hiljainen metsä
yksi luminen mänty
huojuu ääneti
* * *
a calm forest
single snow-crusted pine
swaying silently
perjantai 28. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
perjantai 21. tammikuuta 2011
Kuulolla
Tämä on ollut pitkä tammikuu, eikä loppua ole vielä viikkoon näkyvissä. Välillä paarustan koko päivän umpihangessa - ensin aamulenkillä koiran kanssa ja sen jälkeen henkisesti loppupäivän.
Adhd-puoliso on masennuksensa keskellä välillä huolissaan, miten minä jaksan. Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin, totean, mutta olen iloinen, kun hän kysyy. On ollut kiva huomata, että pystyn oppimaan aiemmista virheistäni ja kerrankin kuulostelemaan olojani ja tuntojani. Ettei käy niin, että yritän vain jaksaa hampaat irvessä, kunnes jossakin vaiheessa romahdan.
Nyt en ole ollenkaan pakottanut itseäni pärjäämään, ja siksi on sitten ollutkin välillä niitä huonompia päiviä. (Kokonaisuus kääntyy kuitenkin plussan puolelle.) Ja välillä olen hoksannut tunnustella jaksamistani, muistaa viime vuoden monet stressaavat ja kuormittavat vaiheet ja määrätä itselleni lepoa tälle vuodelle. Pelkällä lyhyellä lomalla ei palauduta pitkäkestoisesta stressistä, sanon itselleni mömmelötohtorin auktoriteetilla. Kirjoitetaan tähän reseptiin paljon leffailtoja kotisohvalla suklaakakkulautanen edessä ja koiranpentu kainalossa. Ja kaikki velvollisuuksilta maistuvat jutut on punnittava tarkkaan. Nyökkäilen kuuliaisesti ja päätän noudattaa reseptiä.
Aina se ei tietysti onnistu. Mutta kun reilun viikon ahdistukset ja kiukut oli vihdoin maanantaina purettu rähjäämällä koiralle ja itkemällä puolisolle, alkoi hellittää. Ystävä ehdotti, lähdetäänkö leffaan, ja ehdotus lämmitti niin, että puolipakotin puolisonkin mukaan. Välittäminen, ystävyys, viihdyttävä elokuva, pussillinen ranskanpastilleja ja kotimatkan varrella mukaan poimittu kiinalainen noutoruoka saivat jo aikaan sellaisen olon, että kyllä sitä vielä huomisenkin jaksaa. Ja sitä seuraavan päivän.
Joskus asiat ovat pienestä kiinni. Olen sellainen, että näennäiset pikkuasiat voivat saada maljan kuohumaan yli äyräiden, ja olen vähän aikaa tulta ja tappuraa. Mutta toisaalta näennäiset pikkuasiat saavat minut myös ilahtumaan ja innostumaan huolettomaksi.
Ja huolestuneet ystävät ja puoliso, joka varmasti koiran kanssa hätkähti räyhäämistäni, voivat lohduttautua tällä: niin kauan kun norsu jaksaa tööttäillä ja tömistää, se ei ole masentunut. ;-) Apatia, joskin ehkä ympäristöystävällisempää, on monin verroin vaarallisempaa.
Adhd-puoliso on masennuksensa keskellä välillä huolissaan, miten minä jaksan. Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin, totean, mutta olen iloinen, kun hän kysyy. On ollut kiva huomata, että pystyn oppimaan aiemmista virheistäni ja kerrankin kuulostelemaan olojani ja tuntojani. Ettei käy niin, että yritän vain jaksaa hampaat irvessä, kunnes jossakin vaiheessa romahdan.
