunnelmissa, että aloitan tänään ahkerasti työt ja hoidan siinä sivussa yhteydenpidon ystäviin ja blogien päivitykset kuntoon. Enpä arvannut, että työ, jossa joudun perehtymään syöpähoitoihin, maanantainen räntäsade ja uutisjanoni täyttäminen Japanin katastrofikuvilla vetäisivät olon aivan lamaantuneeksi, jopa ahdistuneeksi. Onneksi minulla on tässä tämä joku, jonka kanssa jakaa myöhäinen lounastunti ja ikäviä tuntoja. Puolison kanssa tuli parannettua maailmaa, tai ainakin paasattua ihan kunnolla, ja sydän keveni.
Hän toi tietooni erään taannoisen naistenlehden artikkelin, joka käsitteli masennusta kolmen ihmisen näkökulmasta. Sinänsä myönteiseksi tarkoitettu juttu sortui ikäviin ja aivan turhiin vastakkainasetteluihin. Masennuksen hoitovaihtoehdoiksi annettiin se, että lääkäri lähettää vastaanotolta kotiin selviämään yksin mielialalääkkeiden kanssa, ja se, että alkaa liikkua, syödä terveellisesti ja pitää itsestään huolta. Selvä se, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja sillä tekosyyllä voidaan leimata taas kerran masennuksen lääkehoito kaikki tunteet turruttavaksi, ihmisen passivoivaksi muoti-ilmiöksi.
Nähdäkseni kielteiset kokemukset lääkärikäynneistä eivät ainakaan näissä masennustapauksissa liittyneet siihen, että masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä, vaan siihen, että lääkäri ei ollut kuunnellut eikä ymmärtänyt potilasta, tai kyseinen lääke ei ollut sopinut, eikä sitten oltu hakeuduttu uudelleen lääkäriin vaihtamaan lääkettä. Väitteet, että Suomessa lääkärit vaan tuputtavat potilaalle pillereitä, ovat mielestäni aivan käsittämätöntä puppua - niin vaikea itseni ja läheisteni on ollut saada lääkitys jopa silloin, kun sitä on todella tarvittu.
Olisi korkea aika, että lääkkeistä alettaisiin puhua myönteiseen sävyyn. Itse olin opiskeluaikoinani hihhuli, joka vastusti kaikkea sokerista ja eläintuotteista televisioon ja lääkkeisiin, ja voin kertoa: ei se kaikki minua onnellisemmaksi tehnyt. Kokeiltu on kiinalaista lääketiedettä, liikuntaa, vegaaniravintoa, tanssia, verenpaineen vaarallisen alhaiseksi pudottanutta paastoa, vihreää teetä, ylikansallisten yhtiöiden vastustamista, ituja, yhteisöllisyyttä, elävää ravintoa, absolutismia, viljan jauhamista itse, vehnänoraita, päivittäistä tunnin joogaa luonnon helmassa ennen aamiaista, vyöhyketerapiaa, luomuisaa fennoveganismia, kierrätysvaatteita ja matokomposteja - ei toiminut. Sama minä olin kuin nyt, ylä- ja alamäkineni, iloineni, kausiflunssineni ja kilpirauhasoireineni. On naurettavaa väittää, että jokin yksittäinen elämänmuutos auttaisi kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Esimerkiksi masennuksessa ei ole koskaan kyse siitä, syökö maitotuotteita tai ostaako luomukasviksia. Tuon vaiheen kokeiltuani ja ohitettuani ärsyttää, että samat asiat ovat nyt muodissa - kaikenlainen hihhulointi on jotenkin nyt nostettu ihmeelliseen arvoon.
Minä edustan varmaan aika tyypillistä tapausta siinä, että normaalisti ihan terve ja toiminnallinen ihminen sairastuu masennukseen, kun on kohdannut ja osin käsitellytkin kriisin elämässään. Muistan sen hetken kun myönsin asian itselleni - siihen asti olin vain sinnitellyt ja koettanut tarttua itseäni niskasta kiinni. Oli heinäkuu, kesälomani oli lopuillaan mutten tuntenut rentoutuneeni, lojuin haluttomana sohvalla ja riitelin puolihuolimattomasti jostakin pikkuasiasta puolison kanssa. Tuntui, etten jaksa keskittyä edes riitelyyn, ettei mihinkään asiaan ei ole olemassa mitään ratkaisua ja etten ikinä haluaisi nousta sohvalta. Kesken riidan sanoin sen ääneen: mä taidan olla masentunut tai jotain.
Ja tsemppasin vielä sen verran, että varasin ajan lääkäriin. Jossain taustalla itsesyytökset kaikuivat vielä, mutta ehkä vähän hiljaisempina, koska en oikein jaksanut välittää niistä. Ja lääkäri teki juuri niin kuin toivoin: kirjoitti pillerireseptin, antoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja lähetti kotiin sairaslomalle. Tämäkin olisi jo auttanut, mutta lisäksi hän teki jotakin minulle arvokasta. Sen kymmenminuuttisen, kiireisen terveyskeskusvastaanottoajan aikana hän katsoi minuun ymmärtäväisesti ja sanoi, että kaikki masentuvat joskus. Että se on ihan ymmärrettävää. Elämä vaan joskus menee niin.
Synninpäästön saaneena palasin kotiin ymmärtäväisen puolison luo lepäämään ja olemaan rauhassa masentunut. Se oli vapauttavaa ja helpottavaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään yhteisöllisyyttä, masentuneiden liikuntaryhmiä tai vertaistukea. Tarvitsin tilaa olla yksin ja levätä. Tarvitsin luvan masentuneena olemiseen. Oli ihanaa, että tukenani oli myös lääkitys. (En tässä vähättele ystävieni merkitystä, mutta ystävät eivät voi olla ihmisen ainoa terapia- ja parannuskeino. Olisi ollut epäreilua olettaa niin. Tarvitsin erilaista apua.)
Monilla tavallisilla ihmisillä masennus eittämättä paranee ajan myötä itsestään. Se ehkä selittää tällaiset epärealistisen kuuloiset "tartuin vain itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua" -kommentit. Siinä vaiheessa, kun ihminen voi tahdonvoimalla selättää masennusoireet, hän on todellisuudessa jo aika pitkällä parantumisessaan. Sitä oloa, että ei vain kykene mihinkään, koska elämässä ei ole toivoa, ei voiteta tahdonvoimalla, sillä se on aivokemiallinen kysymys, jolla ei ole tahdon kanssa mitään tekemistä. Ja juuri siksi masennuslääkkeiden tuoma apu voi olla niin arvokas.
