Talven sydämessä

Pidän tästä säästä. Välillä aamut ovat kuurasta vaaleita, välillä lumi sulaa pois. Sateesta ei tiedä, onko se vettä vai lunta. Tässä on jotakin hyvin kotoisaa. Kaupunkia en silti kaipaa. Sanovat, että maaseudulla on pimeää, mutta lumi valaisee pihan, ja hämärä on kuusikossa hellempää ja vihreämpää kuin kiviseinien katveessa. Pimeys ja valo ovat aidompia.

Leutoina aamuina sammal paljastuu poluilla lumen alta, vähitellen, ja varvikon kaikki sävyt kimmeltävät jäästä ja sateesta. Koiran tassut tekevät mutaiseen maahan pieniä painaumia. Routakin sulaa välillä. Siinä on jotain lohdullista. Näinä päivinä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki odottaisi liikkumatta päivän lyhintä hetkeä. Metsässä puron kuulaanmustaan vedenpintaan putoilee pisaroita yllänotkuvista puista, täydellisiä sisäkkäisiä ympyröitä, kuin sataisi. Tämä ei ole mikään vuodenaika, ajattelen, ja ajatus tekee minut onnelliseksi.

Juuri nyt, tässä aamun hämyssä, kosteassa joulukuisessa metsässä, tunnen, kuinka en odota mitään enkä toisaalta haikaile menneen perään. Näin on hyvä. Aika kuluu sopivasti. Minussa ei ole odotusta, en kaipaa jotakin epämääräistä tulevaa. Ystäväni a on opettanut sen.

Ja se on myös syy siihen, miksi minulla ei ole joulumieltä, havahdun huomaamaan. Lapsuudessa ja vähän aikuisiälläkin tunnelmoin mielelläni joulun alla juuri joulun odotuksella - itse juhlapäivä toi siksi aina jonkinlaisen pettymyksen ja tyhjiön. Nyt en odota joulua, eikä se siksi kosketa minua mitenkään. Alussa tunne hämmensi, mutta nyt tuntuu hyvältä seurata muiden jouluvalmisteluja ulkopuolisena, osattomana.

Ystävä kertoi, miten hänellä on kaikki oman joulunsa ainekset jo koossa ilman kiirettä ja stressiä. Hän tuntui oikeasti nauttivan jouluvalmisteluistaan ja tekevänsä vain sen, mitä oikeasti itse haluaa. Se ilahdutti, sillä nämä ajat ovat liiankin täynnä sellaista pitäisi-pitäisi-hölinää. Huomaan, että olen entistä yliherkempi ihmisten valitukselle joulusta. Jos siinä on jotakin stressaavaa ja ikävää, unohtakaa koko juttu! Ei kukaan käske, että joulunne pitää olla tietynlainen! haluaisin huudahtaa. Tietysti olen hiljaa. Mutta kun jo kolmas tuttava valittaa, ettei lauhan sään takia "tunnu yhtään jouluisalta", kiristelen hampaitani. Jos se joulu on teille niin tärkeä, eikö sen tunteen pitäisi tulla sisältäpäin? voisin kysyä.

Minä nautin lauhasta säästäni, jouluttomuudesta, valkenemattomista päivistä. Enkä jaksa muiden mukana päivitellä, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka vähän aikaa on jouluun. Tulkoon, menköön. Minä pysähdyn kuusikossa pitkäksi aikaa katselemaan vesipisaroiden kirjomaa tyventä vedenpintaa ja kuuntelen metsän hiljaisia puheita. On vain tämä hetki, pitkä hämärä.

joulukuu

kävelet yhä
lumisten kuusien alla
pimeää kohti

Lyödään sanoilla

Luen parhaillaan Vesa Puurosen kirjaa Rasistinen Suomi. Kirjassa pohditaan esimerkiksi sitä, ylläpitääkö Suomessa journalismi rasismia antamalla rasistisesti ajatteleville ("maahanmuuttokriitikoille") niin paljon kritiikitöntäkin tilaa mediassa. Toimittajat eivät ole olleet riittävän valmistautuneita tai perillä maahanmuuttoasioista, jotta he olisivat pystyneet panemaan vaikkapa perussuomalaisia rasistipoliitikkoja riittävän tiukoille ja vaatimaan konkreettisempaa puhetta kuin vain "en ole rasisti, mutta..." -retoriikkaa. Toinen silmäänpistävä seikka on se, ettei maahanmuuttajia ole juuri haastatteluissa näkynyt - puhutaan siis yleistävästi ihmisjoukosta ilman, että sen edustajilla on mahdollisuutta tuoda näkökulmaansa esiin. Suomalaiset-sanaa taas käytetään miettimättä, minkälaista porukkaa siihen joukkoon oikeasti sisältyy.

Puhuttaessa maahanmuuttajista tuntuu unohtuvan, etteivät he kaikki ole pakolaisia. Meille muuttaa ihmisiä todella monista maista ja lukuisista syistä. On melkoista kaksinaismoralismia, että osa heistä on tervetulleita ja osa ei. Länsimaiset valkoihoiset korkeasti koulutetut työn perässä muuttajat kyllä huolitaan, mutta jos on tummaihoinen, on varmasti elintasopakolainen, joka tulee vain viekoittelemaan suomalaisia naisia ja loisimaan sosiaalituilla.

Pakolaisista puhuttaessa taas tuntuu täysin unohtuvan se, millaisista oloista Suomeen paetaan. Mielestäni Suomi on niin syrjäinen ja sisäänpäinlämpiävä yhteiskunta, ettei tänne kukaan vapaaehtoisesti tule - syrjittäväksi tai vain viileästi suljetuksi ulkopuolelle. Huomattava osa pakolaisista on kokenut kotimaassaan/lähtömaassaan väkivaltaa ja kidutusta, kauhuja, joista harvalla on aavistustakaan. Integroidu siinä sitten, kun pelkkä mielenterveyden säilyttäminenkin on taistelua. On mietittävä, millaiset lähtökohdat itse kullakin on, ja tiedostettava se, että aika moni valkoihoinen Suomessa on syntynyt kultalusikka suussa.

HS:n taannoinen kysely paljasti sen, minkä jo tiedämme: Suomessa on paljon rasismia. Se kohdistuu niin muualta tulleisiin kuin omiin vähemmistöihimme (romanit, saamelaiset, suomenruotsalaiset). Ällistyin kuitenkin sitä, minkälaisia kyselyn kysymykset olivat ja miten niihin oli vastattu. Ymmärrän vielä sen, että joku, joka ei ole lainkaan matkustellut ja tutustunut muihin kulttuureihin, voi ajatella, että "ihmiset, joiden ulkonäkö ja kulttuuri poikkeavat paljon suomalaisesta, ovat ennustamattomia ja pelottavia". Mutta kuka itseään kunnioittava tervejärkinen ihminen on sitä mieltä, että "Joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kertakaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa"?! Tai pitävät islamia uhkana suomalaiselle demokratialle?!

Olen varmaankin naivi ja pullossa kasvanut, mutta minulle ei käy järkeen, että ihmiset ajattelevat näin. Tunnen varmasti yhden rasistin, lähes seitsemänkymppisen isäni, enkä hänellekään anna anteeksi rasistista ajattelua, vaikka/sillä tiedän sen kumpuavan perityistä asenteista ja ajattelemattomuudesta. Tuntuu pökerryttävältä, että itseni ikäisetkin ihmiset voivat pitää yhteiskunnan kannalta parempana, että "eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään".

Kyseinen tutkimus on tietysti kirvoittanut monenlaisia kommentteja ja kirjoituksia: ajattelemattomia, ajateltuja ja näennäisnokkelia. Viimeistä edustaa mielestäni T. Enbusken kolumni, jossa hän toteaa aivan oikein meidän kaikkien olevan jossakin määrin rasisteja (me-muut-ajattelu, uusien tilanteiden pelko) sekä rasismin olevan tilanne-, aika- ja kulttuurisidonnaista ja ennen kaikkea tyhmää. Mutta esimerkiksi siinä hän menee pahasti metsään, ettei näe rasististen puheiden merkitystä. Hän väittää melko heppoisin perustein, ettei rasistisia ajatuksia pitäisi tuomita. Pitäisi muka keskittyä vain rasistisiin tekoihin, koska kaikista rasistista ajatuksista "ei välttämättä tule [rasistisia] tekoja". Minusta tämä on uskomattoman yksioikoinen ja yksinkertaistettu logiikka, joka hämmästyttää erityisesti siksi, että sen lausuja on itse media-alalla.

Rasistiset ajatuksethan usein purkautuvat rasistisiksi puheiksi, eivät teoiksi. Ja sanojen voima on valtava. Sanat hallitsevat maailmaa, ajatteluamme ja tekojamme. Rasistinen ajatus ilmenee rasistisena puheena, ja rasistisen puheen lisääntyminen muuttaa yhteiskunnan ilmapiiriä niin, että rasistiset teot lisääntyvät. Puhumattakaan siitä, millaista väkivaltaa pelkillä sanoilla voidaan tehdä, tai miten ennakkoluuloinen ajattelu ilmenee ruumiinkielessä ja katseissa niin, että viesti menee kyllä uhrille perille.

Oletko sinä joskus kokenut väkivaltaa? Se voi olla sanallista tai fyysistä. Jos olet, tiedät miten monimuotoista väkivalta voi olla ja millaiset jäljet se jättää. Myös rasismi on ennen kaikkea väkivaltaa, vallan käyttämistä väärin. Siinä on ihan turha väittää, että en minä ole rasisti tai että kyllä suomalaiset ovat sentään fiksua ja rauhallista porukkaa. Jokainen, joka osaa asettua toisen asemaan, ymmärtää, ettei rasismia voi hyväksyä. On aivan turha yrittää pukea syrjintää "maahanmuuttokritiikin" muka asialliseen työasuun. Se on riisuttava ja tunnistettava, jotta se voidaan kyseenalaistaa. Ja omista ennakkoluuloista on hyvä aloittaa.

Todellisuus kuvina

Joskus varhaisteini-ikäisenä luin jostakin äitini englannista käännetystä kuntoilukirjasta, että muotilehtien valokuvia käsitellään. Että raajoja voidaan venyttää ja hiuksia tuuhentaa hiirellä. Muistan edelleen hämmennykseni. Silloin ei valokuvien käsittelystä kotitietokoneilla ollut aavistustakaan, enkä ollut varmaan edes lukenut yhtään muotilehteä, johon tuo amerikkalainen kirja viittasi. Silti teksti syöpyi mieleeni, koska tajusin silloin, että kaikki ei ole ehkä kuvissakaan sitä, miltä näyttää.

Nyt reilut parikymmentä vuotta myöhemmin hatarimmastakin otoksestaan saa parilla hiiren painikkeen napsautuksella hetkessä kirkkaan, värikylläisen, terävän, rajatun ja kauniin valokuvan. Eikä mediassa julkaista enää yhtään valokuvaa, joka ei olisi käsitelty. Se pistää miettimään: mikään näkemäsi kuva ei ole enää aito.

Ja kun tietää, mitä etsii, sormeilun yleensä huomaa, varsinkin pienemmän budjetin julkaisuista. Sisustuslehdet ovat täynnä valoa, enemmän kuin maailmaan mahtuu. Kaikissa ruokalehdissä ja liitteissä perus-pirkkaa myöten ruokakuvat ovat niin värikkäitä, että se suorastaan vie ruokahalun. Kaikki on liian vihreää, punaista, valkoista, luonnotonta.

Entäpä kasvokuvat kaikenlaisissa aikakauslehdissä: missään ei ole näkyvissä luomia, ryppyjä, ihohuokosia, ohuita hiuksia, kellertäviä hampaita. Ei, kaikilla on muovisen sileä iho, nukkemaisen tuuhea tukka ja tasaisena hohtava hammasrivi. Ja varsinkin vaaleasilmäisillä pupillien reunat oudon sumeat, kun silmänvalkuaiset on vaalennettu luonnottoman valkoisiksi. Eihän kenelläkään voi olla verisuonia silmissä, sehän olisi suorastaan epänormaalia!

Eikä kameran eteen astuessaan tarvitse kenenkään olla enää huolissaan: vatsan kaari, pyöreät posket ja paksu niska voidaan sivaltaa yhdellä pyyhkäisyllä pois. Kymmenen senttiä lisää mittaa sääriin aivan hujauksessa. Nenä suoraksi ja kasvot symmetrisiksi kahdessa minuutissa ilman kivuliasta kosmeettista kirurgiaa. Kuvissa me olemme kaikki muodinmukaisia, sillä kukaan ei ole enää oma itsensä.

Se, mikä vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui abstraktilta kaukaisuudelta, on nyt arkipäivää. Työkseen kuvia käsittelevistä ihmisistä on tullut amerikan harvinaisuuksien sijaan ihmisiä, jotka muokkaavat meidän kaikkien näkökenttää koko ajan. He luovat meille tämän toisen todellisuuden - nyt kysymys kuuluukin, uskommeko siihen?

Tasa-arvo tarhassa

Tämänhän me jo tiesimmekin: Yle uutisoi tutkimuksesta, jossa todettiin tyttöjä ja poikia kohdeltavan päiväkodeissa eri tavalla, vaikka henkilökunta luuli suhtautuvansa lapsiin tasa-arvoisesti. Useissa ruotsalaistutkimuksissa tämä on todettu aiemminkin. Voin myös kuvitella tilanteen olevan monessa kodissa sama - tai todennäköisesti vielä epätasa-arvoisempi, koska kasvattajina ei ole ammattilaisia.

Vaikka Suomessa vallitsee käsittämätön myytti sukupuolten tasa-arvosta, päiväkotikoe osoitti jälleen sen, että tytöiltä odotetaan kuuliaisuutta, avuliaisuutta ja keskustelutaitoa (toisten kuuntelemista ja palvelemista), pojilta taas itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä kuunnella tai keskustella (toisista riippumatonta ja toisia huomioimatonta käytöstä).

Mielestäni olennaista on, että poikien tarpeisiin reagoidaan nopeammin kuin tyttöjen. Surullista kyllä, se on varmaankin tehokkain keino opettaa tytöille, että heidän tarpeensa eivät ole ensisijaisia. Vähitellen tytötkin rientävät täyttämään poikien tarpeita, vaikkapa auttamaan pukeutumisessa, ja siitähän heitä sitten kehutaan. Näin vahvistetaan uhrautuvaa, omat tarpeet kieltävää käytöstä vielä lisää. Missä olisi se aikuinen, joka sanoisi tytölle: "Ei ole sinun tehtäväsi auttaa tässä. Pue sinä vain omat vaatteesi nyt, ja minä autan jos tarvitset apua."

