Olin kahdeksanvuotiaana sudenpentuna myymässä partiolaiskalentereita, kun naapuruston bernhardilainen kaatoi minut olkapäistä hankeen ja tervehti minua innostuneesti nuolemalla naamani. Minua ei pelottanut paljon, mutta olin ahdistavasti vankina siinä itseäni isomman koiran jättiläismäisten tassujen alla hyvän tovin ja mietin, etten pääse tästä vapaaksi ennen kuin joku ihminen tulee pelastamaan minut. Ehkä huomiseen asti. Eikä kukaan kai voi auttaa, koska tämä on maailman suurin koira. Kohtaloni on ehkä nääntyä tänne pakkaseen.
Koira-arkuuteni karkottivat sittemmin aikuisiällä ystävien ja naapureiden lupsakat koiratuttavuudet, onneksi. Mutta vuoden takaisesta, pentua suunnittelevasta ja hermostuneesta minästä on silti kuljettu pitkä matka tähän. Olen huomaamatta muuttunut.
Nyt, yhtäkkiä, minä olen se, joka pysähtyy onnettomuuspaikalle epäröimättä, tarttuu tiellä pelosta vapisevan ison ajokoiran pantaan napakan tyynesti, avaa autonsa takaluukun ja komentaa koiran hyppäämään autoon. Se on refleksi. Tässä on täysin avuton eläin puolishokissa keskellä sysipimeää maantietä, poimitaanpas se ensimmäiseksi turvaan ja katsotaan sitten tilanne.
Toimin niin kuin toimisin omankin koirani kohdalla. Sen jälkeen ehtii sitten jutella ihmisten kanssa, käskeä soittamaan poliisille, viedä varoituskolmiota, ohjata liikennettä, osoittaa empatiaa kolhiutuneen auton pelästynyttä kuljettajaa kohtaan. Panen ohimennen merkille oman rauhallisuuteni, kyllä kaikki järjestyy. Tässä on nyt tilanne ja sen mukaan on toimittava. Ja vaikka se toinen koira ei ole törmäyksestä selvinnyt, tällä toisella ei näytä olevan vammoja.
Odotamme poliisia äänettömässä, hätävilkkujen leikkaamassa pimeydessä, ja vähitellen koiran paniikki haihtuu, tiivistyy autonikkunoiden sisäpuolelle läähätyksen kosteutena. Hyvä tyttö, sanon sille matalalla äänellä, ja suupieleen melkein karehtii hymy: mistä minä tiedän mikä se on, mutta tämä fraasi minulla on selkärangassa.
Kun varpaani ovat jo tunnottomat ja manaan kännykän tyhjentyvää akkua, siniset valot siintävät vihdoin mutkan takaa. "Erittäin hyvin toimittu", poliisi sanoo, ja hämmennyn täysin: en ole tehnyt mitään mitä kuka tahansa muu ei olisi tehnyt. Avaan takakontin, ja koira katsoo minuun pyytävästi: se haluaa vain maata tässä, ei muuta, ja haraa vastaan, kun poliisi yrittää saada sen nousemaan ja hyppäämään ulos. Lopulta sen on taivuttava virkavallan edessä, ja minä jään toivomaan, että sillä on mikrosiru ja että omistaja löytyy. Ja että surua lieventäisi se, että toinen iloinen hännänheiluttaja on sentään säästynyt.
Kotona halaan omaa koiraani, tiukasti, enkä halua koskaan päästää irti.
perjantai 25. helmikuuta 2011
tiistai 15. helmikuuta 2011
ADHD-lääkkeiden korvattavuus ja adhd-tytöt
Maailma tuntuu tänään taas epäoikeudenmukaiselta. Kela on tarkentanut metyylifenidaattia sisältävien adhd-lääkkeiden korvattavuutta, eli toisin sanoen poistanut korvaukset yli 25-vuotiailta, ja seuraan vierestä adhd-puolisoni levottomuutta ja huolta. Juuri on löytynyt hyvä ja sopiva lääke, elämä adhd:n kanssa solahtanut rutiiniksi, ja nyt pitää kantaa huolta rahasta?!