Minulle löytyi heti sopiva lääke, ja se nosti minut pahimmasta suosta nopeasti, alle kuukaudessa. Tunsin, että sain elämäni takaisin, ja minulla oli lääkkeiden ansiosta voimia alkaa työstää elämäni kipukohtia mielenterveystoimistossa. Nopean toipumisen takia masennuksesta tuli yksi elämäni hedelmällisimmistä käännekohdista, koska sain kiinni sekä depression aikaisista tuntemuksista että niihin johtaneista syistä: suorituskeskeisestä elämänasenteesta, omien tarpeiden ja tunteiden kieltämisestä, vaikeudesta käsitellä elämän arvaamattomuutta.
Jos olisin odottanut oloni helpottavan itsestään, niin olisi varmasti käynyt, mutta masennuksen pitkittyminen olisi ollut hirvittävän raskasta. Enkä olisi saanut muutettua elämäni suuntaa enkä tehnyt näitä oivalluksia. Olisin sairastunut masennukseen myöhemmin uudelleen.
Söin mielialalääkkeitä vuoden, ja se oli hyvä vuosi. Omalle elimistölle sopiva mielialalääke ei turruta tunteita, mutta se lieventää pahimmat epätoivon syöverit. Se ei vie iloa elämästä, ei tee ihmisestä zombieta eikä muuta persoonaa, vaan katkaisee kuukausien, jopa vuosien aikana kehittyneen ahdistuksen ja toivottomuuden. Jotkut puhuvat lääkkeistä myrkkynä, mutta sinä kesänä ennen lääkitystä juomani katkeruuden ja synkkyyden kalkki oli paljon pahempaa myrkkyä. Masentuneena mikään ei tunnu miltään - lääkitys tuo kaikkivoittavan uupumuksen tilalle tunteet takaisin.
Vuoden lääkityksen ja terapian jälkeen olin saanut itseni aivan uusille raiteille ja tuntui turvalliselta luopua lääkkeistä. En kuitenkaan lopettanut hoitoa kesken, vaan sovimme lääkityksen purkamisesta yhdessä lääkärin kanssa. Minulla oli hyvä tukiverkosto, ja olin muuttunut ihmiseksi, joka ei pitäisi enää toisiin tukeutumista heikkoutena. Lääkehoidon lopettamisesta minulla oli kohtalaiset vieroitusoireet, mikä ehkä kertoo osaltaan siitä, että lääkitys toimi. Minun tapauksessani oli erittäin hyvä, että masennusta hoidettiin ensisijaisesti lääkkeillä. Ne katkaisivat nopeasti yhä pahenevan kierteen.
Sen sijaan, että paasataan siitä, kuinka me länsimaiset ihmiset voimme elintasostamme huolimatta niin huonosti, voitaisiin olla iloisia siitä, että meillä on mahdollisuus hoitaa itseämme. Meillä on turvallisia ja toimivia lääkkeitä ja aikaa sekä sairastaa että toipua. Minulle on aivan turha puhua siitä, miten köyhemmissä maissa yhteisö kannattelee ja tukee jäseniään - emmehän me tiedä, kuinka paljon elämä on siellä vain selviytymistaistelua päivästä toiseen.
Artikkelissa, josta hikeennyimme toistuvasta masennuksesta kärsivän puolisoni kanssa, kävi kyllä ohimennen ilmi, että lääkitys oli auttanut kaikkia kolmea tarinan päähenkilöä. Toimittaja oli kuitenkin halunnut sivuuttaa sen ja nostaa esiin - ajan hengen mukaisesti - ravinnon ja liikunnan vaikutuksen hyvinvointiin. En tietenkään kiistä niiden hyväätekevyyttä, enhän muuten itsekään niihin panostaisi, mutta aina sellaiseen ei ole voimia, ja silloin tarvitaan muita keinoja.
Lehtijutussa todetaan: "Nämä cipralexit, mirtazapinit ja muut auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne taittavat tunnesyöksyiltä kärjen, mutta itse ongelmaa ne eivät poista."
Väärin. Ne nimenomaan poistavat itse ongelman. Ihminen selviää kyllä ilman lääkkeitä päivästä toiseen, mutta hän ei voi muuttaa tahdonvoimalla tai aurinkotervehdyksillä välittäjäaineidensa epätasapainoa. Siihen tarvitaan kemiaa.
Hän toi tietooni erään taannoisen naistenlehden artikkelin, joka käsitteli masennusta kolmen ihmisen näkökulmasta. Sinänsä myönteiseksi tarkoitettu juttu sortui ikäviin ja aivan turhiin vastakkainasetteluihin. Masennuksen hoitovaihtoehdoiksi annettiin se, että lääkäri lähettää vastaanotolta kotiin selviämään yksin mielialalääkkeiden kanssa, ja se, että alkaa liikkua, syödä terveellisesti ja pitää itsestään huolta. Selvä se, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja sillä tekosyyllä voidaan leimata taas kerran masennuksen lääkehoito kaikki tunteet turruttavaksi, ihmisen passivoivaksi muoti-ilmiöksi.
Nähdäkseni kielteiset kokemukset lääkärikäynneistä eivät ainakaan näissä masennustapauksissa liittyneet siihen, että masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä, vaan siihen, että lääkäri ei ollut kuunnellut eikä ymmärtänyt potilasta, tai kyseinen lääke ei ollut sopinut, eikä sitten oltu hakeuduttu uudelleen lääkäriin vaihtamaan lääkettä. Väitteet, että Suomessa lääkärit vaan tuputtavat potilaalle pillereitä, ovat mielestäni aivan käsittämätöntä puppua - niin vaikea itseni ja läheisteni on ollut saada lääkitys jopa silloin, kun sitä on todella tarvittu.
Olisi korkea aika, että lääkkeistä alettaisiin puhua myönteiseen sävyyn. Itse olin opiskeluaikoinani hihhuli, joka vastusti kaikkea sokerista ja eläintuotteista televisioon ja lääkkeisiin, ja voin kertoa: ei se kaikki minua onnellisemmaksi tehnyt. Kokeiltu on kiinalaista lääketiedettä, liikuntaa, vegaaniravintoa, tanssia, verenpaineen vaarallisen alhaiseksi pudottanutta paastoa, vihreää teetä, ylikansallisten yhtiöiden vastustamista, ituja, yhteisöllisyyttä, elävää ravintoa, absolutismia, viljan jauhamista itse, vehnänoraita, päivittäistä tunnin joogaa luonnon helmassa ennen aamiaista, vyöhyketerapiaa, luomuisaa fennoveganismia, kierrätysvaatteita ja matokomposteja - ei toiminut. Sama minä olin kuin nyt, ylä- ja alamäkineni, iloineni, kausiflunssineni ja kilpirauhasoireineni. On naurettavaa väittää, että jokin yksittäinen elämänmuutos auttaisi kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Esimerkiksi masennuksessa ei ole koskaan kyse siitä, syökö maitotuotteita tai ostaako luomukasviksia. Tuon vaiheen kokeiltuani ja ohitettuani ärsyttää, että samat asiat ovat nyt muodissa - kaikenlainen hihhulointi on jotenkin nyt nostettu ihmeelliseen arvoon.