Nyt en ole ollenkaan pakottanut itseäni pärjäämään, ja siksi on sitten ollutkin välillä niitä huonompia päiviä. (Kokonaisuus kääntyy kuitenkin plussan puolelle.) Ja välillä olen hoksannut tunnustella jaksamistani, muistaa viime vuoden monet stressaavat ja kuormittavat vaiheet ja määrätä itselleni lepoa tälle vuodelle. Pelkällä lyhyellä lomalla ei palauduta pitkäkestoisesta stressistä, sanon itselleni mömmelötohtorin auktoriteetilla. Kirjoitetaan tähän reseptiin paljon leffailtoja kotisohvalla suklaakakkulautanen edessä ja koiranpentu kainalossa. Ja kaikki velvollisuuksilta maistuvat jutut on punnittava tarkkaan. Nyökkäilen kuuliaisesti ja päätän noudattaa reseptiä.
Aina se ei tietysti onnistu. Mutta kun reilun viikon ahdistukset ja kiukut oli vihdoin maanantaina purettu rähjäämällä koiralle ja itkemällä puolisolle, alkoi hellittää. Ystävä ehdotti, lähdetäänkö leffaan, ja ehdotus lämmitti niin, että puolipakotin puolisonkin mukaan. Välittäminen, ystävyys, viihdyttävä elokuva, pussillinen ranskanpastilleja ja kotimatkan varrella mukaan poimittu kiinalainen noutoruoka saivat jo aikaan sellaisen olon, että kyllä sitä vielä huomisenkin jaksaa. Ja sitä seuraavan päivän.
Joskus asiat ovat pienestä kiinni. Olen sellainen, että näennäiset pikkuasiat voivat saada maljan kuohumaan yli äyräiden, ja olen vähän aikaa tulta ja tappuraa. Mutta toisaalta näennäiset pikkuasiat saavat minut myös ilahtumaan ja innostumaan huolettomaksi.
Ja huolestuneet ystävät ja puoliso, joka varmasti koiran kanssa hätkähti räyhäämistäni, voivat lohduttautua tällä: niin kauan kun norsu jaksaa tööttäillä ja tömistää, se ei ole masentunut. ;-) Apatia, joskin ehkä ympäristöystävällisempää, on monin verroin vaarallisempaa.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Pakoon
sataa lunta
hiljaa honkien alle
jäisin tähän
* * *
snow falls
through the tall pines
wanting to stay
hiljaa honkien alle
jäisin tähän
* * *
snow falls
through the tall pines
wanting to stay
maanantai 17. tammikuuta 2011
Kiukkupäivä nro 2
Näiden kahden kiukkupäivän välissä on ollut hyviäkin hetkiä, mutta ennen seitsemää tammikuisena maanantaiaamuna elämä näyttäytyy kalseana. Olen nukkunut huonosti, puoliso on edelleen pahasti masentunut, koiralla on joku murrosvaihe, jossa kaikesta pitää kiukutella, kevät, valo ja elämän keveys tuntuu olevan hyvin kaukana.
Unessa törmäilen seiniin ja istun kahvipöydissä, joihin minua ei ole kutsuttu. Herätessäni tajuan olevani yhä vihainen. Kiukku on kiristänyt niskaa jo viikon. Illalla otin adhd-puolisolta salaa puolikkaan migreenilääkkeen ihan vain varmuuden vuoksi - aivolisäkekasvaimeni jätti häneen niin syvän jäljen, että hän huolestuu vieläkin, jos minulla on päänsärkyä. Eikö olekin epäreilua häntä kohtaan? Kyllähän me itse selviämme vaivoistamme, mutta läheisille saattaa jäädä pelko päälle pitkäksi aikaa. Itsekin olen aina puolison masennusjaksojen jälkeen pitkäänkin varpaillani ja kuulostelen tunnelmia.
Ja näinä vaikeina aikoina huomaan tarkkailevani häntä vaivihkaa, näyttääkö taas kovin väsyneeltä, ahdistuneelta, kuin kiusatulta. Satunnaiset hymyt ovat kuin pieniä lahjoja. Koetan olla kyselemättä aivan jatkuvasti, mikä on olo. Yritän sen sijaan tasoitella kuoppia tiestä. Taluttaa tarvittaessa. Olla jokin opaskoira - vaikka vain jääkaapille asti. Ja näen kyllä, kuinka hän tsemppaa. Syö kuuliaisesti, hymyilee tuttaville, vie koiraa lenkille, yrittää pitää rutiineista kiinni. Näen sen, ja siksi se raastaakin sydäntä. Soisin niin, että hän voisi oikeasti hyvin, eikä hänen tarvitsisi tsempata. Ymmärrän kyllä, miten vaikeiden asioiden käsittely terapiassa voi syöstä adhd-puolisoni hänelle ominaisesta talvialakulosta syvälle masennukseen, ja että on äärettömän tärkeää käydä asioita läpi pohjia myöten. En halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman toimivaa lääkitystä.