Tässä Ylen hieman harhaanjohtavasti otsikoimassa päätöksessä on kyse siitä, että lääkepaketin sisällä olevassa pikku lappusessa - niin, juuri siinä jonka adhd-ihmiset joko jättävät lukematta kokonaan, koska se on pitkä ja pientä printtiä, tai sitten lukevat jokaikisen sanan tihrustaen ja mieleenpainaen ikuisiksi ajoiksi - sanotaan, että lääke on tarkoitettu lasten ja nuorten adhd:n hoitoon. Kela noudattaa vain sosiaaliturvalakia, kun se ei myönnä korvauksia aikuisille, eikä Kelalle kannata tästä asiasta valittaakaan. Kyse on nyt siitä, kuinka näihin pikku lappusiin - hienosti sanottuna valmisteyhteenvetoihin - saadaan maininta lääkkeen käytöstä aikuisten adhd:n hoitoon.
Hirveä painostus lääkeyhtiöitä, tai pikemminkin myyntilupien haltijoita kohtaan on nyt tarpeen. Lääkeyritysten pitää "hakea viranomaisilta käyttöaiheen laajennusta, jos yrityksillä on tieto ja näyttö, että lääke soveltuu muuhunkin kuin lasten ja nuorten ADHD:n hoitoon". Adhd-lääkitystä on varmasti tutkittu paljon lapsilla ja nuorilla. Aikuisia koskeva tutkimus lienee vähäisempää, muttei varmaan olematonta sekään. Luulisi, että olisi mahdollista tehdä tarvittavat tutkimukset, joiden perusteella metyylifenidaattilääkkeet voitaisiin osoittaa soveltuviksi myös aikuisten adhd:n hoitoon. Onhan kuitenkin esimerkiksi tutkittu, että lääkkeettömyys aiheuttaa syrjäytymisriskiä.
Korvattavuuskysymys on tavallaan vain jäävuoren huippu. Kysehän on siitä, miksi adhd:tä pidetään vain lasten sairautena. Miksi oletetaan, että oireet jäävät aikuisiässä pois vain siksi, että aikuiset ihmiset oppivat elämään oireiden kanssa ja kompensoimaan niitä? Erityisesti raivostutti tuossa Ylen uutisessa Kelan johtavan lääkärin Pekka Koiviston kommentit: "...Pekka Koivisto arvioi, että [korvausta saaneista lääkkeenkäyttäjistä] osa voi käyttää lääkettä muuhunkin kuin ADHD-hoitoon. Mutta jos lääkehoito koetaan aikuisille hyödylliseksi ja lääkkeiden korvaus tärkeäksi, pallo on Koiviston mukaan lääkeyrityksillä."
Miten niin JOS lääkehoito koetaan hyödylliseksi? Miten niin JOS lääkkeiden korvaus koetaan tärkeäksi?! Tässähän on kyse tuhansien ihmisten perustoimintakyvystä ja taloudellisesta mahdollisuudesta saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa synnynnäiseen oireyhtymään!
Koivisto ei taida olla kovin perehtynyt aiheeseen, ei tästä muuta johtopäätöstä voi vetää. Uskoisin, että väärinkäyttö on Suomen mittakaavassa erittäin pientä. Suomessa käytetään vähemmän lääkkeitä adhd:hen kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Aikuisten ja lastenkin on erittäin vaikea saada edes diagnoosia adhd:stä, saati hoitoa.
Kerrataanpa tosiasiat: Adhd on geneettinen eli synnynnäinen neurologinen oireyhtymä. Se ei parane. Se ei johdu kasvatusvirheistä tai sokerinsyönnistä, eikä se ole muotitauti. Lapsia ei lääkitä turhaan, jos heille määrätään adhd-lääkkeet, eikä siinä leimata lasta sairaaksi vaan helpotetaan hänen elämäänsä ja annetaan hänelle yhdenveroiset mahdollisuudet esim. opiskella. Tytöillä adhd jää monesti diagnosoimatta kokonaan, mikä on traagista ja johtaa muun muassa kohonneeseen itsemurhariskiin.