Käytännössä kierre siis ruokkii itseään. Ja pojat, joita ei opeteta ja kannusteta odottamaan, ovat meluavia ja kärsimättömiä ja henkilökunta haluaa saada heidät nopeasti ulos, pois jaloista. Sitten ehtii auttaa tyttöjä, jotka odottavat hiljaa ja kiltisti vuoroaan. Käytännöllistähän se varmaan on, mutta aika paljon tämä kertoo arvoistamme. Ovatko pojat muka kyvyttömiä keskustelemaan? Eivätkö tytöt muka saa olla kärsimättömiä ja vaativia?

Ylen uutinen alkaa hyvin, mutta loppupuolella olisin toivonut vähän analyyttisempää otetta, se olisi voinut karsia idioottimaisinta kommentointiakin. Olennaistahan on, että tilanteesta kärsivät sekä tytöt että pojat. Kukaan ei hyödy siitä, että tyttöjä ja poikia kohdellaan eri tavoin - ja pahin tilanne on tietysti niillä pojilla ja tytöillä, joiden käytös ei vastaa sukupuolensa stereotypiaa.

Tavoite tämänkin tutkimuksen taustalla lienee, että pystyisimme tarjoamaan lapsille sekä aktiivisia että passiivisia toimintamalleja sukupuolesta huolimatta. Että prinsessat voivat taistella miekoin lohikäärmeitä vastaan ja että prinssit voivat nukkua ruususen unta, ja että lapset saavat itse valita, ovatko prinssejä vai prinsessoita vai lohikäärmeitä ilman, että me aikuiset ohjaamme vaivihkaa heitä tiettyyn suuntaan. Me luulemme olevamme niin kovin neutraaleja ja valveutuneita tajuamatta, että lapset osaavat lukea pienimmätkin vihjeemme. Hymyilemmekö hieman tavallista lämpimämmin tytölle, kun hän on pukeutunut söpöön prinsessamekkoon? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet tälläytynyt, sievä ja passiivinen) Naurahdammeko kannustavasti pojalle, joka uhoaa ja karjuu leikkimiekka kädessä? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet itsenäinen ja aktiivinen häiriöksi asti)

Lapsethan eivät toteuta omia roolejaan ja omia todellisuuksiaan. He kopioivat meidän aikuisten maailmaa ja kokeilevat niitä rooleja, joita me heille tarjoamme. Tytöt eivät synny prinsessoina ja pojat prinsseinä - kyllä me kasvatamme heidät siihen. Huomispäivän uhrautuvat naiset ja mykät miehet.

Jos tulet iholle

Viime aikoina julkisuudessa on puitu parinkin kansanedustajan möläytyksiä. Palstatilaa ovat saaneet niin Hakkaraisen homopuheet kuin Pekkarisen ryntäätkin. Uutisten herättämät reaktiot ja kommentit ne vasta mielenkiintoisia ovat olleetkin.

On totta, että hämmentävissä sosiaalisissa tilanteissa tulee itse kunkin joskus lauottua typeriä juttuja, joita jälkeenpäin saa harmitella. Jokaiselle lienee käynyt niin. Toisaalta monenlaisia asioita voi jälkeenpäin väittää vitseiksi, kun tilanne on jo ohi eikä kukaan voi todistaa mitään. Joka ei ymmärrä huumoria, on tiukkapipo tosikko ja mitä todennäköisimmin joku femakkokin vielä. Mediaakin voi syyttää, mitäs kyselevät liikoja mielipiteitä asioihin, vaikka olisi itse soittanut kommenttinsa uutistoimitukseen.

Pari kohtaa kuitenkin mietityttää näissä nimenomaisissa tapauksissa. Ensinnäkin se, että kansan edustajan on oltava käytökseltään ja moraaliltaan meidän muiden yläpuolella. Siihen velvoittaa lakikin, ja kansanedustajan tehtävä on luottamustehtävä.

Kiintoisampaa on kuitenkin se, miten itse kukin töppäyksensä sovittelee. Rehdeintä on myöntää tyrineensä, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen. Se vain näyttää olevan yllättävän vaikeaa. Monesti tapa, jolla möläytyksiä ja mokia selitellään, kertoo enemmän kuin itse tilanteet. Asenteet tulevat esiin siinä, mitä sanotaan ja varsinkin siinä, mitä jätetään sanomatta. Vakuutun ihmisen typeryydestä viimeistään siinä vaiheessa, kun hän vakuuttaa, ettei hän sitten tykkää homoista "jos he tulevat iholle" mutta ettei hänellä muuten ole mitään heitä vastaan.

Se, ettei jotakin vähemmistöä vastaan, ei tarkoita, että olisi myöskään kyseisen vähemmistön - ja sitä kautta ihmisoikeuksien tai tasa-arvon - puolella.
Ja joskus pitäisi osata myöntää sekin, että vika voi olla omassa "huumorissakin" eikä aina toisten tosikkoudessa.

Oikeasti sovussa

Maanantaina leikimme adhd-puolison kanssa, että meille liputetaan. Täyteen oli tullut 15 yhteistä hilpeää, rakentavaa ja riitaisaa vuotta.

Vaikka sovimme toisillemme kuin equasym iltapäiväkahvin kera, tajusimme, että taivaltamme voi kyllä pitää jonkinlaisena saavutuksenakin. Laskeskelimme, että matkan varrelle on mahtunut monenlaista kasvua, traumoista selviytymistä, henkistä ja fyysistä sairastelua, diagnooseja, uusien käyttäytymismallien opettelua ja yleistä äkkivääryyttä. Puoliso totesi aivan oikein senkin, että hänelle adhd-ihmisenä näin pysyvä ja vakaa suhde on suuri saavutus. Ja minä kiittelin sitä, ettei hänellä ole tapana pakata laukkujaan joka riidan päätteeksi, sillä sitä minun pääni ei kestäisi.

Hehkutimme myös suhteemme vahvuutta: avointa keskustelua kaikesta. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka avoimuus on toki hyvä rakennusaine, tärkeintä kuitenkin on molemminpuolinen sitoutuminen. Haluamme olla tässä. Siitä olen samanaikaisesti kiitollinen ja ylpeä.

Yhdessä kiukuttelukin on nykyisin kivaa. Raastavampia riitoja varten teimme alkuvuosinamme puolivakavissamme riitelemissopimuksen, siis laadimme pelisäännöt siitä, miten riitelemme. Luettelo ei ollut pitkä; siinä oli muutama olennainen kohta, kuten että kumpikaan ei poistu kesken riidan, uhkaile lähtemisellä tai käytä sanoja "aina", "koskaan" jne.

Kaikkein hyödyllisin sääntö näiden vuosien varrella on kuitenkin ollut tämä:
"Mieti, kumpaa haluat: olla oikeassa vai olla sovussa."

Monesti kesken riidan havahdun miettimään tätä, ja väistämättä olen joutunut myöntämään itselleni, että sopu on minulle tärkeämpi.
Se, kuka on oikeassa, on viime kädessä täysin merkityksetöntä.



(...ja monesti adhd-puolison tekee tyytyväiseksi se, että myönnän hänen olevan oikeassa, vaikka me molemmat tietäisimme hänen olevan väärässä ;-)

Kuun nopeudella

Och natten strömmar
från öster till väster med
månens hastighet.

- Tomas Tranströmer -

Myllerrystä

Välillä herään huomaamaan, miten suhtautumiseni elämään on muuttunut muutamassa vuodessa. Esimerkiksi viimeksi kun aloitin lääkityksen a:han, päätin ottaa lääkkeen perjantai-iltana, jotta sivuoireet eivät heikentäisi työkykyä vaan sattuisivat viikonlopulle. Nyt kun aloitin lääkityksen uudestaan, pidin itsestään selvänä, että lääke on otettava arkena, jottei ainakaan mene viikonloppu pilalle sivuoireiden takia. Maanantai-ilta on sopivin, se on muutenkin monesti vähän vaikea päivä. ;-)

Viime tiistaina olo olikin sitten kaamea ensimmäisen lääkeillan jälkeen. Levottomat yöunet, päänsärky, inha olo, sumuisuus ja väsymys olisi ollut järkevää potea sängyn pohjalla, mutta olin sopinut päivälle kaikenlaisia menoja, joiden läpi raahauduin zombiena.

Enkä näköjään oppinut yhdestä kerrasta, kun sovin tälle tiistaille puolestaan piharakentamisen kaivinkoneineen ja multakuormineen. Yöllä näin painajaisia, että minulta oli puoliso kateissa ja sitten häneltä koiramme kateissa, ja heräsin kalseaan sarastukseen loputtoman uupuneena. Koirakaan ei jaksanut olla hereillä, kun nautin särkylääkeaamiaiseni ja lampsin kumisaappaissa pihalle lapionvarteen ennen kahdeksaa.

Työ on kuitenkin joskus parasta terapiaa. Enpä ehtinyt olojani tänään miettiä, kun vietin vajaat kymmenen tuntia kaivaen pensaita ja perennoja maasta, lapioiden multaa ja sepeliä, levitellen suodatinkankaita ja organisoiden kaivuutöitä juoksemalla ympäriinsä. Päivän päätteeksi lämmin suihku tuntui taivaalliselta, kun tunsin kuorruttuneeni tihkusateessa mutaan ja hiekkaan. Käsiä ja selkää särki, mutta en enää tuntenut itseäni sairaaksi.

Henkinen uupumus ja lääkkeen tekemä tokkuraisuus ovat vaihtuneet terveeseen väsymykseen lihaksissa. Ja ensi yön nukun hyvin.

Huoletonta hääräilyä

Kahden päivän alakulon jälkeen koittaa varsinainen puuhapäivä, kun meillä on talkoot. Ja kuin ihmeen kautta mieleni kevenee ja huolet unohtuvat. Jokin näissä ihmisissä ja heidän ystävällisessä auttamishalussaan lämmittää sydämeni pohjia myöten. Ja seuraavina päivinä hymyilen näille muistoille.

Kuinka milloin mikäkin työkalu on kateissa ja lapset saavat virnistellen juosta hakemassa niitä. Kuinka sadekuuron sattuessa ahtaudumme koko porukka parin neliön verannalle sateensuojaan kahvittelemaan. Kuinka satapäisen hanhiparven lentäessä yli jokainen keskeyttää työn ja jää katselemaan lähtijöitä. Kuinka kaikki rupattelevat niin hilpeästi, etten saa ääntäni kuulumaan antaakseni työohjeita. Kuinka tohkeissaan ja auttamishaluisena koira pyörii kaikkien rapsuteltavana. Ja kuinka iloisilta kaikki näyttävät.

Tämä kantaa minua pitkään. Nämä ihmiset.

Luvassa viilenevää

Nukun levottomasti, ja hurjistuneissa unissani olen vieraissa paikoissa ja oudoissa vaatteissa, kiipeämässä taas huteria portaita liian korkealle. Tulevan lääkärinsoiton aiheuttama jännitys vatsanpohjassa herättää varhain.

En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, ja hänen mietiskelevä mutinansa puhelimessa paljastaa, ettei hän oikeastaan tiedä tästä asiasta mitään. Selitän asioita, jotka hänen pitäisi nähdä papereista, ja joudun käyttämään k-sanaa, kun en juuri silloin saa päähäni sitä paljon kätevämpää latinankielistä adenooma-sanaa.

Painotan, että aiemmin olen saanut lähetteen erikoislääkärille läheiseen kaupunkiin, toivoen niin käydän nytkin. Mutta setä surisee langan toisessa päässä, että jos kokeiltaisiin kolme kuukautta ja katsotaan sitten, mihin suuntaan veriarvot menevät ja pitääkö lähteä erikoislääkärille. Tunnen itseni koekaniiniksi ja haluan kiljua: "Kolme kuukautta! Viimeksi olin lääkkeillä yli kolme vuotta! Voisitko sinäkin nyt vähän sitoutua tähän juttuun?!" Mutta myöntelen ja kerron että ei, lääkkeitä ei enää ole kotona, palautin loput apteekkiin, tarvitsen uuden reseptin ja kyllä, varaan sitten itse uuden laboratorioajan.

Tunnen olevani yksin. Mietin, loppuuko tämä joskus. Vai olenko loppuelämäni aina muutaman vuoden inhoilla lääkkeillä ja sitten taas seurannassa, kunnes jotakin ilmenee. Eikä ole tässä ketään, keneltä kysyä.

Arvon, minä päivänä aloitan lääkkeet. Mikä olisi sopiva päivä uhrattavaksi alakulolle, pahoinvoinnille, väsymykselle ja päänsärylle? Huominen? Ensi viikon perjantai? Mikään ei ole toista parempi päivä, kehnoja kaikki tarjokkaat. Suututtaa.

Pieni, hedelmäkärpäsen kaltaista vinhaa sinnikkyyttä osoittava ääni kuiskuttelee, että joillakin ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Oikeasti Vakavia Sairauksia. Ja tämänkin vaivan kanssa jotkut joutuvat läpikäymään leikkauksia ja sädehoitoja, joten minulla on asiat oikeasti hyvin EI SAA VALITTAA. Yritän huidella sitä syrjemmälle ja piipittää yön pimeydessä puolisolle, että vähän pelottaa kyllä nyt. Ja hän ymmärtää. Muistan taas, etten ole yhtään yksin, vaikka neuvoton olenkin.

On tämä vahva olkapää, johon nojata ja katsella verhonraosta vilkkuvaa tähteä, kun hallan harmaa kissa hiipii nurmen poikki yöllä. On ystäviä, joiden kanssa voi viihtyä mitään puhumatta. Joiden kanssa katsoa Vettä elefanteille ja pauhata elokuvan kaikista norsuja koskevista asiavirheistä. Jotka lähettävät pieniä arkisia hyväntuulisia viestejä juuri, kun niitä eniten tarvitsen. Jotka onnistuvat jotenkin olemaan aina lähellä.

Äidille ja isälle en sano mitään, koska en osaa vielä vastata mihinkään kysymyksiin. Enkä jaksa juuri nyt kantaa ketään. Jotenkin tuntuu kevyeltä ja hilpeältä vain vertailla isän kanssa omenalajikkeita ja vaihtaa hilloreseptejä ja huomata, etten enää ole hänen arvostelulleen niin altis kuin ennen. Jotenkin olen kasvanut.


Ja onhan minulla tämä syksy, oma vuodenaikani, korppien ja närhien äänimaailma, sateessa punaiset lehdet. Mudan tuoksu ja hanhien huuto iltahämärässä.

Kohta tuuli kääntyy pohjoiseen.

Aamiaisella

Koiralenkiltä tullut adhd-puoliso istuu tiiviisti tietokoneen ääressä, vaikka lähes valmis aamusmoothie odottaa pöydällä. Katson parhaaksi muistuttaa puolisolle aamiaisesta ennen kuin hän on aivan nälkään nääntynyt jumitettuaan netissä liian pitkään. Arvelen, että paras keino herättää huomio on kutsua puolisoa nimeltä, sillä se toimii usein.