Olen vain niin vihainen tästä kaikesta.
Omasta puolestanikin olen pahoillani, mutta puolisoni puolesta huomaan olevani suorastaan raivoissani. Juuri nyt kun hän kipeimmin tarvitsisi läheisten huomiota ja aikaa, hiljaisuutta yhdessä, rauhallisia keskusteluja, ystävällisiä tiedusteluja voinnista, hän on eniten niitä vailla. Ja voimaton hakeutumaan muiden seuraan. (Helvetin joulunaika. Onneksi se on nyt sentään ohi ja kaikki palanneet arkeen.) (Ja vähättelemättä omaa merkitystäni tiedän, etten minä yksin riitä. Hän kaipaa nyt muitakin.) Minua kiusaa se, että kun hän sanoo olevansa väsynyt ja voimaton, hänet jätetään hienotunteisesti rauhaan. Sehän eristää hänet entistä pahemmin kaiken ulkopuolelle ja saa tuntemaan olonsa tarpeettomaksi, kuluneeksi ja yhdentekeväksi!
En tiedä, tunteeko puolisoni näin. Mutta minä tunnen näin hänen puolestaan. Samalla olen kiitollinen ystävistä, jotka asuvat kaukana mutta tuntuvat olevan koko ajan aivan lähellä, joka päivä läsnä. En ymmärrä, miten he tekevät sen - vai onko se oma ikäväni ja kiintymykseni heihin, joka tuo heidät tähän, yhä uudelleen ajatuksiin? Joka tapauksessa tekstiviestit ja sähköpostit ovat nyt kultaakin kirkkaampia ystävyyden kipinöitä tämän loputtoman harmauden ja pakkasen keskellä.
May it be an evening star
Shines down upon you
May it be when darkness falls
Your heart will be true
You walk a lonely road
Oh! How far you are from home
Unessa törmäilen seiniin ja istun kahvipöydissä, joihin minua ei ole kutsuttu. Herätessäni tajuan olevani yhä vihainen. Kiukku on kiristänyt niskaa jo viikon. Illalla otin adhd-puolisolta salaa puolikkaan migreenilääkkeen ihan vain varmuuden vuoksi - aivolisäkekasvaimeni jätti häneen niin syvän jäljen, että hän huolestuu vieläkin, jos minulla on päänsärkyä. Eikö olekin epäreilua häntä kohtaan? Kyllähän me itse selviämme vaivoistamme, mutta läheisille saattaa jäädä pelko päälle pitkäksi aikaa. Itsekin olen aina puolison masennusjaksojen jälkeen pitkäänkin varpaillani ja kuulostelen tunnelmia.
Ja näinä vaikeina aikoina huomaan tarkkailevani häntä vaivihkaa, näyttääkö taas kovin väsyneeltä, ahdistuneelta, kuin kiusatulta. Satunnaiset hymyt ovat kuin pieniä lahjoja. Koetan olla kyselemättä aivan jatkuvasti, mikä on olo. Yritän sen sijaan tasoitella kuoppia tiestä. Taluttaa tarvittaessa. Olla jokin opaskoira - vaikka vain jääkaapille asti. Ja näen kyllä, kuinka hän tsemppaa. Syö kuuliaisesti, hymyilee tuttaville, vie koiraa lenkille, yrittää pitää rutiineista kiinni. Näen sen, ja siksi se raastaakin sydäntä. Soisin niin, että hän voisi oikeasti hyvin, eikä hänen tarvitsisi tsempata. Ymmärrän kyllä, miten vaikeiden asioiden käsittely terapiassa voi syöstä adhd-puolisoni hänelle ominaisesta talvialakulosta syvälle masennukseen, ja että on äärettömän tärkeää käydä asioita läpi pohjia myöten. En halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman toimivaa lääkitystä.