Tyttöjen adhd:ta ei nähdä, tutkita eikä hoideta. Tähän vaikuttavat ilman muuta sukupuoliasenteet: pojat ja poikien ongelmat otetaan vakavammin, niitä pidetään tärkeämpinä, niitä tutkitaan enemmän. Varsinkin inattentiivisesta adhd:stä kärsivät tytöt jäävät oman onnensa nojaan, näkymättömiin, koska tyttöjen hiljaisuutta ja passiivisuutta pidetään koulussakin myönteisenä asiana, eikä kukaan tule kysyneeksi, mitenkäs siellä pään sisällä menee, onko siellä kaaosta? Kuvaavaa on, että tuo viimeksimainittu itsemurha-/masennusuutinenkin päättyy näin: "ADHD eli tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö todetaan arviolta viidellä lapsella sadasta, joten jokaisella koululuokalla on keskimäärin yksi tällainen lapsi. Tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta on huomattavasti harvinaisempi."
Se, ettei inattentiivista adhd:tä diagnosoida yhtä usein kuin hyperaktiivista, ei tarkoita, että se olisi "huomattavasti harvinaisempi". Mielestäni voidaan lähtökohtaisesti olettaa, että tytöissä ja pojissa on suunnilleen yhtä paljon adhd:stä kärsiviä lapsia. Se tarkoittaa, että Suomessakin on tuhansia tyttöjä, jotka jäävät yksin päänsisäisen kaaoksensa kanssa. Jos tilanne ei ole todella paha, asiaa ei edes tutkita. Puheliaisuus tulkitaan normaaliksi naisen käytökseksi, hiljaisuus ja syrjäänvetäytyvyys taas kiltteydeksi. Se on niin väärin. Adhd vaikuttaa kuitenkin kielteisellä tavalla enemmän tyttöjen kuin poikien elämään; toisin sanoen tytöistä sekä diagnoosin saaneet että diagnosoimattomat kärsivät adhd:stä enemmän kuin pojat keskimäärin. Liitännäisoireita on enemmän.
On aika, että tytöt ja naisetkin saavat tarvitsemansa diagnoosit, lääkkeet ja hoidot - Kelan korvauksin! Otetaan yhteyttä lääkeyrityksiin, myyntiluvan haltijoihin, mediaan, adhd-liittoon! Tehdään tästä asiasta näkyvä. Hankitaan se hiton peruskorvattavuus takaisin!
Tässä Ylen hieman harhaanjohtavasti otsikoimassa päätöksessä on kyse siitä, että lääkepaketin sisällä olevassa pikku lappusessa - niin, juuri siinä jonka adhd-ihmiset joko jättävät lukematta kokonaan, koska se on pitkä ja pientä printtiä, tai sitten lukevat jokaikisen sanan tihrustaen ja mieleenpainaen ikuisiksi ajoiksi - sanotaan, että lääke on tarkoitettu lasten ja nuorten adhd:n hoitoon. Kela noudattaa vain sosiaaliturvalakia, kun se ei myönnä korvauksia aikuisille, eikä Kelalle kannata tästä asiasta valittaakaan. Kyse on nyt siitä, kuinka näihin pikku lappusiin - hienosti sanottuna valmisteyhteenvetoihin - saadaan maininta lääkkeen käytöstä aikuisten adhd:n hoitoon.
Hirveä painostus lääkeyhtiöitä, tai pikemminkin myyntilupien haltijoita kohtaan on nyt tarpeen. Lääkeyritysten pitää "hakea viranomaisilta käyttöaiheen laajennusta, jos yrityksillä on tieto ja näyttö, että lääke soveltuu muuhunkin kuin lasten ja nuorten ADHD:n hoitoon". Adhd-lääkitystä on varmasti tutkittu paljon lapsilla ja nuorilla. Aikuisia koskeva tutkimus lienee vähäisempää, muttei varmaan olematonta sekään. Luulisi, että olisi mahdollista tehdä tarvittavat tutkimukset, joiden perusteella metyylifenidaattilääkkeet voitaisiin osoittaa soveltuviksi myös aikuisten adhd:n hoitoon. Onhan kuitenkin esimerkiksi tutkittu, että lääkkeettömyys aiheuttaa syrjäytymisriskiä.