Minä edustan varmaan aika tyypillistä tapausta siinä, että normaalisti ihan terve ja toiminnallinen ihminen sairastuu masennukseen, kun on kohdannut ja osin käsitellytkin kriisin elämässään. Muistan sen hetken kun myönsin asian itselleni - siihen asti olin vain sinnitellyt ja koettanut tarttua itseäni niskasta kiinni. Oli heinäkuu, kesälomani oli lopuillaan mutten tuntenut rentoutuneeni, lojuin haluttomana sohvalla ja riitelin puolihuolimattomasti jostakin pikkuasiasta puolison kanssa. Tuntui, etten jaksa keskittyä edes riitelyyn, ettei mihinkään asiaan ei ole olemassa mitään ratkaisua ja etten ikinä haluaisi nousta sohvalta. Kesken riidan sanoin sen ääneen: mä taidan olla masentunut tai jotain.
Ja tsemppasin vielä sen verran, että varasin ajan lääkäriin. Jossain taustalla itsesyytökset kaikuivat vielä, mutta ehkä vähän hiljaisempina, koska en oikein jaksanut välittää niistä. Ja lääkäri teki juuri niin kuin toivoin: kirjoitti pillerireseptin, antoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja lähetti kotiin sairaslomalle. Tämäkin olisi jo auttanut, mutta lisäksi hän teki jotakin minulle arvokasta. Sen kymmenminuuttisen, kiireisen terveyskeskusvastaanottoajan aikana hän katsoi minuun ymmärtäväisesti ja sanoi, että kaikki masentuvat joskus. Että se on ihan ymmärrettävää. Elämä vaan joskus menee niin.
Synninpäästön saaneena palasin kotiin ymmärtäväisen puolison luo lepäämään ja olemaan rauhassa masentunut. Se oli vapauttavaa ja helpottavaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään yhteisöllisyyttä, masentuneiden liikuntaryhmiä tai vertaistukea. Tarvitsin tilaa olla yksin ja levätä. Tarvitsin luvan masentuneena olemiseen. Oli ihanaa, että tukenani oli myös lääkitys. (En tässä vähättele ystävieni merkitystä, mutta ystävät eivät voi olla ihmisen ainoa terapia- ja parannuskeino. Olisi ollut epäreilua olettaa niin. Tarvitsin erilaista apua.)
Monilla tavallisilla ihmisillä masennus eittämättä paranee ajan myötä itsestään. Se ehkä selittää tällaiset epärealistisen kuuloiset "tartuin vain itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua" -kommentit. Siinä vaiheessa, kun ihminen voi tahdonvoimalla selättää masennusoireet, hän on todellisuudessa jo aika pitkällä parantumisessaan. Sitä oloa, että ei vain kykene mihinkään, koska elämässä ei ole toivoa, ei voiteta tahdonvoimalla, sillä se on aivokemiallinen kysymys, jolla ei ole tahdon kanssa mitään tekemistä. Ja juuri siksi masennuslääkkeiden tuoma apu voi olla niin arvokas.
Minulle löytyi heti sopiva lääke, ja se nosti minut pahimmasta suosta nopeasti, alle kuukaudessa. Tunsin, että sain elämäni takaisin, ja minulla oli lääkkeiden ansiosta voimia alkaa työstää elämäni kipukohtia mielenterveystoimistossa. Nopean toipumisen takia masennuksesta tuli yksi elämäni hedelmällisimmistä käännekohdista, koska sain kiinni sekä depression aikaisista tuntemuksista että niihin johtaneista syistä: suorituskeskeisestä elämänasenteesta, omien tarpeiden ja tunteiden kieltämisestä, vaikeudesta käsitellä elämän arvaamattomuutta.
Jos olisin odottanut oloni helpottavan itsestään, niin olisi varmasti käynyt, mutta masennuksen pitkittyminen olisi ollut hirvittävän raskasta. Enkä olisi saanut muutettua elämäni suuntaa enkä tehnyt näitä oivalluksia. Olisin sairastunut masennukseen myöhemmin uudelleen.
Söin mielialalääkkeitä vuoden, ja se oli hyvä vuosi. Omalle elimistölle sopiva mielialalääke ei turruta tunteita, mutta se lieventää pahimmat epätoivon syöverit. Se ei vie iloa elämästä, ei tee ihmisestä zombieta eikä muuta persoonaa, vaan katkaisee kuukausien, jopa vuosien aikana kehittyneen ahdistuksen ja toivottomuuden. Jotkut puhuvat lääkkeistä myrkkynä, mutta sinä kesänä ennen lääkitystä juomani katkeruuden ja synkkyyden kalkki oli paljon pahempaa myrkkyä. Masentuneena mikään ei tunnu miltään - lääkitys tuo kaikkivoittavan uupumuksen tilalle tunteet takaisin.
Vuoden lääkityksen ja terapian jälkeen olin saanut itseni aivan uusille raiteille ja tuntui turvalliselta luopua lääkkeistä. En kuitenkaan lopettanut hoitoa kesken, vaan sovimme lääkityksen purkamisesta yhdessä lääkärin kanssa. Minulla oli hyvä tukiverkosto, ja olin muuttunut ihmiseksi, joka ei pitäisi enää toisiin tukeutumista heikkoutena. Lääkehoidon lopettamisesta minulla oli kohtalaiset vieroitusoireet, mikä ehkä kertoo osaltaan siitä, että lääkitys toimi. Minun tapauksessani oli erittäin hyvä, että masennusta hoidettiin ensisijaisesti lääkkeillä. Ne katkaisivat nopeasti yhä pahenevan kierteen.
Sen sijaan, että paasataan siitä, kuinka me länsimaiset ihmiset voimme elintasostamme huolimatta niin huonosti, voitaisiin olla iloisia siitä, että meillä on mahdollisuus hoitaa itseämme. Meillä on turvallisia ja toimivia lääkkeitä ja aikaa sekä sairastaa että toipua. Minulle on aivan turha puhua siitä, miten köyhemmissä maissa yhteisö kannattelee ja tukee jäseniään - emmehän me tiedä, kuinka paljon elämä on siellä vain selviytymistaistelua päivästä toiseen.
