Lehdessä brittiyleisö totesi eräästä suomalaisesta elokuvasta toimittajan mukaan: "Se oli ihana elokuva". Aloin pohtia, mitä elokuvasta oli tosiasiassa sanottu. Lovely? Wonderful?
Luulemme helposti brittejä ja muita englanninkielisiä ihmisiä kohteliaiksi, mutta kyse on kulttuurieroista, joita emme vain osaa tulkita. Käytetyt sanat tuntuvat kohteliailta, hienostuneilta tai ylettömän ylistäviltä, mutta todellisuudessa ne kätkevät aivan arkipäiväisiä viestejä.
Kaikkeen voidaan todeta "Oh, that's nice". Se ei suinkaan ole aina myönteinen ilmaus, vaan tarkoittaa suunnilleen "jaa että sellaista". Jos joku kommentoi sanomisiisi "interesting", hän ei suinkaan ole kiinnostunut vaan ihmettelee, että mitä hittoa. Lovelykin tarkoittaa lähinnä kivaa, ei todellakaan mitään ihanuuksia.
Väkijoukossa kaikkien hokema "sorry" ei suinkaan ole anteeksipyyntö tönimisestä. Painokas sorry tarkoittaa "Painu vittuun siitä edestä tupeksimasta!" ;-)
Monesti näitä suomennetaan kirjaimellisesti, jolloin tuloksena on kulttuurillemme vieraita kohteliaita ylisanoja. Ja mitä pitäisi olla mieltä siitä, että jotkut ihmiset alkavat samaan tyyliin hokea suomeksi "Upeaa! Ihanaa! Aivan fantastista!"?
torstai 30. joulukuuta 2010
lauantai 25. joulukuuta 2010
Aikaa
Meillä lienee tienoon vähiten jouluisin talo. Ei joulukoristeita, ei kuusta, ei perinneruokia. Vain muutama kynttilä kylmää vastaan ja keväinen kimppu anemoneja, ruusuja ja freesioita tuoksumassa pöydällä. Sisällä on toki kotoisaa ja lämmintä, mutta ei jouluisaa.
Ei vain tunnu siltä, ei minusta eikä adhd-puolisosta. Aiempina vuosina meistä minua on sentään vähän huvittanut fiilistellä, askarrella joulukortteja tai laittaa lasipalloja maljaan, mutta nyt ei sekään kiinnosta. Onko rationalismi vihdoin voittanut sentimentaalisuuden minussa?
Olen tyytyväinen näin. Talven pimein päivä on taittunut, ja valo alkaa lisääntyä. Siinä on juhlaa riittämiin, minkään ylimääräisen aikuisten sadun leikkiminen ei tänä vuonna huvita. Saa nähdä, huvittaako jatkossakaan - huomaan innostukseni vähentyneen vuosi vuodelta. Olen kasvanut ulos joulusta ja ennen kaikkea tarpeestani siihen. En tarvitse yhtä päivää vuodessa, jotta voin rentoutua ja nauttia rakkaimmistani kauniissa kodissani. Voin tehdä niin joka päivä. Joulussa ei ole enää mitään ainutkertaista taikaa.
Sen sijaan minua on alkanut hienoisesti häiritä, että muut, aivan aikuiset ihmiset, pitävät itsepintaisesti kiinni joulusta. Uskotteko te sitten oikeasti, että joku kaksituhatta vuotta sitten syntynyt vauva oli maailman pelastaja, tekisi mieli kysyä. En kysy, kun ei se tavallaan minulle kuulu. Osa uskoo, toisilla on muut syynsä viettää joulua. Pääasia kai on, että jokainen on omaan tapaansa tyytyväinen? Hölmöiltä vaikuttavat kuitenkin ne, jotka kokevat, että heidän on pakko tehdä jotakin tiettyä jouluksi, että heidän pitää laittaa joulua jollakin tietyllä tavalla. Jos pitää perinteistä, niitä voi toki noudattaa, mutta se että esittää asian pakkona saa kenet tahansa näyttämään typerältä. Joulun juhliminen kun on ihan omaa valintaa itse kullakin.