Korvattavuuskysymys on tavallaan vain jäävuoren huippu. Kysehän on siitä, miksi adhd:tä pidetään vain lasten sairautena. Miksi oletetaan, että oireet jäävät aikuisiässä pois vain siksi, että aikuiset ihmiset oppivat elämään oireiden kanssa ja kompensoimaan niitä? Erityisesti raivostutti tuossa Ylen uutisessa Kelan johtavan lääkärin Pekka Koiviston kommentit: "...Pekka Koivisto arvioi, että [korvausta saaneista lääkkeenkäyttäjistä] osa voi käyttää lääkettä muuhunkin kuin ADHD-hoitoon. Mutta jos lääkehoito koetaan aikuisille hyödylliseksi ja lääkkeiden korvaus tärkeäksi, pallo on Koiviston mukaan lääkeyrityksillä."
Miten niin JOS lääkehoito koetaan hyödylliseksi? Miten niin JOS lääkkeiden korvaus koetaan tärkeäksi?! Tässähän on kyse tuhansien ihmisten perustoimintakyvystä ja taloudellisesta mahdollisuudesta saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa synnynnäiseen oireyhtymään!
Koivisto ei taida olla kovin perehtynyt aiheeseen, ei tästä muuta johtopäätöstä voi vetää. Uskoisin, että väärinkäyttö on Suomen mittakaavassa erittäin pientä. Suomessa käytetään vähemmän lääkkeitä adhd:hen kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Aikuisten ja lastenkin on erittäin vaikea saada edes diagnoosia adhd:stä, saati hoitoa.
Kerrataanpa tosiasiat: Adhd on geneettinen eli synnynnäinen neurologinen oireyhtymä. Se ei parane. Se ei johdu kasvatusvirheistä tai sokerinsyönnistä, eikä se ole muotitauti. Lapsia ei lääkitä turhaan, jos heille määrätään adhd-lääkkeet, eikä siinä leimata lasta sairaaksi vaan helpotetaan hänen elämäänsä ja annetaan hänelle yhdenveroiset mahdollisuudet esim. opiskella. Tytöillä adhd jää monesti diagnosoimatta kokonaan, mikä on traagista ja johtaa muun muassa kohonneeseen itsemurhariskiin.
Tyttöjen adhd:ta ei nähdä, tutkita eikä hoideta. Tähän vaikuttavat ilman muuta sukupuoliasenteet: pojat ja poikien ongelmat otetaan vakavammin, niitä pidetään tärkeämpinä, niitä tutkitaan enemmän. Varsinkin inattentiivisesta adhd:stä kärsivät tytöt jäävät oman onnensa nojaan, näkymättömiin, koska tyttöjen hiljaisuutta ja passiivisuutta pidetään koulussakin myönteisenä asiana, eikä kukaan tule kysyneeksi, mitenkäs siellä pään sisällä menee, onko siellä kaaosta? Kuvaavaa on, että tuo viimeksimainittu itsemurha-/masennusuutinenkin päättyy näin: "ADHD eli tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö todetaan arviolta viidellä lapsella sadasta, joten jokaisella koululuokalla on keskimäärin yksi tällainen lapsi. Tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta on huomattavasti harvinaisempi."
Se, ettei inattentiivista adhd:tä diagnosoida yhtä usein kuin hyperaktiivista, ei tarkoita, että se olisi "huomattavasti harvinaisempi". Mielestäni voidaan lähtökohtaisesti olettaa, että tytöissä ja pojissa on suunnilleen yhtä paljon adhd:stä kärsiviä lapsia. Se tarkoittaa, että Suomessakin on tuhansia tyttöjä, jotka jäävät yksin päänsisäisen kaaoksensa kanssa. Jos tilanne ei ole todella paha, asiaa ei edes tutkita. Puheliaisuus tulkitaan normaaliksi naisen käytökseksi, hiljaisuus ja syrjäänvetäytyvyys taas kiltteydeksi. Se on niin väärin. Adhd vaikuttaa kuitenkin kielteisellä tavalla enemmän tyttöjen kuin poikien elämään; toisin sanoen tytöistä sekä diagnoosin saaneet että diagnosoimattomat kärsivät adhd:stä enemmän kuin pojat keskimäärin. Liitännäisoireita on enemmän.