Hän nousee tietokoneen ääreltä ja kertoo, ettei minun tarvitsisi käyttää niin komentavaa sävyä, koska silloin kutsuun reagoi turhaan myös koira. Lupaan kutsua seuraavan kerran lempinimellä, mutta mietin, etten voi aina tietää, miten syvällä omassa maailmassaan puoliso on ja mitä sanoja kulloinkin tarvitaan. Koira tapittaa meitä molempia tiiviisti ja odottaa, että jotain tapahtuu, kun kerran annoin sille tehtäväksi etsiä puolison ja nythän se jo löytyikin!

Puoliso alkaa häärätä keittiössä montaa asiaa yhtä aikaa ja onnistuu hukkaamaan suodatinpussin kahdesti ennen kuin saa sen kahvinkeittimeen. Yritän pientä toiminnanohjausta.

minä:
"Tässä on sulle smoothie, siihen ei tarvii lisätä mitään muuta kuin jugurttia."

adhd-puoliso:
"Älä sano, ettei siihen tarvii lisätä mitään, jos siihen kerran tarvitsee lisätä jugurttia!"

minä: . . .

Seisahdun

Seisahdun viimein
Puolukka laskee maahan
raskaan taakkansa

* * *

Finally I stop walking
Lingonberry lays down
its heavy load

Meren yli turkoosia ja kultaa

Unessani olen taas taistelussa, aina näissä vakavissa ja pysähtyneissä sodissa, hetkissä juuri ennen kuin kohtalo pannaan täytäntöön. Katson merenlahden yli tihkusateen läpi vastustajia, joskus värikkäitä, konemaisia jättiläisiä, joskus inhimillisiä, vaatetettuja petoja. Ihmetyn tästä kaikesta.

Tätä hämmennystä en koskaan koe valveilla, se kuuluu tänne, näihin hetkiin, tätä pienuutta suuremman edessä, kohtalonomaisuutta, taisteluun alistumista. Koskaan en pelkää, vaikkei toivoa ole. Aseeni ovat vaatimattomat, ja etsin turhaan kilpeä.

Hyynharmaa merivesi ei estä vääjäämätöntä sotaa lähestymästä, se on kylmää ja suolaista ja oudoin äänin kutsuvaa. Se on kohdattava. Aallokosta kimpoavat kuin heijastuksina kullan ja turkoosin sävyt. Ne ovat osa maailmaa, jota en näe enkä tunne, mutta johon on kuljettava.

Herään aina ennen viimeistä hetkeä. Enkä tiedä, kuka on se taipumaton, vakava minä, joka ei väistä tätä kohtaloaan. Joka toivoo kilpeä suojakseen, koska on liian alttiina, liian näkyvissä, liian hauras, muttei silti kavahda eikä käännä katsetta. En tunne sitä, se en ole minä.


Sain tänään tietää, että veriarvoni ovat huonontuneet. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Luovuin a:sta kepein sydämin, mutta se kurottaa ulapan yli viipyilevän syleilyn.

Nyt seison hetken tässä merenlahdella.

Ajatuksia syrjinnästä

Yritän katsoa maailmaa monelta kantilta, mutta aina välillä herään huomaamaan, millaisessa henkisessä lintukodossa elän. Olen pitkälti valinnut itse ystävä- ja tuttavapiirini, ja se koostuu suvaitsevista ja tunneälykkäistä ihmisistä, jotka arvostavat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Minulla ei ole juuri mitään kosketuspintaa vaikkapa siihen osaan väestöstä, jonka mielestä erilaisuus on uhka eikä rikkaus. Ja siksi helposti unohdan koko väestönosan olemassaolon. Kunnes eduskuntavaalitulos tai vaikkapa jonkin naistenlehden juttu siitä, millaisia ennakkoluuloja eri etnisten vähemmistöjen edustajat kohtaavat Suomessa, saa minut havahtumaan.

Rasismi ja syrjintä on Suomessa yleistä. Osa on rakenteisiin piiloutuvaa epätasa-arvoa, osa avointa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Syrjintä on paljon yleisempää kuin minä voin käsittää tai haluaisin edes uskoa. Monille tekijöille ja uhreille se on jokapäiväistä.

Enkä minä voi ymmärtää, mitä niiden ihmisten päässä liikkuu, jotka vaikkapa eivät suostu tummaihoisen sairaanhoitajan hoidettaviksi tai jotka hakkaavat suomenruotsia puhuvan nuoren. On mielestäni ymmärrettävää, että erilaisuus herättää kummastusta tai vaikka pelkoakin, mutta on aivan eri asia, miten omat tunteet näkyvät käyttäytymisessä. Mikä erilaisuudessa on muka niin uhkaavaa, että hyökkäys on paras puolustus? Mikä kyvyttömyys käsitellä omia tunteitaan saa ihmisen unohtamaan alkeellisimmatkin käytöstavat? Unohtamaan, että se toinenkin on ihminen?

Olen nähnyt tarpeeksi elämää tietääkseni, että meistä jokainen kuuluu jossakin elämänsä vaiheessa johonkin vähemmistöön. Kukaan ei porskuta koko elämäänsä valtavirrassa. Jokainen on jossakin tilanteessa erilainen. Muun luuleminen on mielestäni harhaa ja itsepetosta. Viimeistään vanhuus heittää ihmisen johonkin vähemmistöryhmään.

Itse olen kuulunut moniin vähemmistöihin vähän vaihtelevasti elämäni aikana. Osa leimoista on melko pysyviä, kuten seksuaalinen suuntautuminen. Osa on tilannekohtaisia, kuten se, millaista onkin yhtäkkiä olla ainoa valkoihoinen suuressa ihmisjoukossa - muuttua normista poikkeukseksi. Väittäisinkin, että toimintakyvyn lailla myös erilaisuuden määrittelee tilanne. Olosuhteet tekevät meistä samanlaisia tai erilaisia kuin muut.

Itse en monesti edes muista vähemmistöasemaani, koska hakeudun tilanteisiin, joissa en tunne olevani erilainen tai joissa erilaisuuttani pidetään myönteisenä asiana. Olen siinä onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvitse esimerkiksi työssäni juuri kohdata suvaitsemattomuutta ja syrjintää. Silti se suvaitsemattomuus on olemassa, vaikka yritän ummistaa siltä silmäni. Se vain ei yleensä kohdistu minuun vaan muihin: romaneihin, tummaihoisiin, suomenruotsalaisiin, lestadiolaisiin, homomiehiin, vasemmistolaisiin, eläinten oikeuksien puolustajiin, saamelaisiin, toimintarajoitteisiin ihmisiin, sateenkaariperheisiin, muslimeihin, maahanmuuttajiin.

Mielestäni älykkään ihmisen tulee tiedostaa, että ihmiskunta koostuu yksilöistä eikä ryhmistä. Ketään ihmistä ei voi pitää ensisijaisesti jonkin ryhmän edustajana ja vasta toissijaisesti yksilönä. Kyllä me olemme ensisijaisesti yksilöitä, vaikka joskus haluaisimme määritellä itsemme ja toisemme toisin.

Tunnen oloni voimattomaksi, koska minulla ei juuri ole arkipäivän tilanteita, joissa voisin taistella suvaitsevaisuuden puolesta. Minulla ei ole työyhteisöä, jossa vaikuttaa, enkä juuri liiku kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä ja väkijoukoissa. Lehdistä jälkikäteen lukemalleni syrjinnälle en taas voi enää mitään.

Järkyttävintä on saada tietää niistä tapauksista, joissa sivulliset eivät ole reagoineet henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Ymmärrän, että tilanteeseen puuttuminen pelottaa. Vierestäkatsoja samastuu uhriin ja kokee samanlaista pelkoa ja avuttomuutta. Mutta siinä sivustakatsojan roolissa pitäisi muistaa, ettei suinkaan ole yksin. Taustatukena ovat ne lähistöllä olevat, ehkä jopa kymmenet muut ihmiset, jotka myöskään eivät ole uskaltaneet avata suutaan, vaikka heidän oikeustajunsa siihen kehottaa. Tarvitaan vain yksi ihminen, joka katkaisee tilanteen jotenkin - vaikka soittamalla poliisin tai muuten puolustamalla uhria - muut tulevat kyllä tueksi. Väkijoukolta voi myös suoraan pyytää apua ja tukea. Monissa tilanteissa kiusaaja lopettaa yllättävänkin helposti, kun kunnolla käsketään. On murennettava se kiusaajan illuusio, että hän voi tehdä mitä vain kenenkään puuttumatta.

Moni syrjinnän kannattaja vetoaa sananvapauteen. Se on valheellista; Suomi ei ole "vapaa maa". Täällä ei todellakaan saa eikä pidä sanoa mitä haluaa. Moraalin, etiikan ja ihmisyyden vaikeiden käsitteiden lisäksi voidaan puhua konkreettisemmin vaikkapa laeista, jotka tuomitsevat syrjinnän.

Olemme kaikki vastuussa siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Meillä on oltava rohkeutta kantaa se vastuu!

Veden varassa

Juuri nyt kesä tuntuu hyvältä. Pakenen alkavaa työviikkoa rantaan, koira kirmaa iloisena vesirajaan, säikyttää pois rannan puissa sirittävät tiaisenpoikaset. Viileä tuuli nipistelee ihoa, ja kahlaan turvaan lämpimään veteen. Koira ui suurissa kaarissa ympärilläni, rauhallisesti, tunnustellen, valmistautuen. Se kuuntelee ja odottaa, minä hymyilen. Ja kun lähden uimaan, se lisää vauhtia ja katsoo minusta suunnan. Sille tulee keskittynyt ilme, silmät heijastavat järvenpinnan syvää tyyneyttä. Uimme hetken rinnan, ja katson läheltä sen kuonoa, joka on suunnattu määrätietoisesti eteenpäin. Sitten koira siirtyy hieman edelle, oikealle puolelleni, ja käteni tavoittaa välillä sen hännän, sormien lomassa karkea karva, vedestä lentävä.

Voisimme jatkaa näin loputtomiin. Ohi lipuvat jäkälän peittämät kalliorannat kitukasvuisine mäntyineen, joilla on kansallismaalausten käppyräiset oksat. Koivut kurottavat järven puoleen kuin rakastetun. Nurin käännetyt veneet odottavat aaltoja rannalla tummien kuusten suojassa. Korkealla yläpuolellamme kaartelee lokki, etsii nostavia virtauksia, kohoaa yhä ylemmäs. Nostan päätäni nähdäkseni sen, ja huomaan että koira vilkaisee minua silmäkulmasta, tarkistaa, että olen yhä mukana. Mikä lahja saada olla näin huolehdittu. Ja rannan ruovikko heijastuu vedenpintaan tuhansin sinisen ja vihreän sävyin.

Ulpukat ovat jo nupullaan, ja laakeilta lehdiltä nousee lentoon turkooseja sudenkorentoja kuin kiireesti lennähtäviä koruja. Läheltä kaikki on niin tarkkaa, hengästyttävää, kaunista. Ja vedenpinnalta taivas avautuu joka puolelle äärettömän laajana ja syvänä ja korkeana, pilvistä huolimatta avarana. Tilaa on joka puolella - huikea vapaus lähteä mihin suuntaan vain. Ja me lähdemme, kahden tässä tyvenessä.

Kaksi tuhisevaa nenää halkoo vedenpintaa.
Elämme hetken samaa elämää.

Oma paikka

Viime viikkoihin mahtuu seikkailuja niin yöllä kuin päivälläkin, erikoisia unia, joista merkittävimmässä olen muuttumassa vuohi-ihmiseksi, ja katson turkin peittämiä käsivarsiani ja tunnen kuinka jokin ihmisyys ja sukupuolisuus minusta on katoamassa, ja se on ennenkokemattoman kiehtovaa ja villiä ja hurmaavaa.
Päivisin sataa, ja tapaamme kaikenlaisia ihmisiä ja koiria, käymme reissussa ja vastaanotamme vieraita, joka päivä on jotakin, enkä vapaahetkinäkään oikein malta vain istua ja olla. Jään vähälle unelle, katson yhdeltätoista illalla makuuhuoneen ikkunasta auringonlaskun punaamia männynlatvoja ja olen samanaikaisesti aivan virkeä ja väsynyt.

Olen nauttinut tästä kesästä aivan eri lailla kuin aiemmin. Viime kesä meni ensimmäisen pennun tuomassa stressissä, muistan vasta loppukesästä rentoutuneeni, sitä edelliset kesät taas vaihtelevasti, monet aika suorituspainotteisesti. Nyt ehdin pysähtyä katsomaan, kuinka ahomansikat punertuvat ja silkkiset kiinanpioninnuput paisuvat.

Nyt minulla on lauma, joka pitää huolta itsestään ja toisistaan, ja minä olen vapaa haaveilemaan ja kuuntelemaan.

Juhannuksena meillä on ystäviä kylässä, tohinaa riittää koirien kisaillessa ja hyvissä keskusteluissa, ja minä puuhailen keittiössä, rentoudun tekemällä, poimin kukkia. Ihmiset lähtevät ostamaan lisää karkkia - mikä hymyilyttää minua jotenkin tavattomasti, olen niin kiintynyt näihin tyyppeihin ja heidän karkinhimonsa on hellyttävää - koirat jäävät nukkumaan leikistään uupuneina sohvalle ja lattialle, oikovat väsyneet jalat, huokaisevat, ja hetkessä on aivan hiljaista. Istahdan nojatuoliin aistimaan tätä rauhaa, ulkona ropisee pehmeä sade ja avoimesta ikkunasta tulvii sisälle kosteanmehevä tuoksu ja mustarastaan lurittelu. (Miksi ne aina laulavatkin tällaisella sateella, minun rakkaat lintuni?) Tässä hetkessä tiivistyy kaikki olennaisin. Tämä kaikkien ystävyys.

Käyn koko viikonlopun läpi suuria tunteita. Valtavaa kiintymystä ja kuulumista johonkin. Katson tätä kaikkea kuin kauempaa ja ihmettelen, miten lyhyessä ajassa ihmisistä ja eläimistä voi tulla niin merkittäviä. Samalla koverran mieleeni pientä sijaa tulevalle laumanjäsenelle. Illalla olen niin uupunut, että romahdan, mutta tässä on turvallista uupua. Aamulla jaksan taas paremmin, kun ahmimme uunilämpimiä skonsseja antaumuksella voin, hillon ja juuston kera niin, että voimme jo hieman pahoin kaikesta syömisestä ja meidän on kaikkien pakko siirtyä vaaka-asentoon koirien kanssa sulattelemaan aamiaista.

Notkea, nokkaansa koputtavainen ystäväni kirjoittaa siitä, millaista on antaa kesyttää itsensä.


"Minun kettuni oli aluksi aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

....