Äitini oli surullinen, kun hänelle vihdoin alkoi tänä vuonna valjeta, etten oikeasti vietä joulua. (Eihän sen ymmärtämiseen mennytkään häneltä kuin viisitoista vuotta.) Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miksi ajatus tekee hänet surulliseksi. Jotenkin se liittyi siihen, että hänen äitinsä oli jouluihminen ja se jouluihmisyys oli sitten jotenkin siirtynyt häneenkin, ja nyt minä en sitten olekaan perinyt sitä, niin onhan se surullista. Kuuntelin vähän ihmeissäni.
Muutenkin äiti uskoo, että ihmiset ominaisuudet ovat enimmäkseen kotikasvatuksen tulosta. Ja ehkä vähän perimän, ainakin älykkyyden suhteen. Kuten muussakin, hän ajattelee tästä kaikesta hyvin kaavamaisesti. Itse olen nuoresta asti pitänyt omia hyviä ominaisuuksiani ja saavutuksiani omana ansionani, koska vanhempani ovat luonteeltaan ja tavoiltaan toimineet lähinnä huonoina esimerkkeinä. Olen kasvanut paljon ihmisenä, koska en ole halunnut tulla vanhempieni kaltaiseksi.
(Eli onko äitini sittenkin oikeassa, mutta kyse on kielteisen esimerkin kautta oppimisesta? Koska olen halunnut olla erilainen kuin vanhempani, ovat nimenomaan kotioloni muokanneet minusta tällaisen kuin olen? ;-)
Joulunvietto ei kuitenkaan ole tarttunut. Lapsena halusin pitää kiinni joulun illuusiosta, joka tarkoitti lähinnä perheen yhteistä aikaa. Parhaat joulumuistot ovat jääneet niistä hetkistä, kun koko perhe kerrankin teki jotakin yhdessä. Leipoi pipareita tai jakoi lahjoja. Nykyajan lapsetkin toivovat kirjeissään joulupukille perheen yhteistä aikaa, opin lehdestä. Se on heidän tärkein toiveensa, ja ihmetyttää, etteivät kaikki vanhemmat sitä tajua. On aivan sama, onko koti siisti tai onko pöydässä jouluruokaa - ne eivät tee lapselle joulua.
Älkää tuhlatko aikaa siivoamiseen, älkää stressatko ruoista tai lahjoista, vaan panostakaa rentoon yhdessäoloon. Älkää ohjelmoiko joulua, älkää laatiko aikataulua. Löhötkää vain sohvalla koko perhe. Tsempatkaa ja olkaa kiireettömiä ja hyvällä tuulella.
Olkaa lastenne kanssa. Tai toistenne kanssa. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.
Ei vain tunnu siltä, ei minusta eikä adhd-puolisosta. Aiempina vuosina meistä minua on sentään vähän huvittanut fiilistellä, askarrella joulukortteja tai laittaa lasipalloja maljaan, mutta nyt ei sekään kiinnosta. Onko rationalismi vihdoin voittanut sentimentaalisuuden minussa?
Olen tyytyväinen näin. Talven pimein päivä on taittunut, ja valo alkaa lisääntyä. Siinä on juhlaa riittämiin, minkään ylimääräisen aikuisten sadun leikkiminen ei tänä vuonna huvita. Saa nähdä, huvittaako jatkossakaan - huomaan innostukseni vähentyneen vuosi vuodelta. Olen kasvanut ulos joulusta ja ennen kaikkea tarpeestani siihen. En tarvitse yhtä päivää vuodessa, jotta voin rentoutua ja nauttia rakkaimmistani kauniissa kodissani. Voin tehdä niin joka päivä. Joulussa ei ole enää mitään ainutkertaista taikaa.
Sen sijaan minua on alkanut hienoisesti häiritä, että muut, aivan aikuiset ihmiset, pitävät itsepintaisesti kiinni joulusta. Uskotteko te sitten oikeasti, että joku kaksituhatta vuotta sitten syntynyt vauva oli maailman pelastaja, tekisi mieli kysyä. En kysy, kun ei se tavallaan minulle kuulu. Osa uskoo, toisilla on muut syynsä viettää joulua. Pääasia kai on, että jokainen on omaan tapaansa tyytyväinen? Hölmöiltä vaikuttavat kuitenkin ne, jotka kokevat, että heidän on pakko tehdä jotakin tiettyä jouluksi, että heidän pitää laittaa joulua jollakin tietyllä tavalla. Jos pitää perinteistä, niitä voi toki noudattaa, mutta se että esittää asian pakkona saa kenet tahansa näyttämään typerältä. Joulun juhliminen kun on ihan omaa valintaa itse kullakin.