On aika, että tytöt ja naisetkin saavat tarvitsemansa diagnoosit, lääkkeet ja hoidot - Kelan korvauksin! Otetaan yhteyttä lääkeyrityksiin, myyntiluvan haltijoihin, mediaan, adhd-liittoon! Tehdään tästä asiasta näkyvä. Hankitaan se hiton peruskorvattavuus takaisin!
tiistai 8. helmikuuta 2011
Kahvia ja kardemummaa
Huomasin tässä päivänä muutamana, etten ollut leiponut pullaa ikuisuuksiin, joten pyöräytin itselleni punssipullia ja adhd-puolisolle pähkinäkierteitä. Ohimennen mietin, miksi pullan leipominen onkin jäänyt, vaikka se on niin kotoisaa hommaa. Kardemumman tuoksukin on niin taivaallinen.
Sitten eilen sattumalta luin parin vuoden takaisin blogikirjoituksia ja muistin, miksi. Koska adhd-puolisollani on anoreksia, joka nosti taas päätään aika tarkkaan pari vuotta sitten, ja jotenkin se minun kyvyttömyyteni auttaa häntä ja toisaalta raivon ja pettymyksen tunteet kiteytyivät juuri pullaan. Leivoin siis adhd-puolisolleni usein pullaa ja tarjoilin sen hänen herkkunsa, kermavaahdon, kera. Ja sitten hän oli mennyt pettämään minua syömishäiriön, tuon kavalan viettelijättärensä, kanssa. Suomut putosivat silmiltäni, ja näin koko alastomana palelevan totuuden ja sen, että tätä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Silloin tuntui, että minä voin leipoa vaikka käteni puhki, ilman että siitä on mitään hyötyä. Että petän vain itseäni, koska todellisuudessa olen täysin voimaton ja hyödytön.
Ja ne kaikki pelon, hädän ja suuttumuksen tunteet liittyivät tähän yhteen asiaan: että minä vaivaan taikinan ja pyöritän pulliksi, jotka kohoavat kuohkeiksi ja makeiksi ja paistuvat tuoksuviksi, että minä halkaisen vielä lämpimän pullan ja kuorrutan sen kermavaahdolla ja vien rakkaimmalleni, tärkeimmälleni, sanon Tässä olisi sulle kulta kuppi kahvia ja pulla. Ja puoliso hymyilee, syö pullan hyvällä halulla ja kehuu sen makua, juo kahvikupin tyhjäksi, ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että koko maailma on kohdallaan ja kaikki minulle tärkeä ja arvokas on tässä, nyt.
Mutta sitten se osoittautuukin kulissiksi, valheelliseksi hetkeksi, koska vaikka pulla syödään, jotakin muuta jätetään syömättä. Ehkä jopa sen pullan takia, minun takiani.
Meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin pystyin taas ajattelemaan pullaa ilman, että minua alkoi itkettää. Älytöntä, hupsua, mutta totta.
Nyt, palatessani lukemaan noita kahden vuoden takaisia mietteitä, muistan ne selkeästi kuin eilisen päivän. Ja olen hirveän, hirveän iloinen, että ne eivät kuitenkaan tulleet enää mieleeni, kun poimin eräänä torstaina hiivapaketin kaupan hyllystä.
Sitten eilen sattumalta luin parin vuoden takaisin blogikirjoituksia ja muistin, miksi. Koska adhd-puolisollani on anoreksia, joka nosti taas päätään aika tarkkaan pari vuotta sitten, ja jotenkin se minun kyvyttömyyteni auttaa häntä ja toisaalta raivon ja pettymyksen tunteet kiteytyivät juuri pullaan. Leivoin siis adhd-puolisolleni usein pullaa ja tarjoilin sen hänen herkkunsa, kermavaahdon, kera. Ja sitten hän oli mennyt pettämään minua syömishäiriön, tuon kavalan viettelijättärensä, kanssa. Suomut putosivat silmiltäni, ja näin koko alastomana palelevan totuuden ja sen, että tätä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Silloin tuntui, että minä voin leipoa vaikka käteni puhki, ilman että siitä on mitään hyötyä. Että petän vain itseäni, koska todellisuudessa olen täysin voimaton ja hyödytön.