Artikkelissa, josta hikeennyimme toistuvasta masennuksesta kärsivän puolisoni kanssa, kävi kyllä ohimennen ilmi, että lääkitys oli auttanut kaikkia kolmea tarinan päähenkilöä. Toimittaja oli kuitenkin halunnut sivuuttaa sen ja nostaa esiin - ajan hengen mukaisesti - ravinnon ja liikunnan vaikutuksen hyvinvointiin. En tietenkään kiistä niiden hyväätekevyyttä, enhän muuten itsekään niihin panostaisi, mutta aina sellaiseen ei ole voimia, ja silloin tarvitaan muita keinoja.
Lehtijutussa todetaan: "Nämä cipralexit, mirtazapinit ja muut auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne taittavat tunnesyöksyiltä kärjen, mutta itse ongelmaa ne eivät poista."
Väärin. Ne nimenomaan poistavat itse ongelman. Ihminen selviää kyllä ilman lääkkeitä päivästä toiseen, mutta hän ei voi muuttaa tahdonvoimalla tai aurinkotervehdyksillä välittäjäaineidensa epätasapainoa. Siihen tarvitaan kemiaa.
Maalisyö
kuulen pöllön
jäät juoksevat katolta
kuin hiiret
* * *
I hear an owl
ice running down the roof
like mice
jäät juoksevat katolta
kuin hiiret
* * *
I hear an owl
ice running down the roof
like mice
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Kuinka adhd kesytetään
Olen niin onnekas, että minulla on rinnallani juuri minulle oikea ihminen. Olen viitannut häneen tässä blogissa adhd-puolisona ja kirjoittanut muun muassa hänen ad(h)d-oireistaan, anoreksiastaan ja toistuvasta masennuksestaan. Tietenkin hän on minulle ennen kaikkea ihminen diagnoosien takana: upea, luova ja viisas tuittupää. Jotkin adhd-oireet ovat kuitenkin sen verran yleisiä, että olen saanut toimia jonkinlaisena vertaistukena muiden adhd-ihmisten puolisoille.
Itse olen oppinut asioita aika pitkän kaavan kautta, emmekä kaikkia hyviä toimintamalleja puolisoni kanssa muista joka tilanteessa vieläkään, joten ajattelin helpottaa teidän muiden adhd-parien elämää kirjoittamalla muutaman neuvon elämästä adhd-perheessä. ;-)
Kaikki asiat eivät tietenkään päde kaikkiin, enkä itsekään aina muista toimia näin, mutta kyllä nämä toimintamallit arkea helpottavat, olit sitten adhd-ihmisen perheenjäsen tai ystävä (tässä tekstissä lyhyyden vuoksi käytetty termi adhd tarkoittaa adhd-oireita omaavaa ihmistä):
- Muista, että adhd-ihmisellä on päässään niin sanotusti monta televisiokanavaa yhtä aikaa auki, joten hänen keskittymisensä repeilee. Opi tarkkailemaan, milloin on hyvä hetki ottaa jokin asia puheeksi. Poissaoleva ilme tai ärtyneisyys ovat merkkejä siitä, että ajoitus on pielessä.
- Jos adhd ärähtää, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Odota parempaa hetkeä. Usein on parasta vain antaa asioiden mennä ohi korvien. Myös lempeä huumori voi auttaa. Älä vähättele, mutta osoita, että suuttuminen ei ole ylettömän vakavaa ja että maailma ei kaadu tähän. Joissakin tilanteissa voit hyvin ärähdellä takaisin - on kivaa olla yhdessä äreä!
- Älä höpöttele, rupattele tai selittele jatkuvasti. Puheen seuraaminen on adhd:lle kuormittavaa, koska se katkaisee aina yritykset saada päänsisäinen kaaos järjestykseen. Puhu asiasi kerralla. Opeta adhd sanomaan suoraan, milloin hän kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa.
- Jos keskusteltavana on jokin tärkeä aihe, voit kiinnittää adhd:n huomion nimellä ja tarkistaa, että nyt sopii jutella.
- Kun kysyt adhd:ltä jotakin, anna hänelle aikaa vastata. Älä latele monta kysymystä peräkkäin. Vältä ehdottomasti esittämästä vaihtoehtoisia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata, tyyliin "haluaisitko tehdä näin vai tehdäänkö sittenkin noin?"
- Jos adhd ahdistuu tai hätääntyy vaihtoehdoista, oli kyse sitten kahvilatilauksista, päiväohjelman suunnittelusta tai vaatevalinnoista, rauhoita häntä muistuttamalla, että hänellä ei ole kiire, vaan hän voi ottaa ihan niin paljon aikaa miettimiseen kuin haluaa. Älä koskaan painosta.
- Vältä adhd:n käskemistä, se laukaisee helposti uhmareaktion. Paljon parempia tuloksia saa pyytämällä ja neuvottelemalla. Silloin kun adhd on jossakin ääritilassa, esim. hyvin väsynyt tai hyvin nälkäinen, voit ehdottaa jotakin toimintamallia: "Jospa nyt vain istuisit alas ja söisit jotakin ihan ensin."
- Kunnioita adhd:n fyysistä tilaa. Älä mene liian lähelle, kun hänellä on jotakin muuta kesken. Älä tunge yhtäaikaa kylpyhuoneeseen tai keittiöön, ainakaan lupaa kysymättä. Opettele välillä väistämään nopealiikkeisen adhd:n tieltä.
- Jos hänellä on jokin puuha kesken, älä osallistu äläkä neuvo, ellei sitä pyydetä. Jos homma näyttää älyttömältä sähläykseltä, kysy: "Haluaisitko apua?"
- Älä pakota adhd:tä yhteistyöhön, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.
- Keskustele adhd:n kanssa paljon - aina silloin, kun molemmilla on hyvä hetki. Se on hirveän antoisaa ja ehdottoman välttämätöntä.
- Auta adhd:ta pitämään kiinni rutiineista. Kaikki tarvitsevat riittävästi unta ja aterioita 3-4 tunnin välein, mutta adhd:lle se on erityisen tärkeää. Muistuta lääkkeistä, jos ne näyttävät unohtuvan.
- Opi tunnistamaan adhd:n päivärytmistä taitekohdat, jolloin hänellä on vaikeaa. Sellaisia voivat olla aamut, lääkkeiden ottoaika ja myöhäisillat. Vältä silloin kuormittamasta adhd:ta ja yritä ennemmin ohjata häntä syömään, lepäämään tai ottamaan lääke.
- Kun adhd on ylikierroksilla - oli se sitten myönteinen tai kielteinen tila - kannattaa pyrkiä pysymään itse aika rauhallisena. Parhaimmillasi voit olla ikään kuin kiintopiste, levottomuuden vastakohta.