Ja hän tuli taas ketun luo.
- Jää hyvästi, hän sanoi.
- Hyvästi, kettu sanoi. - Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

- A. de Saint-Exupéry

Tämä seuraa minua koko viikon

Olemme kahden keittiössä ja muistutan isää siitä, että hän on alkoholisti. Pikku hiprakassa hän kieltää asian hyväntuulisesti, naureskelee, vähättelee, vaikka minä intän. Onhan se nähty, ettei hän osaa ottaa vain vähän ja juoda ns. sivistyneesti. Ja silti hän vain yrittää painaa asiaa villaisella, ärsyttää minua, ehdottaa, eikö me voitaisi vaan nyt ihan huolettomasti juoda yhdessä lasilliset. Pöydällä on muutama pullo, hän voisi tästä tarjota.

Ahdistukseni kuohahtaa yli äyräiden. "No kun me ei kyetä siihen!" räjähdän. "Me ei kumpikaan kyetä siihen!" Karjaistessani totuuden ulos tajuan sen itsekin. Tämä ei ole vain isän ongelma. Kyse on siitä, että hän ei pysty olemaan juomatta liikaa, ja siitä, että minä en pysty käsittelemään koko asiaa ahdistumatta. Olemme molemmat solmussa, eri tavoin.

Kurkussa kuristaa. Isä menee vakavaksi. Hän kahmaisee pullot syliinsä, nyt niitä on iso sylillinen, ja kantaa ne lavuaariin, pois. Minua alkaa itkettää, kun katson häntä: vakavaa ilmettä, kaljuuntunutta päätä, vatsakasta olemusta, ryhdikkyyttä. Kaikki hänessä sanoo, ettei hän soisi viinan tulevan väliimme.

"Mä rakastan sua, isi", kuiskaan. Ja isä halaa minua, lujasti, vahvoin käsivarsin.

Metsätähtiä

jatkat matkaa
jalanjälkiisi puhkeaa
metsätähtiä

* * *
you keep going
in your footsteps
starflowers bloom

Sademetsässä

Metsä on muuttunut.
Se on kostea viidakko, joka kietoo pauloihinsa seitein ja oksin. Se on täynnä suhinaa, ininää, kahinaa, surinaa ja viserrystä varpaista oksankärkiin asti. Maa on jalkojen alla pehmeä ja upottava. Eksoottisen keltaiset rentukat säkenöivät ojanpientareilla kuin yllättäen löydetyt aarteet.

Jostakin korkealta kahahtavat suuret linnut lentoon painavina, hitaina. Vain niiden varjot häilähtävät paksujen puunrunkojen lomassa. Raskaasti pörisevät hyönteiset etsivät ahnaasti mettä aluskasvillisuudesta, joka kasvaa silmissä, kietoo varsiaan ja käärii lehtiään auki, tavoittelee lehvistön läpi siivilöityvää valoa.

Tuuli ei pääse tänne, ilma huojuu paikoillaan vehreänä ja kuumana. Koira leikkii mustaa leopardia, joka väijyy aluskasvillisuudessa niin, että vain mustat korvat näkyvät. Meitä molempia naurattaa.

Ajattelen, ettei koskaan pidä kasvaa niin aikuiseksi, ettei enää ole säärissä metsäseikkailuista saatuja naarmuja ja mustelmia.

Ajateltavaa

Kaikkien, jotka ihmettelevät mitä pahaa siinä on, että tytöt puetaan punaiseen ja pojat siniseen (ja muutenkin kasvatetaan tietynlaisiksi), kannattaa lukea tämä.

Valkonarsissit

narsissien tuoksu
yössä kuulen kuinka
kaunis olet

* * *

scent of narcissi
in the night I hear
your beauty

Aamuyöllä

Olohuoneesta alkaa kuulua tasaista tassutusta. Kuuntelen hetken ja nousen sitten ylös mieli unesta tyhjänä. Eihän näitä yöheräämisiä ole pitkään aikaan ollutkaan.

Koira ilahtuu, kun alan vetää takkia niskaan. Kumisaappaiden varret kietoutuvat kylminä paljaisiin sääriin. Kello näyttää kahta, ja sujautan koiralle varmuuden vuoksi pannan, ettei se huku pimeyteen hölmöilemään.

Mutta ulkona ei olekaan pimeää. Taivaanranta sarastaa jo idässä, ja hämärä on pehmeää ja tuuletonta kuin sumu. Metsänreunassa nostamme nenämme, koira ja minä, ja haistelemme kevättä, yötä. Kosteus tuntuu ilmassa.

Ei olekaan enää yötä, pimeyttä ja hiljaisuutta. Heikossa kajossa metsästä kantautuu hiljainen mutta taukoamaton supatus, sirputus ja jutustelu - kuin rastaat kuiskuttelisivat toisilleen, saako jo aloittaa. Saako nyt? Lauletaanko? Ei vielä, joku vastaa, ei ihan vielä.

Ja me kuuntelemme lumoutuneina.
Yölaulajien sanatonta kuiskailua.

Kuka tunnustaa olevansa?

Minua ihmetyttää usein, miksi monet kertovat kannattavansa tasa-arvoa, mutta henkäisevät heti perään, etteivät toki ole feministejä. Se on outoa, sillä feminismihän on nimenomaan tasa-arvon kannattamista. Mitä muuta sen luullaan olevan?

Tietysti feminismiä on monenlaista, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on halu antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä niin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. Ja saada tämä periaate kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa ymmärtäen, että meillä on yhä olemassa enemmän ja vähemmän näkyvää epätasa-arvoa. Mitä niin kielteistä tässä on, että oma kanta pitää erikseen rajata: "kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta en ole valmis minkäänlaisiin toimiin sen suhteen enkä uhkaa sinun arvomaailmaasi millään tavalla"?

Tällaisella puheella ylläpidetään sitä 1800-luvulta periytyvää asennetta, että feminismi on jotakin kielteistä, pelottavaakin, eikä ymmärretä, että feminismin tavoitteena on poistaa kaikenlaista syrjintää, ei korvata yhtä syrjinnän lajia toisella. Lisäksi vaikutetaan olevan täysin sokeita sille työlle, mitä feministiset liikkeet ovat tehneet miesten ja poikien valinnanvapauden eteen. Ikään kuin feminismi typistyisi joksikin ihme sukupuolisodaksi.

Kysehän on oikeasti siitä, että opetellaan asettumaan kaikenlaisten ihmisten asemaan ja katsomaan tilannetta heidän näkökulmastaan! Ja että ymmärretään, että vaikka kaikilla olisi teoriassa (siis näennäisesti) yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Ja että osa tarvitsee tukea siihen, että nämä yhtäläiset mahdollisuudet oikeasti toteutuvat. On osattava katsoa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita vähän laajemmin ja tarkemmin kuin on ihan pakko.

Minulle feminismi on myönteisiä arkipäivän tekoja ja puheita, ja lähipiiristänikin suurin osa on feministejä, vaikka he eivät sitä itse tunnustaisi.

Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta tasa-arvo- ja feminismikeskustelusta kannattaa lukea täältä!

Koivu koputtaa ikkunaan

Valo on vapaata, ja päivä päivältä maisema muuttuu. Vaikeasti määritettävät maan värit, okrat, siennat, muuttuvat vähitellen tuhansiksi vihreän sävyiksi. Yössä metsähiiri juoksee koivun oksaa pitkin, vertaamatta korviaan tahmeanvihreisiin pikku lehtiin. Päivällä muurahaiset piirtävät sen näkymättömät polut esiin. Tunnen eläväni.

Minun sielunmaisemani on aina ollut keväinen koivikko. Lintuineen ja metsätähtineen.


Samassa maisemassa
paperinruskeat viime vuoden lehdet
korkealla keinuvat hiirenkorvat
säännöllisillä vekeillä
valmiina tuuleen, lentoon

"Naisten" ja "miesten" eroista

Veljeni on vajaa nelikymppinen (hetero-/aseksuaalinen)mies, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen tietokonekieltä ja on turhankin puhelias.

Minä olen vajaa nelikymppinen nainen, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen kieltä ja on turhankin puhelias.

Ulkoisesti kuulumme ryhmiin "mies" ja "nainen".

Kaikessa emme tietenkään ole samanlaisia. Minulla ei esimerkiksi ole hoivaviettiä. Veljeni taas ei ole väärinkäyttänyt alkoholia. Veljeni on pikkutarkan siisti, toisin kuin minä. Hän on luonteeltaan kiltimpi ja vähemmän kunnianhimoinen/kilpailuhenkinen sekä katsoo vähemmän urheilua televisiosta kuin minä. Hän ei aja eikä omista autoa, eikä osaa vaihtaa renkaita, toisin kuin minä. Minä olen myös meistä se, joka käy kuntosalilla nostamassa penkistä rautaa eikä pese pyykkiä. Ja se, joka tietää mitä haluaa: kykenee nopeisiin päätöksiin, muiden johtamiseen sekä suoraan ajatteluun ja toimintaan.

Kumpikaan meistä ei ole erityisen kiinnostunut korkokengistä, timanteista (paitsi ehkä geologisessa mielessä ;-), perheen perustamisesta, jääkiekosta, moottoripyöristä tai äijäkulttuurista. Mitä avaruudelliseen hahmotuskykyyn tulee, se on meillä molemmilla hyvä, ja minulla parempi kuin monilla tuntemillani miehillä.

* * *

Keskustelin hiljattain facebookissa parin ystäväni kanssa siitä, ovatko naiset ja miehet henkisesti erilaisia. Keskustelu oli kiinnostava, sillä meillä oli aivan erilaiset näkemykset. Yksi ystäväni ei ollut kuulemma ajatellut asiaa sen syvemmin, mutta arveli, että koska fysiikka on erilainen, henkistäkin eroa löytyy. Toinen ystäväni perusteli eroavaisuuksia omilla kokemuksillaan miehestään ja kahdesta pojastaan. Minä pidin jääräpäisesti kiinni omasta kannastani, jossa ero ei ole oletettu.

Olen perusteellisen tietoinen siitä, että tytöt ja pojat kasvatetaan meillä täysin erilaisiin muotteihin. Siksi väistämättä monet miehet ja naiset ovat erilaisia, eivät ehkä tosin aivan niin erilaisia kuin luulevat. En silti suostu uskomaan, että naiset ryhmänä ja miehet ryhmänä eroaisivat toisistaan niin suuresti, että tätä eroa voitaisiin käyttää minkään argumentin perusteluna tai lähtökohtana. Itse asiassa on tutkimuksissa todettukin, että sukupuoliryhmien (eli ryhmän 'naiset' ja ryhmän 'miehet') sisällä on enemmän variaatiota kuin ryhmien välillä. Sen allekirjoitan, koska tunnen identiteetiltään niin monenlaisia ihmisiä.

Aina kun joku sanoo jotain yleistävää näistä ryhmistä, esimerkiksi "miehet vain ovat sellaisia", tekisi aina mieleni kysyä "ketkä miehet?" Ja sitten puhuja ehkä vastaisi "miehet yleensä", jolloin alkaisin tietysti tivata, ettei ole sellaista ryhmää kuin miehet yleensä, ettei ihmisiä voi niputtaa tällä tavalla ja että kukaan tuskin haluaa tulla tyypitellyksi ja supistetuksi näin pelkän sukupuolensa edustajaksi. Tuntuu vain, että tällainen jankkaaminen ei ole arjessa kovin hedelmällistä. Silti olen kiusallisen tietoinen niistä ihmisistä, jotka eivät koe olevansa osa kumpaakaan ryhmää. Keikun itsekin sillä rajalla.

Puolisoni määritteli näppärästi sukupuolen kulttuuriseksi jatkumoksi, jonka ääripäinä ovat nämä ryhmät "miehet" ja "naiset" ja siinä välillä sitten kaikki muu: se harmaa alue, johon suurin osa meistä tosiasiassa kuuluu. Minusta on vapauttavaa ajatella, että sukupuoli on jokaiselle henkilökohtainen ominaisuusjoukko, jota ei voi ulkoa määritellä. Siksi aina häkellyn siitä, että määrittelyä kuitenkin tehdään. Meidän kulttuurimme määrittely sukupuolesta on surullisen ahdas.

Omassa elämässäni en ole saanut mielestäni vieläkään riittävää näyttöä siitä, että sukuni ja ystäväjoukkoni olisi jakautunut kahtia nimenomaan sukupuolen perusteella. Siksi pidän kiinni tästä kannastani ja olen kapulana yleistävän keskustelun rattaissa. Millä todistatte, että oletetut erot ovat tosiaan synnynnäisiä, eivätkä vain ympäristön tuottamia? Ja jos eroja on, miksi minä en näe niitä?

Ahdistusta ajan puutteesta

Olen seuraillut muutamaa sarjakuvablogia jo hyvän aikaa. Hippo kertoo hauskan pelkistetysti adhd:sta, Sähköjäniksessä on myös hauskoja elämän ja eläinten sattumuksia, ja Wolf piirtää kauniisti ja koskettavasti.

Nämä blogit ja se, että sain viikonloppuna kokeilla piirtopöytää, on suistanut minut innostuksensekaiseen epätoivoon. Tarvitsen mielestäni piirtopöydän, ja heti. Ei auta, että kaapissa on erilaisia papereita ja välineitä käyttämättöminä, sillä tuollainen piirtopöytä on juuri minun juttuni. Sillä pääsee käyttämään värejä tavalla, jollaista olen aina kaivannut.

Mutta mutta. Kun en osaa piirtää riittävän hyvin. Ja mitä enemmän toisten, taitavampien, kuvia katselen, sitä riittämättömämmäksi koen itseni. Teini-iässä nimittäin piirsin paljon, silloinhan minulla ei ollut ns. elämää - siis ei ystäviä, ei tekemistä, ei uskallusta mennä ja jättää kotia toisten, vastuuttomampien, harteille. Istuin ison kirjoituspöytäni ääressä tuntikausia piirtämässä. Olisin tarvinnut opettajan, mutta ohjattuun harrastamiseen ei ollut varaa. Aina myös kamppailin sen kanssa, etten voi olla todella taitava, parempi kuin muut; sellaiseksi minut oli kasvatettu, aina olisi pitänyt olla paras. Onneksi opin lopulta kyseenalaistamaan suorituspaineet ja nauttimaan tekemisestä.