Äitini oli surullinen, kun hänelle vihdoin alkoi tänä vuonna valjeta, etten oikeasti vietä joulua. (Eihän sen ymmärtämiseen mennytkään häneltä kuin viisitoista vuotta.) Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miksi ajatus tekee hänet surulliseksi. Jotenkin se liittyi siihen, että hänen äitinsä oli jouluihminen ja se jouluihmisyys oli sitten jotenkin siirtynyt häneenkin, ja nyt minä en sitten olekaan perinyt sitä, niin onhan se surullista. Kuuntelin vähän ihmeissäni.
Muutenkin äiti uskoo, että ihmiset ominaisuudet ovat enimmäkseen kotikasvatuksen tulosta. Ja ehkä vähän perimän, ainakin älykkyyden suhteen. Kuten muussakin, hän ajattelee tästä kaikesta hyvin kaavamaisesti. Itse olen nuoresta asti pitänyt omia hyviä ominaisuuksiani ja saavutuksiani omana ansionani, koska vanhempani ovat luonteeltaan ja tavoiltaan toimineet lähinnä huonoina esimerkkeinä. Olen kasvanut paljon ihmisenä, koska en ole halunnut tulla vanhempieni kaltaiseksi.
(Eli onko äitini sittenkin oikeassa, mutta kyse on kielteisen esimerkin kautta oppimisesta? Koska olen halunnut olla erilainen kuin vanhempani, ovat nimenomaan kotioloni muokanneet minusta tällaisen kuin olen? ;-)
Joulunvietto ei kuitenkaan ole tarttunut. Lapsena halusin pitää kiinni joulun illuusiosta, joka tarkoitti lähinnä perheen yhteistä aikaa. Parhaat joulumuistot ovat jääneet niistä hetkistä, kun koko perhe kerrankin teki jotakin yhdessä. Leipoi pipareita tai jakoi lahjoja. Nykyajan lapsetkin toivovat kirjeissään joulupukille perheen yhteistä aikaa, opin lehdestä. Se on heidän tärkein toiveensa, ja ihmetyttää, etteivät kaikki vanhemmat sitä tajua. On aivan sama, onko koti siisti tai onko pöydässä jouluruokaa - ne eivät tee lapselle joulua.
Älkää tuhlatko aikaa siivoamiseen, älkää stressatko ruoista tai lahjoista, vaan panostakaa rentoon yhdessäoloon. Älkää ohjelmoiko joulua, älkää laatiko aikataulua. Löhötkää vain sohvalla koko perhe. Tsempatkaa ja olkaa kiireettömiä ja hyvällä tuulella.
Olkaa lastenne kanssa. Tai toistenne kanssa. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Paljonpuhutut palkkaerot
Kiinnostavaa, miten samasta asiasta voidaan otsikoida ihan vakavasti otettavissa uutisissa kahdella aivan erilaisella tavalla:
Yle: Nainen pääsee miehen ansioihin vain kovapalkkaisilla aloilla
HS: Selvitys: Hyväpalkkaisten naisten palkkaero miehiin kapenee
Tässä on siis kyse samasta tutkimuksesta, jossa todettiin, että kaikesta muka-edistyksestä ja erilaisista ohjelmista huolimatta naisten palkat ovat yhä kaukana miesten palkoista. Eikä kyse ole vain alakohtaisista eroista, vaan samasta työstäkin palkataan eri lailla sukupuolen mukaan. Eikä kehitystä parempaan suuntaan tapahdu.
Yle nosti uutisensa aiheeksi tämän yleisen epäkohdan. Helsingin sanomat taas jostakin syystä päätti, että olennaista on pienen marginaalin saavuttama kehitys. Vaikka totuus olisi tämä: "Yhtä koulutetulla ja kokeneella naisella on silti miestä pienempi todennäköisyys saada vaativia tehtäviä, joista maksetaan korkeita palkkioita."