- Kun adhd on lamaantunut, voit auttaa hänet alkuun. Hellä töniminen voi olla joskus tarpeen. Aloittaminen on hänelle vaikeaa, mutta jos autat hänet tikkaita ylös ja ojennat lumikolan perään, hän puhdistaa katon lumesta tuossa tuokiossa ja nauttiikin siitä.
- Älä vähättele adhd:n kokemaa ahdistusta. Maailma on oikeasti erilainen adhd:lle. Aistiyliherkkyysoireet ovat myös todellisia, ja ne on otettava vakavasti. Keskustelkaa yhdessä keinoista, joilla ongelmia voidaan lieventää.
- Mieti, kuinka tarpeellista on saada adhd mukaan pankkineuvotteluihin, vakuutusyhtiöön tai konserttiin. On turha suuttua siitä, että hän meinaa nukahtaa, jos olet itse pakottanut mukaan.
- Adhd ei pysty "ryhdistäytymään" ja toimimaan toisin pelkällä tahdonvoimalla, niin kuin me muut. On vähättelyä ja tietämättömyyttä kehottaa häntä sellaiseen. Puolusta adhd-läheistäsi muiden vähättelevää asennetta vastaan.
- Älä nöyristele tai elä läheisesi adhd-oireiden ehdoilla. Ota omaa tilaa. Salli itsellesi se, ettei konflikteja voi välttää ja että myös sinä saat ärtyä ja suuttua. Älä missään nimessä ryhdy adhd:n vanhemmaksi äläkä pyri olemaan aina itse järkevä ja tyyni.
- Älä holhoa, se on alentavaa. (Tässä annetut ohjeet ovat nimenomaan yhteisten neuvottelutaitojen kehittämistä niin, että molemmat voivat elää kotonaan omana itsenään - ottaen kuitenkin huomioon, että toisella on adhd.)
- Jos adhd on liikunnallinen, liikkukaa yhdessä. Se voi myös estää adhd:ta hurahtamasta liikaa liikuntaan. Joskus saatat kyllä kuulla esim. ajavasi pyörää "tosi ärsyttävästi". ;-) Yhdessä liikkuminen ja tekeminen on kuitenkin usein kivaa molemmista.
- Kysy neuvoa adhd-ihmiseltä. Adhd osaa ajattelussaan rikkoa rajoja ja antaa nerokkaan oivaltavia ratkaisuja eri pulmiin. Hän osaa myös kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteitä, mikä mahdollistaa erittäin luovan ongelmanratkaisun.
- Nauti adhd:n yllätyksellisyydestä. Elämä ei ole koskaan tylsää. Opettele nauttimaan siitä, että tuulee milloin mistäkin, ja huvittumaan adhd:n hurahduksista milloin mihinkin. Yhdessä voitte kokea mielettömiä seikkailuja.
- Iloitse siitä, että adhd ei ole mikään hissukka! Häneltä voi oppia omien rajojen pitämistä, totutun kyseenalaistamista, uudenlaista rehellisyyttä ystävyyssuhteissa - mitä vain! Adhd on ehtymätön yllätysten lähde.
- Adhd on usein luova, tarmokas ja taiteellinen. Sitä kannattaa hyödyntää kaikessa sisustuksesta ja pukeutumisesta lemmikkien ja lasten viihdyttämiseen.
- Anna adhd:lle tunnustusta. Muistuta, että pidät myös hänen adhd-piirteistään. Yllätä hänet.
Itse olen oppinut asioita aika pitkän kaavan kautta, emmekä kaikkia hyviä toimintamalleja puolisoni kanssa muista joka tilanteessa vieläkään, joten ajattelin helpottaa teidän muiden adhd-parien elämää kirjoittamalla muutaman neuvon elämästä adhd-perheessä. ;-)
Kaikki asiat eivät tietenkään päde kaikkiin, enkä itsekään aina muista toimia näin, mutta kyllä nämä toimintamallit arkea helpottavat, olit sitten adhd-ihmisen perheenjäsen tai ystävä (tässä tekstissä lyhyyden vuoksi käytetty termi adhd tarkoittaa adhd-oireita omaavaa ihmistä):
- Muista, että adhd-ihmisellä on päässään niin sanotusti monta televisiokanavaa yhtä aikaa auki, joten hänen keskittymisensä repeilee. Opi tarkkailemaan, milloin on hyvä hetki ottaa jokin asia puheeksi. Poissaoleva ilme tai ärtyneisyys ovat merkkejä siitä, että ajoitus on pielessä.
- Jos adhd ärähtää, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Odota parempaa hetkeä. Usein on parasta vain antaa asioiden mennä ohi korvien. Myös lempeä huumori voi auttaa. Älä vähättele, mutta osoita, että suuttuminen ei ole ylettömän vakavaa ja että maailma ei kaadu tähän. Joissakin tilanteissa voit hyvin ärähdellä takaisin - on kivaa olla yhdessä äreä!
- Älä höpöttele, rupattele tai selittele jatkuvasti. Puheen seuraaminen on adhd:lle kuormittavaa, koska se katkaisee aina yritykset saada päänsisäinen kaaos järjestykseen. Puhu asiasi kerralla. Opeta adhd sanomaan suoraan, milloin hän kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa.
- Jos keskusteltavana on jokin tärkeä aihe, voit kiinnittää adhd:n huomion nimellä ja tarkistaa, että nyt sopii jutella.
- Kun kysyt adhd:ltä jotakin, anna hänelle aikaa vastata. Älä latele monta kysymystä peräkkäin. Vältä ehdottomasti esittämästä vaihtoehtoisia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata, tyyliin "haluaisitko tehdä näin vai tehdäänkö sittenkin noin?"
- Jos adhd ahdistuu tai hätääntyy vaihtoehdoista, oli kyse sitten kahvilatilauksista, päiväohjelman suunnittelusta tai vaatevalinnoista, rauhoita häntä muistuttamalla, että hänellä ei ole kiire, vaan hän voi ottaa ihan niin paljon aikaa miettimiseen kuin haluaa. Älä koskaan painosta.
- Vältä adhd:n käskemistä, se laukaisee helposti uhmareaktion. Paljon parempia tuloksia saa pyytämällä ja neuvottelemalla. Silloin kun adhd on jossakin ääritilassa, esim. hyvin väsynyt tai hyvin nälkäinen, voit ehdottaa jotakin toimintamallia: "Jospa nyt vain istuisit alas ja söisit jotakin ihan ensin."
- Kunnioita adhd:n fyysistä tilaa. Älä mene liian lähelle, kun hänellä on jotakin muuta kesken. Älä tunge yhtäaikaa kylpyhuoneeseen tai keittiöön, ainakaan lupaa kysymättä. Opettele välillä väistämään nopealiikkeisen adhd:n tieltä.