Sitten tuli muu elämä, ja piirtäminen jäi, ja tunnetusti se on niitä taitoja, jotka eivät kehity kuin tekemällä. Nyt tilanne on se, että osaan piirtää hyönteisiä, kukkia ja auttavasti eläimiä, mutta en esimerkiksi ihmisiä tai puita mielestäni riittävän hyvin. En usko sommittelutaitoihinikaan. Saatikka, että kykyni taipuisivat vaikkapa minua inspiroivaan mangaan. Joten mielikuvissani hankin piirtopöydän ja osaan sen jälkeen kuin ihmeen kaupalla loihtia mitä vain. ;-)

Ajastahan tässä on kyse. Se ei tunnu ikinä riittävän. Ja nyt tämä visuaalisen itseilmaisun tarve on taas herättänyt tuon iänkaikkisen ahdistukseni. On niin paljon, mitä haluaisin tehdä, ettei kaikki ole mahdollista normaalin vuorokausirytmin puitteissa. Vähintään pitäisi jättää leipätyö. On tietysti syytä olla iloinen, että ehdin kuitenkin näinkin paljon: kirjoittaa, harrastaa liikuntaa, hoitaa puutarhaa, laittaa ruokaa ja leipoa, pelata, kutoa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, kouluttaa omaa ja vähän muidenkin koiria, opetella uutta, soittaakin joskus. Mutta vielä pidempi luettelo on kaikkea, mitä vielä haluaisin tehdä: kaikkea jo mainittua vielä enemmän, ja lisäksi tutustua uusiin ihmisiin ja eläimiin, piirtää, tuunata vaatteita, kirjoa, askarrella, matkustella enemmän, tanssia, tehdä koreografioita, perehtyä kaikenlaiseen uuteen tekniikkaan sitä mukaa kun sitä markkinoille tulee, luistella, opetella kalligrafiaa, opetella soittamaan uusia soittimia ja lukea kaikkea kiinnostavaa käyttöoppaista sanakirjoihin, mieluiten keskikokoisen kunnankirjaston laajuudelta. Jatkuvasti tuskailen sitäkin, ettei näillä seuduin ole japanintunteja, vaikka minun pitäisi oikeastaan olla iloinen siitä, että italiaa olen kuitenkin voinut viime vuodet opiskella.

Ja sanotaan se nyt suoraan: pelkään etten kehity. Olen tottunut siihen, että pystyn kehittämään taitojani aika monissa jutuissa. Mitä jos piirtäminen olisikin poikkeus?

Toisaalta olen käyttänyt viime vuosina hirveästi aikaa kaiken miettimiseen sekä elämänhallinnan ja rennomman asenteen opetteluun. Ehkä nyt olisi aikaa luovuudelle?


Viime yönä koivut ovat sanoneet * POP *
Ja pienet vaaleanvihreät silmut ovat pursahtaneet hiirenkorviksi. Olisinpa ollut kuulemassa.

Ystävyys

Tämä on ollut täydellinen viikonloppu. Jopa minun onnellisessa maailmassani sellaiset ovat kohtalaisen harvinaisia. Osittain syynä olivat läheiset ystävät, joiden kanssa on ennennäkemättömän kotoista ja kiintoisaa olla, osittain kaikkialla pörräävät, luonteiltaan hupaisan erilaiset nelijalkaiset ja osittain se, että minä osaan olla tällainen: riittävä.

Olen pitänyt itsestäni tänä viikonloppuna. Siitä, että voin tehdä tarjottavia kun vieraat ovat jo tulleet ja sekoitella sörsseleitäni keittiössä ilman suorituspaineita ("Keitätkö sä nyt kolmatta kertaa sitä kakkua?!" ihmettelee puoliso silmiään pyöritellen). Siitä, että uskallan kokeilla uusia asioita tietämättä etukäteen, olenko niissä hyvä. Siitä, että luotan näihin ihmisiin niin paljon, että annan heidän itse huolehtia itsestään ja toisaalta rohkenen heittäytyä heidän varaansa. Siitä, että joku voi suuttua minuun, ja sen jälkeen olenkin edelleen arvokas.

Huhtikuu alkaa talvesta ja loppuu kesään. On melkein liian kuuma, kun kävelemme auringossa säkenöivien keltaisten leskenlehtien reunustamaa soratietä ja sitruunaperhoset leijaavat kaikkialla ympärillämme. Tennareita ja mutaisia tassuja, kokonainen lauma. Laumanjohtajan tunnistaa hupparista, jossa lukee "Laumanjohtaja". Ja me kaikki, vilkkaina, rauhallisina, innostuneina, nopeina, elämänjanoisina, huolettomina. Me kaikki rakkaat.

Rakkaalle

sateessa
lähelle hiipivä
kevät, sinä

* * *

in the rain
creeping closer
spring, you

Adhd kuvina

Suosittelen lämpimästi kaikille tätä Hipon riemastuttavaa sarjakuvablogia elämästä adhd-puolison kanssa! Paljon samastumispintaa... :-)

Kysymyksiä lapsettomuudesta

Tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen olen lukenut aika monta vapaaehtoisesti lapsettoman tarinaa. Niissä on kiinnittänyt huomiota se valtava painostuksen määrä, mitä ainakin osa lapsettomista heteropareista kokee.

Olen ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen todella iloinen, ettei meitä kiusata jatkuvasti kysymyksillä ja oletuksilla lapsen tulosta. Toisaalta olen siitä vihainen. En toki henkilökohtaisesti, sentään, vaan periaatteellisella tasolla.

Parhaimmat ystävät toki kysyvät ja keskustelevat, mutta ne muut.
Mikä saa ne muut ajattelemaan, että jos kaksi naista on yhdessä, lasten todennäköisyys pienenee siihen verrattuna, että toinen olisi mies? (Ja minulle on turha puhua biologiasta, elämme modernissa yhteiskunnassa, jossa lääketiede on keksitty ja sateenkaariperheet arkipäivää.)
Mikä saa jotkut ihmiset olettamaan, että me olemme valintoja vailla?
Mikä saa heidät jättämään kysymättä?

Mikä saa äitini itkemään menetettyjä lapsenlapsia sinä päivänä, kun kerron hänelle etsiväni elämääni naista?

Unissaankin vela

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton. Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, etten halua lapsia. Kahdeksantoistakesäisenä vastustaessani minulle asetettuja odotuksia toteamalla, etten koskaan hanki lapsia, sain tietysti osakseni raivostuttavaa vähättelyä: "kyllä se mieli muuttuu, kun ikää tulee", "ei pidä sanoa 'ei koskaan', odota vain kun se biologinen kello alkaa tikittää". Nyt lähes nelikymppisenä minut otetaan onneksi jo vakavasti. Vaikka tunteeni eivät ole muuttuneet teini-iästä, olen oppinut sanomaan asian toisin: "tällä hetkellä ei ainakaan tunnu siltä". Kyllähän minä itse tiedän, että se "tällä hetkellä" kestää loppuelämän.

Monesti minulta on kysytty, miksei. Siihen on vaikea vastata. Kyseessä ei ole mikään periaatepäätös. Tähän ei ole pitkälle mietittyjä yhteiskunnallisia syitä. En ole päätynyt tähän valintaan harkinnan kautta, vaan aina tuntenut näin. Aiemmin sanoin vain, etten pidä lapsista, mutta se ei ole totta - rakastan moniakin lapsia. Minulle ei vain yksinkertaisesti ole valehtelematta ikinä, hetkeksikään, tullut sellaista tunnetta, että haluaisin lapsen. Koskaan en ole ottanut toisen lasta syliini toivoen, että se olisi omani. Koskaan en ole katsonut äitiyden onnesta hehkuvaa naista ja halunnut samastua.

Olen myös todennut, että tämä on tosi syvällä minuudessani oleva asia, paljon äitisuhteita ja sitoutumiskammoja syvemmällä oleva tieto. Luulen, että toisilla naisilla on yhtä vahva tunne siitä, että he haluavat elämäänsä lapsen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, etten koskaan ole ajatellut olevani ensisijaisesti nainen. Olen aina kokenut olevani ensisijaisesti ihminen. En hahmota itseäni lainkaan naiseuden tai äitiyden kautta. Minulta puuttuu jokin geeni ;-) Onnellinen olen siitä, että puolisonikaan ei lapsia kaipaa.

Viime yönä näin hätkähdyttävän unen. Elämä oli muuten aivan samanlaista kuin nyt, mutta olin raskaana, vahingossa. Todentuntuiseksi unen teki sekin, että se oli jatkoa aiemmin näkemälleni samantyyppiselle unelle. Mutta unessa olin tämä minä, näine tunteineni, ja tiesin, etten voi pitää lasta. En vain voi.

Puoliso halusi lapsen, hän oli jo suunnitellut tulevaisuuttaan sen mukaan. Haaveillut. Ja kun raskautta oli kestänyt jo tovin, omat hormoninikin vaikeuttivat päätöksentekoa. Yritin ylipuhua itseni. Nythän olisi hyvä elämäntilanne lapselle. Ei. Kyllä tällä lapsella olisi oikeus syntyä. Ei. Kyllä teistä tulisi hyvät vanhemmat, tiedäthän sen. Silti ei. Vastustin koko olemuksellani.

Mietin raskausaikaa, ruumiillisuutta, lapsiperheen onnen- ja huolentäyttämää arkea. Mikään niistä ei tuntunut huokuttelevalta. Ajattelin samassa tilanteessa olevaa ystäväpariskuntaamme, jossa toinen naisista on raskaana. Mietin sitoutumista, sitä rakkauden määrää. En pysty, en tahdo, en kykene. Ennen kaikkea en halua.
Olin itsekin yllättynyt havaitessani, että koko ajatus ei kertakaikkiaan sovi minulle. Jokainen soluni pani vastaan. Minun olisi pakko keskeyttää raskaus, vaikka se olisi vaikeaa. Enkä pystynyt edes perustelemaan, miksi ei. Se oli vain selkeä en tahdo, johon törmäsin joka puolella kuin seinään.

Sitten keksin, että voisin soittaa parhaalle ystävälleni, joka hänkin on vapaaehtoisesti lapseton. Oli huojentavaa, että voisin saada tukea tuntemuksilleni. Sitten heräsin. Kello oli vähän yli neljä, olin punonut käsivarret tiukasti ristiin rinnalleni. Vatsaan koski. Loppuyö meni miettiessä, mikä minusta tekeekään tällaisen, minut. Miksi elämäni ja minuuteni on ehjä ilman lasta, ja miksi lapsi rikkoisi sen.

Muiden velojen ajatuksia voi lukea vaikkapa tästä blogista.

Adhd-iltapäivä

Tulen koiran kanssa kotiin lenkiltä, ja puoliso istuu tietokoneen ääressä tuijottaen näyttöä keskittyneenä. Nyt on jokin projekti kesken, ei parane kovasti häiritä. Mutta kun puolison katse ei irtoa ruudusta edes, kun koira tulee jalkoihin pörräämään, soi ensimmäinen hälytyskello.
... taipumus vaipua omiin ajatuksiin kesken keskustelun - tähän liittyy usein kyky ylikeskittyä ajoittain. ADD:n tunnusomainen piirre...

Rupattelen kevyesti koira-asioista ja tarkistan, ettei puoliso ole vihainen. Saan jonkin sopuisan hymähdyksen vastaukseksi ja päätän jättää toisen rauhaan. Välipalan lomassa tarkkailen tilannetta toisella silmällä. Katse ei vieläkään irtoa näytöstä, mutta otsa alkaa vetäytyä yhä harmistuneempiin kurttuihin. Toinen hälytyskello soi.
... adhd-aikuinen kärsii usein alisuoriutumisen tunteesta...

Vilkaisu kelloon saa kolmannenkin hälytyskellon soimaan: lääkkeenottoaika olisi ollut jo hetki sitten, eikä välipalaakaan ole varmasti syöty, kun käytettyjä astioita ei loju missään. Kohta seuraa välittäjäaineiden ja ravinnon puutteesta aiheutuva romahdus.
... alhainen turhautumiskynnys...

Kehotan puolisoa ottamaan lääkkeen ja välipalaa. Kehotuksella ei ole vaikutusta - vaikka tiedän puolisoni kuulleen, hän ei tee elettäkään toimiakseen.
... ylikeskittymiskyky on tavallista...

Neljäs hälytyskello soi, ja on aika siirtyä suoraan toimintaan. Tuon puolison eteen täyden vesilasin ja lääkkeen ja painostan vieressä seisomalla hänet nielemään pillerinsä. Nyt vihdoin aukeaa puolison sanainen arkku, ja saan tietää kesken olevan pienen nettiprojektin, jossa onkin nyt ongelmia. Ehdotan, että minä voin katsoa ongelmaa (koska olen melko varma, että adhd-puolisolta on vain jäänyt jokin painike tai kenttä huomaamatta ja ongelma ratkeaa helposti) ja että puoliso voisi sillä väliä hakea välipalaa.

Nihkeästi kuin kesähelteessä kuivahtanut ukkoetana puoliso nousee tuolistaan ja siirtyy keittiöön. Häröilemään. Hän selvästi unohti, mitä tuli sinne tekemään. Tai luulee ehkä, että hänen pitäisi nyt keksiä päivän ruoka tai jotain. Viides hälytyskello pirahtaa.
... vaikeus toimia järjestelmällisesti...
Otan järeät keinot käyttöön. Kerron puolisolle kaikkein autoritäärisimmällä koirankasvatusäänelläni: "Jos et nyt heti syö jotain, suutun sulle!"
"'Älä uhkaile!", alituiseen auktoriteetit kyseenalaistava adhd-puoliso moittii. Uhkaus kuitenkin tepsii. "Ai niin, välipalaa!" puoliso hihkaisee ja alkaa kaivaa jugurttikulhoa ja lusikkaa laatikosta.

Ruoanhankinta kuitenkin unohtuu, kun ääneen pääsevät puolison päässä ne pienet kielteiset epäilijät, jotka aina heikkona hetkenä onnistuvat kyseenalaistamaan puolison koko olemassaolon. Oliko koko projekti ihan huono idea, nöyryyttävän nolo, se pitää heti tuhota olemasta... Onneksi olemme tällä kertaa hieman kielteistä mieltä edellä. "Mitä jos annat ensin sen lääkkeen vaikuttaa ja syöt jotain, ja jos vielä vartin päästä tuntuu tuolta, toimit sitten?" Se auttaa, ja puoliso keskeyttää pakomatkansa takaisin koneen ääreen.
...impulsiivisuus...loputon huolestuneisuus...

Menen suihkuun ja kuuntelen tyytyväisenä kylpyhuoneeseen kantautuvaa jugurttilusikan kilinää. Ja tiedän, että kun palaan, adhd-puolisolla on jo ihan muut asiat mielessä ja tämä koko episodi on unohdettu. Hän tervehtii minua valoisalla hymyllä, tulee halaamaan ja alkaa sitten peuhata ja rupatella koiran kanssa.
...epäjärjestelmällisyyden ja hajamielisyyden keskeltä pilkahtaa säkenöivää lahjakkuutta...

Nauran lempeästi kahdelle pelmuavalle villikolleni.

Aurinkoon päin

Hyvää kevätpäiväntasausta ja jälkikäteen myös hyvää tasa-arvon päivää!

Nyt kun ihanat kevätsäät kutsuvat ulos haistelemaan sulavaa lunta ja lämpeneviä puunrunkoja, muistattehan rakkaat adh-ystäväni, että ulkoilun tai treenin jälkeen pitää aina heti syödä jotakin. Vaikka vain lasi mehua tai jugurtti. Muuten ulkoilun jälkeinen hyvä olo romahtaa kohta energian puutteeseen.