Kiinnostavaa on sekin, miten HS siirtää vastuun tästä naisille itselleen: "Täten aiempaa läpinäkyvämmistä arviointikäytännöistä ovat hyötyneet etupäässä osaavimmat ja kilpailukykyisimmät naiset. "
Tämä lause olisi ehdottomasti pitänyt määrittää tarkemmin. Väitetäänkö tässä, että heikosti palkatuissa naisissa ei olisi kilpailukykyisiä ja osaavia työntekijöitä? Että on tavallaan naisten oma syy, että eivät saa kunnon palkkaa, kun eivät oikein osaa hommiaan? Tai että jos nainen ei saa kunnon palkkaa, hän ei olisi vaativissa tehtävissä?
Mielestäni olennaista onkin tämä: "Palkkaerojen syntyyn näyttää vaikuttavan eniten työssä hankittu monipuolinen osaaminen ja pätevyys."
Ongelma on siinä, että palkkaeroihin vaikuttavat sellaiset alitajuiset asenteet, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä palkkauksen tai edes taloushallinnosta vastaavien henkilöiden kanssa. Ei pidä kysyä, miksi naiset ja miehet saavat eriarvoista palkkaa, vaan miksi naiset saavat hankittua työssään miehiä vähemmän taitoja ja pätevyyttä.
Eräs ystäväni työskentelee teknisellä alalla hyvin miesvaltaisella työpaikalla suuressa yrityksessä. Hänellä oli miespuolinen kollega, johon verrattuna tuttavanaisellani oli hieman monipuolisempi koulutus. Ystäväni haluaa edetä urallaan, mutta vuodesta toiseen vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu - ei työtehtävien eikä palkkauksen suhteen. Vierestä seurattuna tuntuu vähä-älyiseltä että tällaisen pystyvän, kunnianhimoisen ja taitavan ihmisen motivaatio haaskataan olettamalla, että hän keittää työpaikalla kahvin, koska on nainen, ja sysäämällä hänelle työtehtäviä, joita muut eivät halua eivätkä arvosta.
Onneksi ystäväni on hoksaavainen ihminen, ja huomasi pian, että hänen sijastaan työmaakeikoille lähetettiin aina hänen miespuolinen kollegansa, jopa tapauksissa, joissa ystäväni oli enemmän vastuussa projektista. Niinpä hän marssi esimiehensä pakeille ja vaati päästä työmaalle, sillä se on juuri sellaista kokemusta ja pätevyyttä, minkä voi olettaa edistävän uraa. Uhkasi käydä niin, että miespuolinen kollega haalii kaiken kokemuksen ja ylenee sen avulla, ja ystäväni jumittuu toimistoon tekemään samoja töitä vuodesta toiseen.
Kävi ilmi, että ystäväni ei ollut oletettu haluavan työmaalle. Koska hän on nainen. Ja työmaallahan on likaista ja karua ja vähän vaarallistakin. Eihän se ole tuollaiselle nuorelle, naiselliselle naiselle sopiva paikka, eihän? Joten ei tulla sitten edes kysyneeksi, haluaisiko hän lähteä. Esimies oli toiminnassaan vilpittömän hyväntahtoinen ja selvästi täysin tietämätön niistä mekanismeista, jotka aiheuttavat epätasa-arvoisuutta työmarkkinoilla.
Otetaan tästä opiksi, naiset. Vaaditaan itse mahdollisuuksia hankkia sitä osaamista ja pätevyyttä, vaativia tehtäviä ja niitä kokemuksia, joita miespuolisille työntekijöille tarjoillaan itsestäänselvyyksinä. Pidetään omaa ja toistemme puolta. Kerrotaan esimiehille, miten tämä maailma makaa.
jk. Ystäväni ei tavoitteistaan huolimatta ole juurikaan päässyt etenemään urallaan ja etsiikin toista työpaikkaa. Hän on kohdannut työssään monenlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää - ja myös suoranaista vihamielisyyttä. Se osoittaa mielestäni sen, että jos yrityksen esimiehet ja johtajisto eivät ole perillä sukupuolikysymyksistä ja tee niiden suhteen aktiivisesti töitä, mitään kehitystä ei tapahdu.