- Jos hänellä on jokin puuha kesken, älä osallistu äläkä neuvo, ellei sitä pyydetä. Jos homma näyttää älyttömältä sähläykseltä, kysy: "Haluaisitko apua?"
- Älä pakota adhd:tä yhteistyöhön, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.
- Keskustele adhd:n kanssa paljon - aina silloin, kun molemmilla on hyvä hetki. Se on hirveän antoisaa ja ehdottoman välttämätöntä.
- Auta adhd:ta pitämään kiinni rutiineista. Kaikki tarvitsevat riittävästi unta ja aterioita 3-4 tunnin välein, mutta adhd:lle se on erityisen tärkeää. Muistuta lääkkeistä, jos ne näyttävät unohtuvan.
- Opi tunnistamaan adhd:n päivärytmistä taitekohdat, jolloin hänellä on vaikeaa. Sellaisia voivat olla aamut, lääkkeiden ottoaika ja myöhäisillat. Vältä silloin kuormittamasta adhd:ta ja yritä ennemmin ohjata häntä syömään, lepäämään tai ottamaan lääke.
- Kun adhd on ylikierroksilla - oli se sitten myönteinen tai kielteinen tila - kannattaa pyrkiä pysymään itse aika rauhallisena. Parhaimmillasi voit olla ikään kuin kiintopiste, levottomuuden vastakohta.
- Kun adhd on lamaantunut, voit auttaa hänet alkuun. Hellä töniminen voi olla joskus tarpeen. Aloittaminen on hänelle vaikeaa, mutta jos autat hänet tikkaita ylös ja ojennat lumikolan perään, hän puhdistaa katon lumesta tuossa tuokiossa ja nauttiikin siitä.
- Älä vähättele adhd:n kokemaa ahdistusta. Maailma on oikeasti erilainen adhd:lle. Aistiyliherkkyysoireet ovat myös todellisia, ja ne on otettava vakavasti. Keskustelkaa yhdessä keinoista, joilla ongelmia voidaan lieventää.
- Mieti, kuinka tarpeellista on saada adhd mukaan pankkineuvotteluihin, vakuutusyhtiöön tai konserttiin. On turha suuttua siitä, että hän meinaa nukahtaa, jos olet itse pakottanut mukaan.
- Adhd ei pysty "ryhdistäytymään" ja toimimaan toisin pelkällä tahdonvoimalla, niin kuin me muut. On vähättelyä ja tietämättömyyttä kehottaa häntä sellaiseen. Puolusta adhd-läheistäsi muiden vähättelevää asennetta vastaan.
- Älä nöyristele tai elä läheisesi adhd-oireiden ehdoilla. Ota omaa tilaa. Salli itsellesi se, ettei konflikteja voi välttää ja että myös sinä saat ärtyä ja suuttua. Älä missään nimessä ryhdy adhd:n vanhemmaksi äläkä pyri olemaan aina itse järkevä ja tyyni.
- Älä holhoa, se on alentavaa. (Tässä annetut ohjeet ovat nimenomaan yhteisten neuvottelutaitojen kehittämistä niin, että molemmat voivat elää kotonaan omana itsenään - ottaen kuitenkin huomioon, että toisella on adhd.)
- Jos adhd on liikunnallinen, liikkukaa yhdessä. Se voi myös estää adhd:ta hurahtamasta liikaa liikuntaan. Joskus saatat kyllä kuulla esim. ajavasi pyörää "tosi ärsyttävästi". ;-) Yhdessä liikkuminen ja tekeminen on kuitenkin usein kivaa molemmista.
- Kysy neuvoa adhd-ihmiseltä. Adhd osaa ajattelussaan rikkoa rajoja ja antaa nerokkaan oivaltavia ratkaisuja eri pulmiin. Hän osaa myös kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteitä, mikä mahdollistaa erittäin luovan ongelmanratkaisun.
- Nauti adhd:n yllätyksellisyydestä. Elämä ei ole koskaan tylsää. Opettele nauttimaan siitä, että tuulee milloin mistäkin, ja huvittumaan adhd:n hurahduksista milloin mihinkin. Yhdessä voitte kokea mielettömiä seikkailuja.
- Iloitse siitä, että adhd ei ole mikään hissukka! Häneltä voi oppia omien rajojen pitämistä, totutun kyseenalaistamista, uudenlaista rehellisyyttä ystävyyssuhteissa - mitä vain! Adhd on ehtymätön yllätysten lähde.
- Adhd on usein luova, tarmokas ja taiteellinen. Sitä kannattaa hyödyntää kaikessa sisustuksesta ja pukeutumisesta lemmikkien ja lasten viihdyttämiseen.
- Anna adhd:lle tunnustusta. Muistuta, että pidät myös hänen adhd-piirteistään. Yllätä hänet.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
"Muotia" lapsille
Kummilapsille vaatteita ostaessani törmäsin taas siihen raivostuttavaan tosiasiaan, että lastenvaatteet ovat nykyään paljon voimakkaammin sukupuolitettuja kuin vaikkapa omassa lapsuudessani. On sietämätöntä, että tytöille on vain tylsän vaaleanpunaisia luomuksia ja pojille vain ankean harmaan, sinisen ja vihreän kirjavia sarjakuvamekastuspaitoja. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, koska nykyinen lasten sukupuolittaminen tekisi elämästä sietämätöntä, kun sitä joutuisi joka päivä arjessa kohtaamaan.
Kaikkien, jotka luulevat, että tytöt luonnostaan pitävät vaaleanpunaisesta ja pojat viihtyvät sinisessä, kannattaa lukea vaikkapa tämä uutinen. Totuus on se, että tytöt pitävät vaaleanpunaisesta, koska se on normitettu osaksi tyttö- ja naiskulttuuria. Lapsia ohjaillaan niin voimakkaasti kaupoissa, mediassa ja mainoksissa, että heillä ei ole aavistustakaan, mitä he oikeasti itse haluaisivat. Muuta kuin kuulua joukkoon; olla osa oman sukupuolensa ryhmää, joka heille esitellään värein, hahmoin ja toiminnoin.
Pistää silmään, että aivan neutraalitkin - esim. mustat - vaatteet on kaupoissa ja mainoksissa jaettu tyttöjen ja poikien vaatteiksi. Lapsethan ovat vartaloiltaan samanlaisia, joten samat paidat kai käyvät kaikille. Aiemmin, vaikkapa vielä omassa lapsuudessani, sisarukset perivät toistensa vaatteita sukupuolesta huolimatta. Muistan itsekin viihtyneeni vallan hyvin veljeni vanhoissa vaatteissa. Nykyään se ei ehkä onnistu, kun aikuiset näyttävät jostakin syystä täysin hurahtaneen lasten sukupuolittamiseen.