Olen vain niin vihainen tästä kaikesta.
Omasta puolestanikin olen pahoillani, mutta puolisoni puolesta huomaan olevani suorastaan raivoissani. Juuri nyt kun hän kipeimmin tarvitsisi läheisten huomiota ja aikaa, hiljaisuutta yhdessä, rauhallisia keskusteluja, ystävällisiä tiedusteluja voinnista, hän on eniten niitä vailla. Ja voimaton hakeutumaan muiden seuraan. (Helvetin joulunaika. Onneksi se on nyt sentään ohi ja kaikki palanneet arkeen.) (Ja vähättelemättä omaa merkitystäni tiedän, etten minä yksin riitä. Hän kaipaa nyt muitakin.) Minua kiusaa se, että kun hän sanoo olevansa väsynyt ja voimaton, hänet jätetään hienotunteisesti rauhaan. Sehän eristää hänet entistä pahemmin kaiken ulkopuolelle ja saa tuntemaan olonsa tarpeettomaksi, kuluneeksi ja yhdentekeväksi!
En tiedä, tunteeko puolisoni näin. Mutta minä tunnen näin hänen puolestaan. Samalla olen kiitollinen ystävistä, jotka asuvat kaukana mutta tuntuvat olevan koko ajan aivan lähellä, joka päivä läsnä. En ymmärrä, miten he tekevät sen - vai onko se oma ikäväni ja kiintymykseni heihin, joka tuo heidät tähän, yhä uudelleen ajatuksiin? Joka tapauksessa tekstiviestit ja sähköpostit ovat nyt kultaakin kirkkaampia ystävyyden kipinöitä tämän loputtoman harmauden ja pakkasen keskellä.
May it be an evening star
Shines down upon you
May it be when darkness falls
Your heart will be true
You walk a lonely road
Oh! How far you are from home
Australian kelpie
koiran kanssa
uudessa lumessa
kaksi kengurua
* * *
playing with the dog
in the fresh snow
two kangaroos
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tuulinen ilta
Ikkunan takana pyryttää, ja jos katsoisi nyt tuulisesta musteensinisestä hämärästä sisään, näkymä olisi lämmin ja kodikas. Taustalla soi sello, ja tumma teekupillinen höyryää pöydällä. Myöhäinen iltapäivän teehetki sydäntalvella. Kello tikittää vaimeasti.
Katson sinua, ja olet etäinen, muissa maailmoissa. Toisena hetkenä taas hakeudut seuraani kuin uunin lämpöön. Mutta nyt ei saa häiritä. Olet suloisen vakava ja keskittynyt. Jotenkin surullisen oloinen, kuten niin usein viime aikoina. Lähetän syvälle ajatuksiisi äänettömiä viestejä, jotka eivät tavoita, jäävät matkalle. Se ei haittaa. Olet tärkein, mitä minulla on. Olet ainutlaatuinen, korvaamaton. En osaisi olla ilman sinua. Välitän sinusta tavattomasti.
Koiran jalat nytkähtelevät, kun se näkee unia seikkailuistamme kinosten keskellä taajassa metsässä. Vilkaiset sitä ohimennen, hellyys läikähtää hetkeksi silmissäsi, ennen kuin palaat mietteisiisi. Olet niin kaunis. Etkä edes itse tajua.
En ole koskaan halunnut muuta kuin vanheta kanssasi. Siitä huikeasta hetkestä kun tajusin, kuka olet. Vain, että tämä hetki olisi yhtä todellinen kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden kuluttua. Tämä kodikkuus, teen tuoksu, sinä siinä. Lähellä. On ehkä vanhanaikaista sanoa näin, mutta olen onnellinen, kun vuodet vierivät ja saamme kasvaa yhdessä, kumpikin omaan suuntaansa. Teet elämästäni kevyempää - ja painavampaa. Rakastan kiireettömiä keskustelujamme lauantaiaamuisin, kikatuskohtauksia iltaisin kaikkeen väsyneenä, äänekästä mykkäkouluasi kun murjotat, koskettavia sanojasi, sitä kuinka toisen poskea voi silittää pelkällä katseella.