Huikeita kevätkarkeloita kaikille pikku mönkiäisille, jotka lämmittävä aurinko on houkutellut ulos koloistaan! Älkää sentään lennelkö liian kovaa!

Fukushima

pilvinä
kirsikankukkia
savua

* * *

white clouds
of cherry blossoms
of smoke

Aina ei kaikki mene niin kuin aikoisi

Eilen illalla olin ihan sellaisissa tunnelmissa, että aloitan tänään ahkerasti työt ja hoidan siinä sivussa yhteydenpidon ystäviin ja blogien päivitykset kuntoon. Enpä arvannut, että työ, jossa joudun perehtymään syöpähoitoihin, maanantainen räntäsade ja uutisjanoni täyttäminen Japanin katastrofikuvilla vetäisivät olon aivan lamaantuneeksi, jopa ahdistuneeksi. Onneksi minulla on tässä tämä joku, jonka kanssa jakaa myöhäinen lounastunti ja ikäviä tuntoja. Puolison kanssa tuli parannettua maailmaa, tai ainakin paasattua ihan kunnolla, ja sydän keveni.

Hän toi tietooni erään taannoisen naistenlehden artikkelin, joka käsitteli masennusta kolmen ihmisen näkökulmasta. Sinänsä myönteiseksi tarkoitettu juttu sortui ikäviin ja aivan turhiin vastakkainasetteluihin. Masennuksen hoitovaihtoehdoiksi annettiin se, että lääkäri lähettää vastaanotolta kotiin selviämään yksin mielialalääkkeiden kanssa, ja se, että alkaa liikkua, syödä terveellisesti ja pitää itsestään huolta. Selvä se, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja sillä tekosyyllä voidaan leimata taas kerran masennuksen lääkehoito kaikki tunteet turruttavaksi, ihmisen passivoivaksi muoti-ilmiöksi.

Nähdäkseni kielteiset kokemukset lääkärikäynneistä eivät ainakaan näissä masennustapauksissa liittyneet siihen, että masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä, vaan siihen, että lääkäri ei ollut kuunnellut eikä ymmärtänyt potilasta, tai kyseinen lääke ei ollut sopinut, eikä sitten oltu hakeuduttu uudelleen lääkäriin vaihtamaan lääkettä. Väitteet, että Suomessa lääkärit vaan tuputtavat potilaalle pillereitä, ovat mielestäni aivan käsittämätöntä puppua - niin vaikea itseni ja läheisteni on ollut saada lääkitys jopa silloin, kun sitä on todella tarvittu.

Olisi korkea aika, että lääkkeistä alettaisiin puhua myönteiseen sävyyn. Itse olin opiskeluaikoinani hihhuli, joka vastusti kaikkea sokerista ja eläintuotteista televisioon ja lääkkeisiin, ja voin kertoa: ei se kaikki minua onnellisemmaksi tehnyt. Kokeiltu on kiinalaista lääketiedettä, liikuntaa, vegaaniravintoa, tanssia, verenpaineen vaarallisen alhaiseksi pudottanutta paastoa, vihreää teetä, ylikansallisten yhtiöiden vastustamista, ituja, yhteisöllisyyttä, elävää ravintoa, absolutismia, viljan jauhamista itse, vehnänoraita, päivittäistä tunnin joogaa luonnon helmassa ennen aamiaista, vyöhyketerapiaa, luomuisaa fennoveganismia, kierrätysvaatteita ja matokomposteja - ei toiminut. Sama minä olin kuin nyt, ylä- ja alamäkineni, iloineni, kausiflunssineni ja kilpirauhasoireineni. On naurettavaa väittää, että jokin yksittäinen elämänmuutos auttaisi kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Esimerkiksi masennuksessa ei ole koskaan kyse siitä, syökö maitotuotteita tai ostaako luomukasviksia. Tuon vaiheen kokeiltuani ja ohitettuani ärsyttää, että samat asiat ovat nyt muodissa - kaikenlainen hihhulointi on jotenkin nyt nostettu ihmeelliseen arvoon.

Minä edustan varmaan aika tyypillistä tapausta siinä, että normaalisti ihan terve ja toiminnallinen ihminen sairastuu masennukseen, kun on kohdannut ja osin käsitellytkin kriisin elämässään. Muistan sen hetken kun myönsin asian itselleni - siihen asti olin vain sinnitellyt ja koettanut tarttua itseäni niskasta kiinni. Oli heinäkuu, kesälomani oli lopuillaan mutten tuntenut rentoutuneeni, lojuin haluttomana sohvalla ja riitelin puolihuolimattomasti jostakin pikkuasiasta puolison kanssa. Tuntui, etten jaksa keskittyä edes riitelyyn, ettei mihinkään asiaan ei ole olemassa mitään ratkaisua ja etten ikinä haluaisi nousta sohvalta. Kesken riidan sanoin sen ääneen: mä taidan olla masentunut tai jotain.

Ja tsemppasin vielä sen verran, että varasin ajan lääkäriin. Jossain taustalla itsesyytökset kaikuivat vielä, mutta ehkä vähän hiljaisempina, koska en oikein jaksanut välittää niistä. Ja lääkäri teki juuri niin kuin toivoin: kirjoitti pillerireseptin, antoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja lähetti kotiin sairaslomalle. Tämäkin olisi jo auttanut, mutta lisäksi hän teki jotakin minulle arvokasta. Sen kymmenminuuttisen, kiireisen terveyskeskusvastaanottoajan aikana hän katsoi minuun ymmärtäväisesti ja sanoi, että kaikki masentuvat joskus. Että se on ihan ymmärrettävää. Elämä vaan joskus menee niin.

Synninpäästön saaneena palasin kotiin ymmärtäväisen puolison luo lepäämään ja olemaan rauhassa masentunut. Se oli vapauttavaa ja helpottavaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään yhteisöllisyyttä, masentuneiden liikuntaryhmiä tai vertaistukea. Tarvitsin tilaa olla yksin ja levätä. Tarvitsin luvan masentuneena olemiseen. Oli ihanaa, että tukenani oli myös lääkitys. (En tässä vähättele ystävieni merkitystä, mutta ystävät eivät voi olla ihmisen ainoa terapia- ja parannuskeino. Olisi ollut epäreilua olettaa niin. Tarvitsin erilaista apua.)

Monilla tavallisilla ihmisillä masennus eittämättä paranee ajan myötä itsestään. Se ehkä selittää tällaiset epärealistisen kuuloiset "tartuin vain itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua" -kommentit. Siinä vaiheessa, kun ihminen voi tahdonvoimalla selättää masennusoireet, hän on todellisuudessa jo aika pitkällä parantumisessaan. Sitä oloa, että ei vain kykene mihinkään, koska elämässä ei ole toivoa, ei voiteta tahdonvoimalla, sillä se on aivokemiallinen kysymys, jolla ei ole tahdon kanssa mitään tekemistä. Ja juuri siksi masennuslääkkeiden tuoma apu voi olla niin arvokas.

Minulle löytyi heti sopiva lääke, ja se nosti minut pahimmasta suosta nopeasti, alle kuukaudessa. Tunsin, että sain elämäni takaisin, ja minulla oli lääkkeiden ansiosta voimia alkaa työstää elämäni kipukohtia mielenterveystoimistossa. Nopean toipumisen takia masennuksesta tuli yksi elämäni hedelmällisimmistä käännekohdista, koska sain kiinni sekä depression aikaisista tuntemuksista että niihin johtaneista syistä: suorituskeskeisestä elämänasenteesta, omien tarpeiden ja tunteiden kieltämisestä, vaikeudesta käsitellä elämän arvaamattomuutta.

Jos olisin odottanut oloni helpottavan itsestään, niin olisi varmasti käynyt, mutta masennuksen pitkittyminen olisi ollut hirvittävän raskasta. Enkä olisi saanut muutettua elämäni suuntaa enkä tehnyt näitä oivalluksia. Olisin sairastunut masennukseen myöhemmin uudelleen.

Söin mielialalääkkeitä vuoden, ja se oli hyvä vuosi. Omalle elimistölle sopiva mielialalääke ei turruta tunteita, mutta se lieventää pahimmat epätoivon syöverit. Se ei vie iloa elämästä, ei tee ihmisestä zombieta eikä muuta persoonaa, vaan katkaisee kuukausien, jopa vuosien aikana kehittyneen ahdistuksen ja toivottomuuden. Jotkut puhuvat lääkkeistä myrkkynä, mutta sinä kesänä ennen lääkitystä juomani katkeruuden ja synkkyyden kalkki oli paljon pahempaa myrkkyä. Masentuneena mikään ei tunnu miltään - lääkitys tuo kaikkivoittavan uupumuksen tilalle tunteet takaisin.

Vuoden lääkityksen ja terapian jälkeen olin saanut itseni aivan uusille raiteille ja tuntui turvalliselta luopua lääkkeistä. En kuitenkaan lopettanut hoitoa kesken, vaan sovimme lääkityksen purkamisesta yhdessä lääkärin kanssa. Minulla oli hyvä tukiverkosto, ja olin muuttunut ihmiseksi, joka ei pitäisi enää toisiin tukeutumista heikkoutena. Lääkehoidon lopettamisesta minulla oli kohtalaiset vieroitusoireet, mikä ehkä kertoo osaltaan siitä, että lääkitys toimi. Minun tapauksessani oli erittäin hyvä, että masennusta hoidettiin ensisijaisesti lääkkeillä. Ne katkaisivat nopeasti yhä pahenevan kierteen.

Sen sijaan, että paasataan siitä, kuinka me länsimaiset ihmiset voimme elintasostamme huolimatta niin huonosti, voitaisiin olla iloisia siitä, että meillä on mahdollisuus hoitaa itseämme. Meillä on turvallisia ja toimivia lääkkeitä ja aikaa sekä sairastaa että toipua. Minulle on aivan turha puhua siitä, miten köyhemmissä maissa yhteisö kannattelee ja tukee jäseniään - emmehän me tiedä, kuinka paljon elämä on siellä vain selviytymistaistelua päivästä toiseen.

Artikkelissa, josta hikeennyimme toistuvasta masennuksesta kärsivän puolisoni kanssa, kävi kyllä ohimennen ilmi, että lääkitys oli auttanut kaikkia kolmea tarinan päähenkilöä. Toimittaja oli kuitenkin halunnut sivuuttaa sen ja nostaa esiin - ajan hengen mukaisesti - ravinnon ja liikunnan vaikutuksen hyvinvointiin. En tietenkään kiistä niiden hyväätekevyyttä, enhän muuten itsekään niihin panostaisi, mutta aina sellaiseen ei ole voimia, ja silloin tarvitaan muita keinoja.

Lehtijutussa todetaan: "Nämä cipralexit, mirtazapinit ja muut auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne taittavat tunnesyöksyiltä kärjen, mutta itse ongelmaa ne eivät poista."
Väärin. Ne nimenomaan poistavat itse ongelman. Ihminen selviää kyllä ilman lääkkeitä päivästä toiseen, mutta hän ei voi muuttaa tahdonvoimalla tai aurinkotervehdyksillä välittäjäaineidensa epätasapainoa. Siihen tarvitaan kemiaa.

Maalisyö

kuulen pöllön
jäät juoksevat katolta
kuin hiiret

* * *

I hear an owl
ice running down the roof
like mice

Kuinka adhd kesytetään

Olen niin onnekas, että minulla on rinnallani juuri minulle oikea ihminen. Olen viitannut häneen tässä blogissa adhd-puolisona ja kirjoittanut muun muassa hänen ad(h)d-oireistaan, anoreksiastaan ja toistuvasta masennuksestaan. Tietenkin hän on minulle ennen kaikkea ihminen diagnoosien takana: upea, luova ja viisas tuittupää. Jotkin adhd-oireet ovat kuitenkin sen verran yleisiä, että olen saanut toimia jonkinlaisena vertaistukena muiden adhd-ihmisten puolisoille.

Itse olen oppinut asioita aika pitkän kaavan kautta, emmekä kaikkia hyviä toimintamalleja puolisoni kanssa muista joka tilanteessa vieläkään, joten ajattelin helpottaa teidän muiden adhd-parien elämää kirjoittamalla muutaman neuvon elämästä adhd-perheessä. ;-)

Kaikki asiat eivät tietenkään päde kaikkiin, enkä itsekään aina muista toimia näin, mutta kyllä nämä toimintamallit arkea helpottavat, olit sitten adhd-ihmisen perheenjäsen tai ystävä (tässä tekstissä lyhyyden vuoksi käytetty termi adhd tarkoittaa adhd-oireita omaavaa ihmistä):


- Muista, että adhd-ihmisellä on päässään niin sanotusti monta televisiokanavaa yhtä aikaa auki, joten hänen keskittymisensä repeilee. Opi tarkkailemaan, milloin on hyvä hetki ottaa jokin asia puheeksi. Poissaoleva ilme tai ärtyneisyys ovat merkkejä siitä, että ajoitus on pielessä.

- Jos adhd ärähtää, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Odota parempaa hetkeä. Usein on parasta vain antaa asioiden mennä ohi korvien. Myös lempeä huumori voi auttaa. Älä vähättele, mutta osoita, että suuttuminen ei ole ylettömän vakavaa ja että maailma ei kaadu tähän. Joissakin tilanteissa voit hyvin ärähdellä takaisin - on kivaa olla yhdessä äreä!

- Älä höpöttele, rupattele tai selittele jatkuvasti. Puheen seuraaminen on adhd:lle kuormittavaa, koska se katkaisee aina yritykset saada päänsisäinen kaaos järjestykseen. Puhu asiasi kerralla. Opeta adhd sanomaan suoraan, milloin hän kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa.

- Jos keskusteltavana on jokin tärkeä aihe, voit kiinnittää adhd:n huomion nimellä ja tarkistaa, että nyt sopii jutella.

- Kun kysyt adhd:ltä jotakin, anna hänelle aikaa vastata. Älä latele monta kysymystä peräkkäin. Vältä ehdottomasti esittämästä vaihtoehtoisia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata, tyyliin "haluaisitko tehdä näin vai tehdäänkö sittenkin noin?"

- Jos adhd ahdistuu tai hätääntyy vaihtoehdoista, oli kyse sitten kahvilatilauksista, päiväohjelman suunnittelusta tai vaatevalinnoista, rauhoita häntä muistuttamalla, että hänellä ei ole kiire, vaan hän voi ottaa ihan niin paljon aikaa miettimiseen kuin haluaa. Älä koskaan painosta.

- Vältä adhd:n käskemistä, se laukaisee helposti uhmareaktion. Paljon parempia tuloksia saa pyytämällä ja neuvottelemalla. Silloin kun adhd on jossakin ääritilassa, esim. hyvin väsynyt tai hyvin nälkäinen, voit ehdottaa jotakin toimintamallia: "Jospa nyt vain istuisit alas ja söisit jotakin ihan ensin."