Ja ne kaikki pelon, hädän ja suuttumuksen tunteet liittyivät tähän yhteen asiaan: että minä vaivaan taikinan ja pyöritän pulliksi, jotka kohoavat kuohkeiksi ja makeiksi ja paistuvat tuoksuviksi, että minä halkaisen vielä lämpimän pullan ja kuorrutan sen kermavaahdolla ja vien rakkaimmalleni, tärkeimmälleni, sanon Tässä olisi sulle kulta kuppi kahvia ja pulla. Ja puoliso hymyilee, syö pullan hyvällä halulla ja kehuu sen makua, juo kahvikupin tyhjäksi, ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että koko maailma on kohdallaan ja kaikki minulle tärkeä ja arvokas on tässä, nyt.
Mutta sitten se osoittautuukin kulissiksi, valheelliseksi hetkeksi, koska vaikka pulla syödään, jotakin muuta jätetään syömättä. Ehkä jopa sen pullan takia, minun takiani.
Meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin pystyin taas ajattelemaan pullaa ilman, että minua alkoi itkettää. Älytöntä, hupsua, mutta totta.
Nyt, palatessani lukemaan noita kahden vuoden takaisia mietteitä, muistan ne selkeästi kuin eilisen päivän. Ja olen hirveän, hirveän iloinen, että ne eivät kuitenkaan tulleet enää mieleeni, kun poimin eräänä torstaina hiivapaketin kaupan hyllystä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Kevät on jo lähempänä kuin kaukana
Näin ensimmäiset muuttolinnut sulaveden valtaamalla pellolla: kirjavanokkaisia lunneja ja pieniä pingviinejä. Koska ne ovat varmasti nälissään, hain entisen mummolan keittiönkaapista undulaattien siemenseosta ja heittelin linnuille sitä auditorion lattiaksi muuttuneelle pellolle. Auditorio olikin jo täyttymässä ihmisistä, ja pelokkaat pingviinit piileksivät nurkissa pälyillen ympärilleen hämmentyneinä. Kylvin viljalti jyviä ja siemeniä lattialle, jotta linnuilla ei olisi hätää, ja puikahdin ulos ovesta, kun opettaja tuli luokkaan.
Unissa on ollut taas tunteita ja aamuissa valoa. Aurinko alkaa herättää ja korvata keinotekoista sarastusvaloa. Hitaasti, kuin valtavan kellonkoneiston jättimäiset ja ruosteiset hammasrattaat nytkähtäisivät yhden vaivalloisen pykälän verkkaisesti naristen eteenpäin, elämä kodissamme on hieman keventynyt. Ehkä se on tämä valo, jokin biologinen vaikutus, jota ei voi itse säädellä. Mutta olemme hymyilleet vähän enemmän ja jaksaneet vähän enemmän, minä varsinkin. Helmikuu on jo kevättalvea. Tämä kylmä ei kestä ikuisesti. Ja jotakin iloa voi saada siitäkin, että paarustaa lumikengillä aavalla järvenselällä pikkukoiran kirmatessa ympärillä vapaudesta villinä.
Silti vähän pelottaa. Adhd-puolisolla on tapana päättää jokatalvinen masennusjakso viikon-parin ylikierroksiin. Ja nyt hän on ollut huomattavasti tavallista väsyneempi, ja minä mietin, tuleeko sitten ylikierroksistakin entistä hurjemmat. Kuin hän olisi syvällä musteensinisessä merenpohjassa, kuin horrostamassa, kuukausikaupalla, jossakin äärettömän valtameren valtavassa hautavajoamassa, ja ponnistaisi sitten äkkiä ylös sieltä, yhä kiihtyvää vauhtia pintaa kohti, niin että äkillinen paineenvaihtelu sekoittaa pään ja korvat poksuvat ja silmissä viiraa ja kalat suihkivat säkenöivinä parvina ohi.
Ylikierroksilla en nyt tarkoita sellaista tervettä, hieman liian voimakasta innostusta, vaan kiihkoisaa mutta uupunutta tilaa. Mieli on yhä väsynyt ja olo ahdistunut, mutta se ilmenee eri tavalla, oikeastaan päinvastaisella tavalla. Lamaantuneena puoliso sukeltaa yhä syvemmälle, hypertilassa hän pyrkii yhä ylemmäs - kummassakaan tilassa hän ei voi hyvin eikä ole niin sanotusti aivan oma itsensä. Kierrokset kiihtyvät ja kalvavat yöunet ontoiksi, päivät turhautuneiksi.