Nouset puuhastelemaan ja ripustamaan pyykkejä, vaihdat ajatustesi syvät lammet liikkeeseen ja toimintaan. Ojentelet paikallaanoloon väsyneitä sääriäsi hieman ärtyneenä, jokin ahdistus kai kalvaa. Suljen silmäni ja kuuntelen tätä maisemaa: pieniä kotoisia kolinoitasi, askelääniä, vastaheränneen koiran tuhinaa, kelloa, hiljaista musiikkia. Laulu kuulostaa jollakin tavalla tutulta.
Tiedätkö, en vaihtaisi tätä mihinkään.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Kiukkupäivä
Ärsyttää. On niin väärin, että ne, jotka pitävät suurinta ääntä itsestään, saavat eniten huomiota, vaikka muut ovat taitavampia, viisaampia, luovempia ja kauniimpia. Ja jos tällainen taitava, viisas, luova ja kaunis henkilö ei erikseen hae huomiota tai tuo itseään esiin, hänet näytetään unohtavan kokonaan. Ärsyttää että tietynlaiset henkilöt, tietynlaiset toimintatavat, tietyt perinteet ja tietyt elämäntavat nousevat näkyviksi ja arvostetuiksi, kun toiset jäävät huomioimatta, tunnustamatta.
Tämänpäiväiseen ärsytykseen on monia syitä. Olen suutuksissa rakkaan ystäväni puolesta, koen tulleeni itse ohitetuksi parissa asiassa ja kaiken huipuksi juttelin äsken sekä tyhmän että kaikkitietävän äitini kanssa puhelimessa. (Se yksinään riittää pilaamaan sunnuntain.) Epäoikeudenmukaisuus riepoo tänään niin yhteiskunnallisella kuin yksityiselläkin tasolla.
Koska en halua antaa ajankohtaista esimerkkiä, annanpa tällaisen nyt jo kohta neljäntoista vuoden takaisen esimerkin: kun menin kihloihin adhd-puolisoni kanssa, parisuhteen rekisteröiminen ei ollut vielä kahdelle naiselle mahdollista. Lakiesitys kuitenkin eteni hitaasti mutta varmasti politiikan rattaissa, ja me olimme päättäneet viettää loppuelämämme yhdessä. Olimme myös varmoja siitä, että Suomen on joskus pakko seurata naapurimaiden esimerkkiä ja tunnustaa samaa sukupuolta olevat parit.
Lähipiiri otti uutisemme vastaan lähinnä hämmentyneenä tai ohitti sen kokonaan. Siis jätti huomiotta tyyliin "Ahaa...(ja vaihdetaanpas aihetta)". Hieman sen jälkeen ystäväpiiristämme kihlautui eräs heteronainen erään miehen kanssa, ja nainen sai osakseen aidosti sydämellisiä, välittömiä onnitteluja. Se kirpaisi. Näkökulmastani kyse oli samasta asiasta, enkä ymmärtänyt erilaista kohtelua.
Vieläkin vähän kismittää, vaikka aikanaan laki meni läpi ja saimme ihanat häämme, joihin vieraamme suhtautuivat onneksi asiaankuuluvalla vakavuudella ja kepeydellä, vaikkeivät juhlat millään lailla perinteiset olleetkaan.
Onneksi aika kuluu ja asiat - ja ihmiset - muuttuvat. Toivoisin vain, että ihmiset oppisivat ajattelemaan vähän enemmän omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita! Välillä tuntuu, että kaikki otetaan vastaan ja uskotaan sellaisena, miltä se näyttää. Ja että ne, jotka ovat äänekkäimpiä ja omaavat eniten diivan elkeitä, vetävät toiset mukaansa lammasmaisena laumana yhdessä määkimään ylistystä. Ja välillä tuntuu, ettei sille lammaslaumalle jaksa edes asioita selittää, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä.