- Kunnioita adhd:n fyysistä tilaa. Älä mene liian lähelle, kun hänellä on jotakin muuta kesken. Älä tunge yhtäaikaa kylpyhuoneeseen tai keittiöön, ainakaan lupaa kysymättä. Opettele välillä väistämään nopealiikkeisen adhd:n tieltä.
- Jos hänellä on jokin puuha kesken, älä osallistu äläkä neuvo, ellei sitä pyydetä. Jos homma näyttää älyttömältä sähläykseltä, kysy: "Haluaisitko apua?"

- Älä pakota adhd:tä yhteistyöhön, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.

- Keskustele adhd:n kanssa paljon - aina silloin, kun molemmilla on hyvä hetki. Se on hirveän antoisaa ja ehdottoman välttämätöntä.

- Auta adhd:ta pitämään kiinni rutiineista. Kaikki tarvitsevat riittävästi unta ja aterioita 3-4 tunnin välein, mutta adhd:lle se on erityisen tärkeää. Muistuta lääkkeistä, jos ne näyttävät unohtuvan.

- Opi tunnistamaan adhd:n päivärytmistä taitekohdat, jolloin hänellä on vaikeaa. Sellaisia voivat olla aamut, lääkkeiden ottoaika ja myöhäisillat. Vältä silloin kuormittamasta adhd:ta ja yritä ennemmin ohjata häntä syömään, lepäämään tai ottamaan lääke.

- Kun adhd on ylikierroksilla - oli se sitten myönteinen tai kielteinen tila - kannattaa pyrkiä pysymään itse aika rauhallisena. Parhaimmillasi voit olla ikään kuin kiintopiste, levottomuuden vastakohta.
- Kun adhd on lamaantunut, voit auttaa hänet alkuun. Hellä töniminen voi olla joskus tarpeen. Aloittaminen on hänelle vaikeaa, mutta jos autat hänet tikkaita ylös ja ojennat lumikolan perään, hän puhdistaa katon lumesta tuossa tuokiossa ja nauttiikin siitä.

- Älä vähättele adhd:n kokemaa ahdistusta. Maailma on oikeasti erilainen adhd:lle. Aistiyliherkkyysoireet ovat myös todellisia, ja ne on otettava vakavasti. Keskustelkaa yhdessä keinoista, joilla ongelmia voidaan lieventää.

- Mieti, kuinka tarpeellista on saada adhd mukaan pankkineuvotteluihin, vakuutusyhtiöön tai konserttiin. On turha suuttua siitä, että hän meinaa nukahtaa, jos olet itse pakottanut mukaan.

- Adhd ei pysty "ryhdistäytymään" ja toimimaan toisin pelkällä tahdonvoimalla, niin kuin me muut. On vähättelyä ja tietämättömyyttä kehottaa häntä sellaiseen. Puolusta adhd-läheistäsi muiden vähättelevää asennetta vastaan.

- Älä nöyristele tai elä läheisesi adhd-oireiden ehdoilla. Ota omaa tilaa. Salli itsellesi se, ettei konflikteja voi välttää ja että myös sinä saat ärtyä ja suuttua. Älä missään nimessä ryhdy adhd:n vanhemmaksi äläkä pyri olemaan aina itse järkevä ja tyyni.

- Älä holhoa, se on alentavaa. (Tässä annetut ohjeet ovat nimenomaan yhteisten neuvottelutaitojen kehittämistä niin, että molemmat voivat elää kotonaan omana itsenään - ottaen kuitenkin huomioon, että toisella on adhd.)

- Jos adhd on liikunnallinen, liikkukaa yhdessä. Se voi myös estää adhd:ta hurahtamasta liikaa liikuntaan. Joskus saatat kyllä kuulla esim. ajavasi pyörää "tosi ärsyttävästi". ;-) Yhdessä liikkuminen ja tekeminen on kuitenkin usein kivaa molemmista.

- Kysy neuvoa adhd-ihmiseltä. Adhd osaa ajattelussaan rikkoa rajoja ja antaa nerokkaan oivaltavia ratkaisuja eri pulmiin. Hän osaa myös kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteitä, mikä mahdollistaa erittäin luovan ongelmanratkaisun.

- Nauti adhd:n yllätyksellisyydestä. Elämä ei ole koskaan tylsää. Opettele nauttimaan siitä, että tuulee milloin mistäkin, ja huvittumaan adhd:n hurahduksista milloin mihinkin. Yhdessä voitte kokea mielettömiä seikkailuja.

- Iloitse siitä, että adhd ei ole mikään hissukka! Häneltä voi oppia omien rajojen pitämistä, totutun kyseenalaistamista, uudenlaista rehellisyyttä ystävyyssuhteissa - mitä vain! Adhd on ehtymätön yllätysten lähde.

- Adhd on usein luova, tarmokas ja taiteellinen. Sitä kannattaa hyödyntää kaikessa sisustuksesta ja pukeutumisesta lemmikkien ja lasten viihdyttämiseen.

- Anna adhd:lle tunnustusta. Muistuta, että pidät myös hänen adhd-piirteistään. Yllätä hänet.

"Muotia" lapsille

Kummilapsille vaatteita ostaessani törmäsin taas siihen raivostuttavaan tosiasiaan, että lastenvaatteet ovat nykyään paljon voimakkaammin sukupuolitettuja kuin vaikkapa omassa lapsuudessani. On sietämätöntä, että tytöille on vain tylsän vaaleanpunaisia luomuksia ja pojille vain ankean harmaan, sinisen ja vihreän kirjavia sarjakuvamekastuspaitoja. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, koska nykyinen lasten sukupuolittaminen tekisi elämästä sietämätöntä, kun sitä joutuisi joka päivä arjessa kohtaamaan.

Kaikkien, jotka luulevat, että tytöt luonnostaan pitävät vaaleanpunaisesta ja pojat viihtyvät sinisessä, kannattaa lukea vaikkapa tämä uutinen. Totuus on se, että tytöt pitävät vaaleanpunaisesta, koska se on normitettu osaksi tyttö- ja naiskulttuuria. Lapsia ohjaillaan niin voimakkaasti kaupoissa, mediassa ja mainoksissa, että heillä ei ole aavistustakaan, mitä he oikeasti itse haluaisivat. Muuta kuin kuulua joukkoon; olla osa oman sukupuolensa ryhmää, joka heille esitellään värein, hahmoin ja toiminnoin.

Pistää silmään, että aivan neutraalitkin - esim. mustat - vaatteet on kaupoissa ja mainoksissa jaettu tyttöjen ja poikien vaatteiksi. Lapsethan ovat vartaloiltaan samanlaisia, joten samat paidat kai käyvät kaikille. Aiemmin, vaikkapa vielä omassa lapsuudessani, sisarukset perivät toistensa vaatteita sukupuolesta huolimatta. Muistan itsekin viihtyneeni vallan hyvin veljeni vanhoissa vaatteissa. Nykyään se ei ehkä onnistu, kun aikuiset näyttävät jostakin syystä täysin hurahtaneen lasten sukupuolittamiseen.

Eräs esimerkki tästä on markkinoille tuleva, ala-asteikäisille suunnattu "muotilehti". Ensinäkemältä saattaa ajatella, että mikäs siinä, jos pikkutytöt ovat kiinnostuneita muodista ja vaatteista. Lehden sisältö saattaa myös vaikuttaa melko harmittomalta. Sen verran häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntui lehden nimeä myöten, että aloin hieman tutustua asiaan. Kriittisiä puheenvuoroja lehdestä on esitetty monta, muun muassa vanhempien näkökulmasta.

Tuossa Ylen jutussa haastateltu Aalto-Setälä, joka jostakin syystä nimittää näitä kohderyhmän 6-12-vuotiaita lapsia nuoriksi, antaa ymmärtää, että käpylehmien aika on ohi, ja lapsia on lähestyttävä modernein keinoin: "Nythän lapset lukevat aikuisten lehtiä ja surffaavat netissä. Koetetaan tehdä sellainen lehti, jonka kehtaa lapselle antaa."

Juuri tässä mielestäni piilee ongelman ydin. Jos lapsi lukee aikuisten lehteä, hän tajuaa kurkistavansa aikuisten maailmaan, joka ehkä kiehtoo ja pelottaa, mutta on kuitenkin erillinen hänen elämästään. Niin kauan kuin pikkutytöt ajattelevat, että tälläytyminen ja pynttäytyminen muita miellyttääkseen on jostakin ihme syystä osa naisten elämää, mutta ei lasten, maailmassa on mielestäni vielä jotakin toivoa.

Mutta siinä vaiheessa, kun tätä stereotypista naisen mallia aletaan syöttää kuusivuotiaille heidän omassa maailmassaan aivan oman lehden avulla, mennään pahasti metsään. Aikuisten kuuluu määrittää se, mitä lapselle annetaan, ei kyse ole siitä, mitä lapselle "kehtaa antaa". Miten traumatisoituneita lapsia me oikein haluamme?! Stereotypiat vallitsevat jo kaikkialla lastenohjelmista vaatekauppoihin, joten tarvitseeko niitä enää vahvistaa? Eikö niitä kannattaisi ennemminkin purkaa - siitä hyötyisivät ihan kaikki lapset ja aikuiset.

Kurkistin myös tämän kiistellyn lehden verkkosivustoon ja ennen kaikkea keskustelufoorumille. Se on kuulkaa lohdutonta luettavaa. Varsinkin Keho & co. -osio, jossa kymmenvuotiaat suomalaislapset vertailevat paino- ja pituuslukemiaan.
"...mul on ylipainoo, koska jokin aika sit mä painoin monta kiloo vähemmän... eli mua pelottaa et pojat ei tykkää must ku oon lihonu siis ihan sikana, miettikää nyt, 3kg!!!! miten saisin laihdutettua? oon yrittäny olla paljon syömättä, mutta mulle on tullu aina paha olo..."

Ja tässä on siis kyseessä kasvava, ala-asteikäinen lapsi! Sivusto on kuulemma suunnattu lehden kohderyhmää vanhemmille eli yläastelaisille, mutta kyllä siellä iso osa keskustelijoista on ala-asteella. Muutkaan sivuston osiot eivät poista pahaa mieltä, sivusto nimittäin pursuaa vinkkejä meikkivoiteen valinnasta hiustenhoidon ehdottomasti vältettäviin virheisiin. Kaikkea hiuksista varpaankynsiin pitää "hoitaa" ja vieläpä "oikein".
"Osaathan lakata kyntesi oikein?"
"Kasvojen lisäksi myös muuta kehoa tulee hoitaa huolellisesti!"
"Jalkoja tulee hoitaa ympäri vuoden, ei ainoastaan kesällä."

Välillä muistutetaan, että jokainen on kaunis omana itsenään - miten ristiriitainen viesti!

Lasten ei tarvitse "hoitaa" yhtään mitään! Tämä on aivan aikuisille naisille suunnatun median kaltaista, otsikot ja jutut voisivat olla jostakin minunikäisilleni tarkoitetusta lehdestä. (Kuvituksenakin on aikuisia naisia tai piirrettyjä, isopäisiä ja tikkujalkaisia nukkeja, kuvassa.) Karmeaa ajatellakin, että vaikkapa 7-10-vuotiaat tytöt lukevat näitä juttuja tietoisina siitä, että ne on tarkoitettu juuri heille!

Muotiosion kenkäjutussa ("kaikki, mitä TopModelin tarvitsee tietää kengistä") esitellään erilaisia kenkiä: ballerinat, tennarit, sandaalit ja niiden lomassa kahdeksat erilaiset korkokengät piikkikoroista aina "romanttisiin iltoihin" sopiviin slingback-korkkareihin. Eikä muuta. Siinäpä muodista kiinnostuneen ala-/yläasteikäisen tytön normaali kenkäkaapin sisältö!

Keho-osion pedikyyrijutussa taas neuvotaan: "Pehmeällä kynsitikulla voit varovasti työntää kynnen ihon kynnen juureen. Se näyttää yksinkertaisesti hyvältä - ja sinun on se myös tehtävä ennen kuin voit levittää kynsilakan kynsiisi. Kaikkiin jalkoihin ilmestyy jossakin vaiheessa kovettumia, jotka eivät ole kovin pahoja - sinun on vain tehtävä niille jotain!"

Sivusto saa minut suorastaan pahoinvoivaksi. Olin niin toivonut, että nykylapset oppivat isompana kyseenalaistamaan tällaisia juttuja ja tekemään omia valintoja sen suhteen, mikä "näyttää yksinkertaisesti hyvältä". Mutta esimerkiksi juuri lukemaan oppineella lapsella ei kyllä ole vielä mitään medialukutaitoa ja vastustuskykyä tällaista aivopesua vastaan!

...vai pitäisikö vain hyväksyä se, että nyt sinunkin koululaisesi voi näiden ohjeiden mukaan treenata tehokkaasti vaikkapa juoksemalla koulun portaat pari ylimääräistä kertaa?!

Napakassa otteessa

Olin kahdeksanvuotiaana sudenpentuna myymässä partiolaiskalentereita, kun naapuruston bernhardilainen kaatoi minut olkapäistä hankeen ja tervehti minua innostuneesti nuolemalla naamani. Minua ei pelottanut paljon, mutta olin ahdistavasti vankina siinä itseäni isomman koiran jättiläismäisten tassujen alla hyvän tovin ja mietin, etten pääse tästä vapaaksi ennen kuin joku ihminen tulee pelastamaan minut. Ehkä huomiseen asti. Eikä kukaan kai voi auttaa, koska tämä on maailman suurin koira. Kohtaloni on ehkä nääntyä tänne pakkaseen.

Koira-arkuuteni karkottivat sittemmin aikuisiällä ystävien ja naapureiden lupsakat koiratuttavuudet, onneksi. Mutta vuoden takaisesta, pentua suunnittelevasta ja hermostuneesta minästä on silti kuljettu pitkä matka tähän. Olen huomaamatta muuttunut.

Nyt, yhtäkkiä, minä olen se, joka pysähtyy onnettomuuspaikalle epäröimättä, tarttuu tiellä pelosta vapisevan ison ajokoiran pantaan napakan tyynesti, avaa autonsa takaluukun ja komentaa koiran hyppäämään autoon. Se on refleksi. Tässä on täysin avuton eläin puolishokissa keskellä sysipimeää maantietä, poimitaanpas se ensimmäiseksi turvaan ja katsotaan sitten tilanne.

Toimin niin kuin toimisin omankin koirani kohdalla. Sen jälkeen ehtii sitten jutella ihmisten kanssa, käskeä soittamaan poliisille, viedä varoituskolmiota, ohjata liikennettä, osoittaa empatiaa kolhiutuneen auton pelästynyttä kuljettajaa kohtaan. Panen ohimennen merkille oman rauhallisuuteni, kyllä kaikki järjestyy. Tässä on nyt tilanne ja sen mukaan on toimittava. Ja vaikka se toinen koira ei ole törmäyksestä selvinnyt, tällä toisella ei näytä olevan vammoja.