Eräs esimerkki tästä on markkinoille tuleva, ala-asteikäisille suunnattu "muotilehti". Ensinäkemältä saattaa ajatella, että mikäs siinä, jos pikkutytöt ovat kiinnostuneita muodista ja vaatteista. Lehden sisältö saattaa myös vaikuttaa melko harmittomalta. Sen verran häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntui lehden nimeä myöten, että aloin hieman tutustua asiaan. Kriittisiä puheenvuoroja lehdestä on esitetty monta, muun muassa vanhempien näkökulmasta.
Tuossa Ylen jutussa haastateltu Aalto-Setälä, joka jostakin syystä nimittää näitä kohderyhmän 6-12-vuotiaita lapsia nuoriksi, antaa ymmärtää, että käpylehmien aika on ohi, ja lapsia on lähestyttävä modernein keinoin: "Nythän lapset lukevat aikuisten lehtiä ja surffaavat netissä. Koetetaan tehdä sellainen lehti, jonka kehtaa lapselle antaa."
Juuri tässä mielestäni piilee ongelman ydin. Jos lapsi lukee aikuisten lehteä, hän tajuaa kurkistavansa aikuisten maailmaan, joka ehkä kiehtoo ja pelottaa, mutta on kuitenkin erillinen hänen elämästään. Niin kauan kuin pikkutytöt ajattelevat, että tälläytyminen ja pynttäytyminen muita miellyttääkseen on jostakin ihme syystä osa naisten elämää, mutta ei lasten, maailmassa on mielestäni vielä jotakin toivoa.
Mutta siinä vaiheessa, kun tätä stereotypista naisen mallia aletaan syöttää kuusivuotiaille heidän omassa maailmassaan aivan oman lehden avulla, mennään pahasti metsään. Aikuisten kuuluu määrittää se, mitä lapselle annetaan, ei kyse ole siitä, mitä lapselle "kehtaa antaa". Miten traumatisoituneita lapsia me oikein haluamme?! Stereotypiat vallitsevat jo kaikkialla lastenohjelmista vaatekauppoihin, joten tarvitseeko niitä enää vahvistaa? Eikö niitä kannattaisi ennemminkin purkaa - siitä hyötyisivät ihan kaikki lapset ja aikuiset.
Kurkistin myös tämän kiistellyn lehden verkkosivustoon ja ennen kaikkea keskustelufoorumille. Se on kuulkaa lohdutonta luettavaa. Varsinkin Keho & co. -osio, jossa kymmenvuotiaat suomalaislapset vertailevat paino- ja pituuslukemiaan.
"...mul on ylipainoo, koska jokin aika sit mä painoin monta kiloo vähemmän... eli mua pelottaa et pojat ei tykkää must ku oon lihonu siis ihan sikana, miettikää nyt, 3kg!!!! miten saisin laihdutettua? oon yrittäny olla paljon syömättä, mutta mulle on tullu aina paha olo..."
Ja tässä on siis kyseessä kasvava, ala-asteikäinen lapsi! Sivusto on kuulemma suunnattu lehden kohderyhmää vanhemmille eli yläastelaisille, mutta kyllä siellä iso osa keskustelijoista on ala-asteella. Muutkaan sivuston osiot eivät poista pahaa mieltä, sivusto nimittäin pursuaa vinkkejä meikkivoiteen valinnasta hiustenhoidon ehdottomasti vältettäviin virheisiin. Kaikkea hiuksista varpaankynsiin pitää "hoitaa" ja vieläpä "oikein".
"Osaathan lakata kyntesi oikein?"
"Kasvojen lisäksi myös muuta kehoa tulee hoitaa huolellisesti!"
"Jalkoja tulee hoitaa ympäri vuoden, ei ainoastaan kesällä."
Välillä muistutetaan, että jokainen on kaunis omana itsenään - miten ristiriitainen viesti!
Lasten ei tarvitse "hoitaa" yhtään mitään! Tämä on aivan aikuisille naisille suunnatun median kaltaista, otsikot ja jutut voisivat olla jostakin minunikäisilleni tarkoitetusta lehdestä. (Kuvituksenakin on aikuisia naisia tai piirrettyjä, isopäisiä ja tikkujalkaisia nukkeja, kuvassa.) Karmeaa ajatellakin, että vaikkapa 7-10-vuotiaat tytöt lukevat näitä juttuja tietoisina siitä, että ne on tarkoitettu juuri heille!
Muotiosion kenkäjutussa ("kaikki, mitä TopModelin tarvitsee tietää kengistä") esitellään erilaisia kenkiä: ballerinat, tennarit, sandaalit ja niiden lomassa kahdeksat erilaiset korkokengät piikkikoroista aina "romanttisiin iltoihin" sopiviin slingback-korkkareihin. Eikä muuta. Siinäpä muodista kiinnostuneen ala-/yläasteikäisen tytön normaali kenkäkaapin sisältö!
Keho-osion pedikyyrijutussa taas neuvotaan: "Pehmeällä kynsitikulla voit varovasti työntää kynnen ihon kynnen juureen. Se näyttää yksinkertaisesti hyvältä - ja sinun on se myös tehtävä ennen kuin voit levittää kynsilakan kynsiisi. Kaikkiin jalkoihin ilmestyy jossakin vaiheessa kovettumia, jotka eivät ole kovin pahoja - sinun on vain tehtävä niille jotain!"
Sivusto saa minut suorastaan pahoinvoivaksi. Olin niin toivonut, että nykylapset oppivat isompana kyseenalaistamaan tällaisia juttuja ja tekemään omia valintoja sen suhteen, mikä "näyttää yksinkertaisesti hyvältä". Mutta esimerkiksi juuri lukemaan oppineella lapsella ei kyllä ole vielä mitään medialukutaitoa ja vastustuskykyä tällaista aivopesua vastaan!
...vai pitäisikö vain hyväksyä se, että nyt sinunkin koululaisesi voi näiden ohjeiden mukaan treenata tehokkaasti vaikkapa juoksemalla koulun portaat pari ylimääräistä kertaa?!
Kaikkien, jotka luulevat, että tytöt luonnostaan pitävät vaaleanpunaisesta ja pojat viihtyvät sinisessä, kannattaa lukea vaikkapa tämä uutinen. Totuus on se, että tytöt pitävät vaaleanpunaisesta, koska se on normitettu osaksi tyttö- ja naiskulttuuria. Lapsia ohjaillaan niin voimakkaasti kaupoissa, mediassa ja mainoksissa, että heillä ei ole aavistustakaan, mitä he oikeasti itse haluaisivat. Muuta kuin kuulua joukkoon; olla osa oman sukupuolensa ryhmää, joka heille esitellään värein, hahmoin ja toiminnoin.