Olen monesti onnellinen, että adhd-puolisoni ei ole maanisdepressiivinen. Silloin tämä heilahtelu olisi vielä voimakkaampaa ja tuhoisampaa. Mania pelottaa minua. Ehkä kontaktin menettämisen takia; jos puoliso olisi niin kierroksilla, ettei enää kuuntelisi minua eikä haluaisi puhua minulle. Se olisi meille molemmille yksinäistä, nykyisellään tunnen enintään ulkopuolisuutta tai ärtymystä.
Pyörittelen näitä ajatuksia vähän turhaan, sillä puoliso on vielä aika tiukasti sohvanpohjalla. Välillä vain hänessä pilkahtaa jokin vimma, joka enteilee päänsisäistä vinhaa karusellia. Jännittää.
Unissa on ollut taas tunteita ja aamuissa valoa. Aurinko alkaa herättää ja korvata keinotekoista sarastusvaloa. Hitaasti, kuin valtavan kellonkoneiston jättimäiset ja ruosteiset hammasrattaat nytkähtäisivät yhden vaivalloisen pykälän verkkaisesti naristen eteenpäin, elämä kodissamme on hieman keventynyt. Ehkä se on tämä valo, jokin biologinen vaikutus, jota ei voi itse säädellä. Mutta olemme hymyilleet vähän enemmän ja jaksaneet vähän enemmän, minä varsinkin. Helmikuu on jo kevättalvea. Tämä kylmä ei kestä ikuisesti. Ja jotakin iloa voi saada siitäkin, että paarustaa lumikengillä aavalla järvenselällä pikkukoiran kirmatessa ympärillä vapaudesta villinä.
Silti vähän pelottaa. Adhd-puolisolla on tapana päättää jokatalvinen masennusjakso viikon-parin ylikierroksiin. Ja nyt hän on ollut huomattavasti tavallista väsyneempi, ja minä mietin, tuleeko sitten ylikierroksistakin entistä hurjemmat. Kuin hän olisi syvällä musteensinisessä merenpohjassa, kuin horrostamassa, kuukausikaupalla, jossakin äärettömän valtameren valtavassa hautavajoamassa, ja ponnistaisi sitten äkkiä ylös sieltä, yhä kiihtyvää vauhtia pintaa kohti, niin että äkillinen paineenvaihtelu sekoittaa pään ja korvat poksuvat ja silmissä viiraa ja kalat suihkivat säkenöivinä parvina ohi.
Ylikierroksilla en nyt tarkoita sellaista tervettä, hieman liian voimakasta innostusta, vaan kiihkoisaa mutta uupunutta tilaa. Mieli on yhä väsynyt ja olo ahdistunut, mutta se ilmenee eri tavalla, oikeastaan päinvastaisella tavalla. Lamaantuneena puoliso sukeltaa yhä syvemmälle, hypertilassa hän pyrkii yhä ylemmäs - kummassakaan tilassa hän ei voi hyvin eikä ole niin sanotusti aivan oma itsensä. Kierrokset kiihtyvät ja kalvavat yöunet ontoiksi, päivät turhautuneiksi.
Olen monesti onnellinen, että adhd-puolisoni ei ole maanisdepressiivinen. Silloin tämä heilahtelu olisi vielä voimakkaampaa ja tuhoisampaa. Mania pelottaa minua. Ehkä kontaktin menettämisen takia; jos puoliso olisi niin kierroksilla, ettei enää kuuntelisi minua eikä haluaisi puhua minulle. Se olisi meille molemmille yksinäistä, nykyisellään tunnen enintään ulkopuolisuutta tai ärtymystä.
Pyörittelen näitä ajatuksia vähän turhaan, sillä puoliso on vielä aika tiukasti sohvanpohjalla. Välillä vain hänessä pilkahtaa jokin vimma, joka enteilee päänsisäistä vinhaa karusellia. Jännittää.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Aprikoosinsävyssä
aprikoosinsävyssä
lumi on kevyempää
päivän verran
* * *
in the apricot air
snow seems lighter to carry
for a day
lumi on kevyempää
päivän verran
* * *
in the apricot air
snow seems lighter to carry
for a day
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