Odotamme poliisia äänettömässä, hätävilkkujen leikkaamassa pimeydessä, ja vähitellen koiran paniikki haihtuu, tiivistyy autonikkunoiden sisäpuolelle läähätyksen kosteutena. Hyvä tyttö, sanon sille matalalla äänellä, ja suupieleen melkein karehtii hymy: mistä minä tiedän mikä se on, mutta tämä fraasi minulla on selkärangassa.

Kun varpaani ovat jo tunnottomat ja manaan kännykän tyhjentyvää akkua, siniset valot siintävät vihdoin mutkan takaa. "Erittäin hyvin toimittu", poliisi sanoo, ja hämmennyn täysin: en ole tehnyt mitään mitä kuka tahansa muu ei olisi tehnyt. Avaan takakontin, ja koira katsoo minuun pyytävästi: se haluaa vain maata tässä, ei muuta, ja haraa vastaan, kun poliisi yrittää saada sen nousemaan ja hyppäämään ulos. Lopulta sen on taivuttava virkavallan edessä, ja minä jään toivomaan, että sillä on mikrosiru ja että omistaja löytyy. Ja että surua lieventäisi se, että toinen iloinen hännänheiluttaja on sentään säästynyt.

Kotona halaan omaa koiraani, tiukasti, enkä halua koskaan päästää irti.

ADHD-lääkkeiden korvattavuus ja adhd-tytöt

Maailma tuntuu tänään taas epäoikeudenmukaiselta. Kela on tarkentanut metyylifenidaattia sisältävien adhd-lääkkeiden korvattavuutta, eli toisin sanoen poistanut korvaukset yli 25-vuotiailta, ja seuraan vierestä adhd-puolisoni levottomuutta ja huolta. Juuri on löytynyt hyvä ja sopiva lääke, elämä adhd:n kanssa solahtanut rutiiniksi, ja nyt pitää kantaa huolta rahasta?!

Tässä Ylen hieman harhaanjohtavasti otsikoimassa päätöksessä on kyse siitä, että lääkepaketin sisällä olevassa pikku lappusessa - niin, juuri siinä jonka adhd-ihmiset joko jättävät lukematta kokonaan, koska se on pitkä ja pientä printtiä, tai sitten lukevat jokaikisen sanan tihrustaen ja mieleenpainaen ikuisiksi ajoiksi - sanotaan, että lääke on tarkoitettu lasten ja nuorten adhd:n hoitoon. Kela noudattaa vain sosiaaliturvalakia, kun se ei myönnä korvauksia aikuisille, eikä Kelalle kannata tästä asiasta valittaakaan. Kyse on nyt siitä, kuinka näihin pikku lappusiin - hienosti sanottuna valmisteyhteenvetoihin - saadaan maininta lääkkeen käytöstä aikuisten adhd:n hoitoon.

Hirveä painostus lääkeyhtiöitä, tai pikemminkin myyntilupien haltijoita kohtaan on nyt tarpeen. Lääkeyritysten pitää "hakea viranomaisilta käyttöaiheen laajennusta, jos yrityksillä on tieto ja näyttö, että lääke soveltuu muuhunkin kuin lasten ja nuorten ADHD:n hoitoon". Adhd-lääkitystä on varmasti tutkittu paljon lapsilla ja nuorilla. Aikuisia koskeva tutkimus lienee vähäisempää, muttei varmaan olematonta sekään. Luulisi, että olisi mahdollista tehdä tarvittavat tutkimukset, joiden perusteella metyylifenidaattilääkkeet voitaisiin osoittaa soveltuviksi myös aikuisten adhd:n hoitoon. Onhan kuitenkin esimerkiksi tutkittu, että lääkkeettömyys aiheuttaa syrjäytymisriskiä.

Korvattavuuskysymys on tavallaan vain jäävuoren huippu. Kysehän on siitä, miksi adhd:tä pidetään vain lasten sairautena. Miksi oletetaan, että oireet jäävät aikuisiässä pois vain siksi, että aikuiset ihmiset oppivat elämään oireiden kanssa ja kompensoimaan niitä? Erityisesti raivostutti tuossa Ylen uutisessa Kelan johtavan lääkärin Pekka Koiviston kommentit: "...Pekka Koivisto arvioi, että [korvausta saaneista lääkkeenkäyttäjistä] osa voi käyttää lääkettä muuhunkin kuin ADHD-hoitoon. Mutta jos lääkehoito koetaan aikuisille hyödylliseksi ja lääkkeiden korvaus tärkeäksi, pallo on Koiviston mukaan lääkeyrityksillä."

Miten niin JOS lääkehoito koetaan hyödylliseksi? Miten niin JOS lääkkeiden korvaus koetaan tärkeäksi?! Tässähän on kyse tuhansien ihmisten perustoimintakyvystä ja taloudellisesta mahdollisuudesta saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa synnynnäiseen oireyhtymään!

Koivisto ei taida olla kovin perehtynyt aiheeseen, ei tästä muuta johtopäätöstä voi vetää. Uskoisin, että väärinkäyttö on Suomen mittakaavassa erittäin pientä. Suomessa käytetään vähemmän lääkkeitä adhd:hen kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Aikuisten ja lastenkin on erittäin vaikea saada edes diagnoosia adhd:stä, saati hoitoa.

Kerrataanpa tosiasiat: Adhd on geneettinen eli synnynnäinen neurologinen oireyhtymä. Se ei parane. Se ei johdu kasvatusvirheistä tai sokerinsyönnistä, eikä se ole muotitauti. Lapsia ei lääkitä turhaan, jos heille määrätään adhd-lääkkeet, eikä siinä leimata lasta sairaaksi vaan helpotetaan hänen elämäänsä ja annetaan hänelle yhdenveroiset mahdollisuudet esim. opiskella. Tytöillä adhd jää monesti diagnosoimatta kokonaan, mikä on traagista ja johtaa muun muassa kohonneeseen itsemurhariskiin.

Tyttöjen adhd:ta ei nähdä, tutkita eikä hoideta. Tähän vaikuttavat ilman muuta sukupuoliasenteet: pojat ja poikien ongelmat otetaan vakavammin, niitä pidetään tärkeämpinä, niitä tutkitaan enemmän. Varsinkin inattentiivisesta adhd:stä kärsivät tytöt jäävät oman onnensa nojaan, näkymättömiin, koska tyttöjen hiljaisuutta ja passiivisuutta pidetään koulussakin myönteisenä asiana, eikä kukaan tule kysyneeksi, mitenkäs siellä pään sisällä menee, onko siellä kaaosta? Kuvaavaa on, että tuo viimeksimainittu itsemurha-/masennusuutinenkin päättyy näin: "ADHD eli tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö todetaan arviolta viidellä lapsella sadasta, joten jokaisella koululuokalla on keskimäärin yksi tällainen lapsi. Tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta on huomattavasti harvinaisempi."

Se, ettei inattentiivista adhd:tä diagnosoida yhtä usein kuin hyperaktiivista, ei tarkoita, että se olisi "huomattavasti harvinaisempi". Mielestäni voidaan lähtökohtaisesti olettaa, että tytöissä ja pojissa on suunnilleen yhtä paljon adhd:stä kärsiviä lapsia. Se tarkoittaa, että Suomessakin on tuhansia tyttöjä, jotka jäävät yksin päänsisäisen kaaoksensa kanssa. Jos tilanne ei ole todella paha, asiaa ei edes tutkita. Puheliaisuus tulkitaan normaaliksi naisen käytökseksi, hiljaisuus ja syrjäänvetäytyvyys taas kiltteydeksi. Se on niin väärin. Adhd vaikuttaa kuitenkin kielteisellä tavalla enemmän tyttöjen kuin poikien elämään; toisin sanoen tytöistä sekä diagnoosin saaneet että diagnosoimattomat kärsivät adhd:stä enemmän kuin pojat keskimäärin. Liitännäisoireita on enemmän.

On aika, että tytöt ja naisetkin saavat tarvitsemansa diagnoosit, lääkkeet ja hoidot - Kelan korvauksin! Otetaan yhteyttä lääkeyrityksiin, myyntiluvan haltijoihin, mediaan, adhd-liittoon! Tehdään tästä asiasta näkyvä. Hankitaan se hiton peruskorvattavuus takaisin!

Kahvia ja kardemummaa

Huomasin tässä päivänä muutamana, etten ollut leiponut pullaa ikuisuuksiin, joten pyöräytin itselleni punssipullia ja adhd-puolisolle pähkinäkierteitä. Ohimennen mietin, miksi pullan leipominen onkin jäänyt, vaikka se on niin kotoisaa hommaa. Kardemumman tuoksukin on niin taivaallinen.

Sitten eilen sattumalta luin parin vuoden takaisin blogikirjoituksia ja muistin, miksi. Koska adhd-puolisollani on anoreksia, joka nosti taas päätään aika tarkkaan pari vuotta sitten, ja jotenkin se minun kyvyttömyyteni auttaa häntä ja toisaalta raivon ja pettymyksen tunteet kiteytyivät juuri pullaan. Leivoin siis adhd-puolisolleni usein pullaa ja tarjoilin sen hänen herkkunsa, kermavaahdon, kera. Ja sitten hän oli mennyt pettämään minua syömishäiriön, tuon kavalan viettelijättärensä, kanssa. Suomut putosivat silmiltäni, ja näin koko alastomana palelevan totuuden ja sen, että tätä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Silloin tuntui, että minä voin leipoa vaikka käteni puhki, ilman että siitä on mitään hyötyä. Että petän vain itseäni, koska todellisuudessa olen täysin voimaton ja hyödytön.

Ja ne kaikki pelon, hädän ja suuttumuksen tunteet liittyivät tähän yhteen asiaan: että minä vaivaan taikinan ja pyöritän pulliksi, jotka kohoavat kuohkeiksi ja makeiksi ja paistuvat tuoksuviksi, että minä halkaisen vielä lämpimän pullan ja kuorrutan sen kermavaahdolla ja vien rakkaimmalleni, tärkeimmälleni, sanon Tässä olisi sulle kulta kuppi kahvia ja pulla. Ja puoliso hymyilee, syö pullan hyvällä halulla ja kehuu sen makua, juo kahvikupin tyhjäksi, ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että koko maailma on kohdallaan ja kaikki minulle tärkeä ja arvokas on tässä, nyt.

Mutta sitten se osoittautuukin kulissiksi, valheelliseksi hetkeksi, koska vaikka pulla syödään, jotakin muuta jätetään syömättä. Ehkä jopa sen pullan takia, minun takiani.

Meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin pystyin taas ajattelemaan pullaa ilman, että minua alkoi itkettää. Älytöntä, hupsua, mutta totta.

Nyt, palatessani lukemaan noita kahden vuoden takaisia mietteitä, muistan ne selkeästi kuin eilisen päivän. Ja olen hirveän, hirveän iloinen, että ne eivät kuitenkaan tulleet enää mieleeni, kun poimin eräänä torstaina hiivapaketin kaupan hyllystä.

Kevät on jo lähempänä kuin kaukana

Näin ensimmäiset muuttolinnut sulaveden valtaamalla pellolla: kirjavanokkaisia lunneja ja pieniä pingviinejä. Koska ne ovat varmasti nälissään, hain entisen mummolan keittiönkaapista undulaattien siemenseosta ja heittelin linnuille sitä auditorion lattiaksi muuttuneelle pellolle. Auditorio olikin jo täyttymässä ihmisistä, ja pelokkaat pingviinit piileksivät nurkissa pälyillen ympärilleen hämmentyneinä. Kylvin viljalti jyviä ja siemeniä lattialle, jotta linnuilla ei olisi hätää, ja puikahdin ulos ovesta, kun opettaja tuli luokkaan.

Unissa on ollut taas tunteita ja aamuissa valoa. Aurinko alkaa herättää ja korvata keinotekoista sarastusvaloa. Hitaasti, kuin valtavan kellonkoneiston jättimäiset ja ruosteiset hammasrattaat nytkähtäisivät yhden vaivalloisen pykälän verkkaisesti naristen eteenpäin, elämä kodissamme on hieman keventynyt. Ehkä se on tämä valo, jokin biologinen vaikutus, jota ei voi itse säädellä. Mutta olemme hymyilleet vähän enemmän ja jaksaneet vähän enemmän, minä varsinkin. Helmikuu on jo kevättalvea. Tämä kylmä ei kestä ikuisesti. Ja jotakin iloa voi saada siitäkin, että paarustaa lumikengillä aavalla järvenselällä pikkukoiran kirmatessa ympärillä vapaudesta villinä.

Silti vähän pelottaa. Adhd-puolisolla on tapana päättää jokatalvinen masennusjakso viikon-parin ylikierroksiin. Ja nyt hän on ollut huomattavasti tavallista väsyneempi, ja minä mietin, tuleeko sitten ylikierroksistakin entistä hurjemmat. Kuin hän olisi syvällä musteensinisessä merenpohjassa, kuin horrostamassa, kuukausikaupalla, jossakin äärettömän valtameren valtavassa hautavajoamassa, ja ponnistaisi sitten äkkiä ylös sieltä, yhä kiihtyvää vauhtia pintaa kohti, niin että äkillinen paineenvaihtelu sekoittaa pään ja korvat poksuvat ja silmissä viiraa ja kalat suihkivat säkenöivinä parvina ohi.

Ylikierroksilla en nyt tarkoita sellaista tervettä, hieman liian voimakasta innostusta, vaan kiihkoisaa mutta uupunutta tilaa. Mieli on yhä väsynyt ja olo ahdistunut, mutta se ilmenee eri tavalla, oikeastaan päinvastaisella tavalla. Lamaantuneena puoliso sukeltaa yhä syvemmälle, hypertilassa hän pyrkii yhä ylemmäs - kummassakaan tilassa hän ei voi hyvin eikä ole niin sanotusti aivan oma itsensä. Kierrokset kiihtyvät ja kalvavat yöunet ontoiksi, päivät turhautuneiksi.

Olen monesti onnellinen, että adhd-puolisoni ei ole maanisdepressiivinen. Silloin tämä heilahtelu olisi vielä voimakkaampaa ja tuhoisampaa. Mania pelottaa minua. Ehkä kontaktin menettämisen takia; jos puoliso olisi niin kierroksilla, ettei enää kuuntelisi minua eikä haluaisi puhua minulle. Se olisi meille molemmille yksinäistä, nykyisellään tunnen enintään ulkopuolisuutta tai ärtymystä.

Pyörittelen näitä ajatuksia vähän turhaan, sillä puoliso on vielä aika tiukasti sohvanpohjalla. Välillä vain hänessä pilkahtaa jokin vimma, joka enteilee päänsisäistä vinhaa karusellia. Jännittää.