MUR! Kiitän onneani siitä, että minulla on lähipiirissäni älykkäitä, oivaltavia ja adhd-ominaisuuksin varustettuja ihmisiä, joilta kyseenalaistaminen onnistuu luonnostaan. Mitä enemmän tulen omaksi itsekseni, sitä vähemmän minulta riittää kärsivällisyyttä hyssyttelyyn ja miellyttämisenhalua, ja sitä enemmän haluan alkaa repiä näkyville kaikkea turhuutta.
Voisin alkaa sanoa vain aina suoraan, mitä ajattelen. Sellainen on loistavan hauskaa! Pikku-Myy-asennetta!
Tämänpäiväiseen ärsytykseen on monia syitä. Olen suutuksissa rakkaan ystäväni puolesta, koen tulleeni itse ohitetuksi parissa asiassa ja kaiken huipuksi juttelin äsken sekä tyhmän että kaikkitietävän äitini kanssa puhelimessa. (Se yksinään riittää pilaamaan sunnuntain.) Epäoikeudenmukaisuus riepoo tänään niin yhteiskunnallisella kuin yksityiselläkin tasolla.
Koska en halua antaa ajankohtaista esimerkkiä, annanpa tällaisen nyt jo kohta neljäntoista vuoden takaisen esimerkin: kun menin kihloihin adhd-puolisoni kanssa, parisuhteen rekisteröiminen ei ollut vielä kahdelle naiselle mahdollista. Lakiesitys kuitenkin eteni hitaasti mutta varmasti politiikan rattaissa, ja me olimme päättäneet viettää loppuelämämme yhdessä. Olimme myös varmoja siitä, että Suomen on joskus pakko seurata naapurimaiden esimerkkiä ja tunnustaa samaa sukupuolta olevat parit.
Lähipiiri otti uutisemme vastaan lähinnä hämmentyneenä tai ohitti sen kokonaan. Siis jätti huomiotta tyyliin "Ahaa...(ja vaihdetaanpas aihetta)". Hieman sen jälkeen ystäväpiiristämme kihlautui eräs heteronainen erään miehen kanssa, ja nainen sai osakseen aidosti sydämellisiä, välittömiä onnitteluja. Se kirpaisi. Näkökulmastani kyse oli samasta asiasta, enkä ymmärtänyt erilaista kohtelua.
Vieläkin vähän kismittää, vaikka aikanaan laki meni läpi ja saimme ihanat häämme, joihin vieraamme suhtautuivat onneksi asiaankuuluvalla vakavuudella ja kepeydellä, vaikkeivät juhlat millään lailla perinteiset olleetkaan.
Onneksi aika kuluu ja asiat - ja ihmiset - muuttuvat. Toivoisin vain, että ihmiset oppisivat ajattelemaan vähän enemmän omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita! Välillä tuntuu, että kaikki otetaan vastaan ja uskotaan sellaisena, miltä se näyttää. Ja että ne, jotka ovat äänekkäimpiä ja omaavat eniten diivan elkeitä, vetävät toiset mukaansa lammasmaisena laumana yhdessä määkimään ylistystä. Ja välillä tuntuu, ettei sille lammaslaumalle jaksa edes asioita selittää, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä.
MUR! Kiitän onneani siitä, että minulla on lähipiirissäni älykkäitä, oivaltavia ja adhd-ominaisuuksin varustettuja ihmisiä, joilta kyseenalaistaminen onnistuu luonnostaan. Mitä enemmän tulen omaksi itsekseni, sitä vähemmän minulta riittää kärsivällisyyttä hyssyttelyyn ja miellyttämisenhalua, ja sitä enemmän haluan alkaa repiä näkyville kaikkea turhuutta.
Voisin alkaa sanoa vain aina suoraan, mitä ajattelen. Sellainen on loistavan hauskaa! Pikku-Myy-asennetta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