Pistää silmään, että aivan neutraalitkin - esim. mustat - vaatteet on kaupoissa ja mainoksissa jaettu tyttöjen ja poikien vaatteiksi. Lapsethan ovat vartaloiltaan samanlaisia, joten samat paidat kai käyvät kaikille. Aiemmin, vaikkapa vielä omassa lapsuudessani, sisarukset perivät toistensa vaatteita sukupuolesta huolimatta. Muistan itsekin viihtyneeni vallan hyvin veljeni vanhoissa vaatteissa. Nykyään se ei ehkä onnistu, kun aikuiset näyttävät jostakin syystä täysin hurahtaneen lasten sukupuolittamiseen.
Eräs esimerkki tästä on markkinoille tuleva, ala-asteikäisille suunnattu "muotilehti". Ensinäkemältä saattaa ajatella, että mikäs siinä, jos pikkutytöt ovat kiinnostuneita muodista ja vaatteista. Lehden sisältö saattaa myös vaikuttaa melko harmittomalta. Sen verran häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntui lehden nimeä myöten, että aloin hieman tutustua asiaan. Kriittisiä puheenvuoroja lehdestä on esitetty monta, muun muassa vanhempien näkökulmasta.
Tuossa Ylen jutussa haastateltu Aalto-Setälä, joka jostakin syystä nimittää näitä kohderyhmän 6-12-vuotiaita lapsia nuoriksi, antaa ymmärtää, että käpylehmien aika on ohi, ja lapsia on lähestyttävä modernein keinoin: "Nythän lapset lukevat aikuisten lehtiä ja surffaavat netissä. Koetetaan tehdä sellainen lehti, jonka kehtaa lapselle antaa."
Juuri tässä mielestäni piilee ongelman ydin. Jos lapsi lukee aikuisten lehteä, hän tajuaa kurkistavansa aikuisten maailmaan, joka ehkä kiehtoo ja pelottaa, mutta on kuitenkin erillinen hänen elämästään. Niin kauan kuin pikkutytöt ajattelevat, että tälläytyminen ja pynttäytyminen muita miellyttääkseen on jostakin ihme syystä osa naisten elämää, mutta ei lasten, maailmassa on mielestäni vielä jotakin toivoa.
Mutta siinä vaiheessa, kun tätä stereotypista naisen mallia aletaan syöttää kuusivuotiaille heidän omassa maailmassaan aivan oman lehden avulla, mennään pahasti metsään. Aikuisten kuuluu määrittää se, mitä lapselle annetaan, ei kyse ole siitä, mitä lapselle "kehtaa antaa". Miten traumatisoituneita lapsia me oikein haluamme?! Stereotypiat vallitsevat jo kaikkialla lastenohjelmista vaatekauppoihin, joten tarvitseeko niitä enää vahvistaa? Eikö niitä kannattaisi ennemminkin purkaa - siitä hyötyisivät ihan kaikki lapset ja aikuiset.
Kurkistin myös tämän kiistellyn lehden verkkosivustoon ja ennen kaikkea keskustelufoorumille. Se on kuulkaa lohdutonta luettavaa. Varsinkin Keho & co. -osio, jossa kymmenvuotiaat suomalaislapset vertailevat paino- ja pituuslukemiaan.
"...mul on ylipainoo, koska jokin aika sit mä painoin monta kiloo vähemmän... eli mua pelottaa et pojat ei tykkää must ku oon lihonu siis ihan sikana, miettikää nyt, 3kg!!!! miten saisin laihdutettua? oon yrittäny olla paljon syömättä, mutta mulle on tullu aina paha olo..."
Ja tässä on siis kyseessä kasvava, ala-asteikäinen lapsi! Sivusto on kuulemma suunnattu lehden kohderyhmää vanhemmille eli yläastelaisille, mutta kyllä siellä iso osa keskustelijoista on ala-asteella. Muutkaan sivuston osiot eivät poista pahaa mieltä, sivusto nimittäin pursuaa vinkkejä meikkivoiteen valinnasta hiustenhoidon ehdottomasti vältettäviin virheisiin. Kaikkea hiuksista varpaankynsiin pitää "hoitaa" ja vieläpä "oikein".
"Osaathan lakata kyntesi oikein?"
"Kasvojen lisäksi myös muuta kehoa tulee hoitaa huolellisesti!"
"Jalkoja tulee hoitaa ympäri vuoden, ei ainoastaan kesällä."
Välillä muistutetaan, että jokainen on kaunis omana itsenään - miten ristiriitainen viesti!
Lasten ei tarvitse "hoitaa" yhtään mitään! Tämä on aivan aikuisille naisille suunnatun median kaltaista, otsikot ja jutut voisivat olla jostakin minunikäisilleni tarkoitetusta lehdestä. (Kuvituksenakin on aikuisia naisia tai piirrettyjä, isopäisiä ja tikkujalkaisia nukkeja, kuvassa.) Karmeaa ajatellakin, että vaikkapa 7-10-vuotiaat tytöt lukevat näitä juttuja tietoisina siitä, että ne on tarkoitettu juuri heille!Muotiosion kenkäjutussa ("kaikki, mitä TopModelin tarvitsee tietää kengistä") esitellään erilaisia kenkiä: ballerinat, tennarit, sandaalit ja niiden lomassa kahdeksat erilaiset korkokengät piikkikoroista aina "romanttisiin iltoihin" sopiviin slingback-korkkareihin. Eikä muuta. Siinäpä muodista kiinnostuneen ala-/yläasteikäisen tytön normaali kenkäkaapin sisältö!
Keho-osion pedikyyrijutussa taas neuvotaan: "Pehmeällä kynsitikulla voit varovasti työntää kynnen ihon kynnen juureen. Se näyttää yksinkertaisesti hyvältä - ja sinun on se myös tehtävä ennen kuin voit levittää kynsilakan kynsiisi. Kaikkiin jalkoihin ilmestyy jossakin vaiheessa kovettumia, jotka eivät ole kovin pahoja - sinun on vain tehtävä niille jotain!"
Sivusto saa minut suorastaan pahoinvoivaksi. Olin niin toivonut, että nykylapset oppivat isompana kyseenalaistamaan tällaisia juttuja ja tekemään omia valintoja sen suhteen, mikä "näyttää yksinkertaisesti hyvältä". Mutta esimerkiksi juuri lukemaan oppineella lapsella ei kyllä ole vielä mitään medialukutaitoa ja vastustuskykyä tällaista aivopesua vastaan!
...vai pitäisikö vain hyväksyä se, että nyt sinunkin koululaisesi voi näiden ohjeiden mukaan treenata tehokkaasti vaikkapa juoksemalla koulun portaat pari ylimääräistä kertaa?!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