Yle: Nainen pääsee miehen ansioihin vain kovapalkkaisilla aloilla
HS: Selvitys: Hyväpalkkaisten naisten palkkaero miehiin kapenee
Tässä on siis kyse samasta tutkimuksesta, jossa todettiin, että kaikesta muka-edistyksestä ja erilaisista ohjelmista huolimatta naisten palkat ovat yhä kaukana miesten palkoista. Eikä kyse ole vain alakohtaisista eroista, vaan samasta työstäkin palkataan eri lailla sukupuolen mukaan. Eikä kehitystä parempaan suuntaan tapahdu.
Yle nosti uutisensa aiheeksi tämän yleisen epäkohdan. Helsingin sanomat taas jostakin syystä päätti, että olennaista on pienen marginaalin saavuttama kehitys. Vaikka totuus olisi tämä: "Yhtä koulutetulla ja kokeneella naisella on silti miestä pienempi todennäköisyys saada vaativia tehtäviä, joista maksetaan korkeita palkkioita."
Kiinnostavaa on sekin, miten HS siirtää vastuun tästä naisille itselleen: "Täten aiempaa läpinäkyvämmistä arviointikäytännöistä ovat hyötyneet etupäässä osaavimmat ja kilpailukykyisimmät naiset. "
Tämä lause olisi ehdottomasti pitänyt määrittää tarkemmin. Väitetäänkö tässä, että heikosti palkatuissa naisissa ei olisi kilpailukykyisiä ja osaavia työntekijöitä? Että on tavallaan naisten oma syy, että eivät saa kunnon palkkaa, kun eivät oikein osaa hommiaan? Tai että jos nainen ei saa kunnon palkkaa, hän ei olisi vaativissa tehtävissä?
Mielestäni olennaista onkin tämä: "Palkkaerojen syntyyn näyttää vaikuttavan eniten työssä hankittu monipuolinen osaaminen ja pätevyys."
Ongelma on siinä, että palkkaeroihin vaikuttavat sellaiset alitajuiset asenteet, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä palkkauksen tai edes taloushallinnosta vastaavien henkilöiden kanssa. Ei pidä kysyä, miksi naiset ja miehet saavat eriarvoista palkkaa, vaan miksi naiset saavat hankittua työssään miehiä vähemmän taitoja ja pätevyyttä.
Eräs ystäväni työskentelee teknisellä alalla hyvin miesvaltaisella työpaikalla suuressa yrityksessä. Hänellä oli miespuolinen kollega, johon verrattuna tuttavanaisellani oli hieman monipuolisempi koulutus. Ystäväni haluaa edetä urallaan, mutta vuodesta toiseen vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu - ei työtehtävien eikä palkkauksen suhteen. Vierestä seurattuna tuntuu vähä-älyiseltä että tällaisen pystyvän, kunnianhimoisen ja taitavan ihmisen motivaatio haaskataan olettamalla, että hän keittää työpaikalla kahvin, koska on nainen, ja sysäämällä hänelle työtehtäviä, joita muut eivät halua eivätkä arvosta.
Onneksi ystäväni on hoksaavainen ihminen, ja huomasi pian, että hänen sijastaan työmaakeikoille lähetettiin aina hänen miespuolinen kollegansa, jopa tapauksissa, joissa ystäväni oli enemmän vastuussa projektista. Niinpä hän marssi esimiehensä pakeille ja vaati päästä työmaalle, sillä se on juuri sellaista kokemusta ja pätevyyttä, minkä voi olettaa edistävän uraa. Uhkasi käydä niin, että miespuolinen kollega haalii kaiken kokemuksen ja ylenee sen avulla, ja ystäväni jumittuu toimistoon tekemään samoja töitä vuodesta toiseen.
Kävi ilmi, että ystäväni ei ollut oletettu haluavan työmaalle. Koska hän on nainen. Ja työmaallahan on likaista ja karua ja vähän vaarallistakin. Eihän se ole tuollaiselle nuorelle, naiselliselle naiselle sopiva paikka, eihän? Joten ei tulla sitten edes kysyneeksi, haluaisiko hän lähteä. Esimies oli toiminnassaan vilpittömän hyväntahtoinen ja selvästi täysin tietämätön niistä mekanismeista, jotka aiheuttavat epätasa-arvoisuutta työmarkkinoilla.
Otetaan tästä opiksi, naiset. Vaaditaan itse mahdollisuuksia hankkia sitä osaamista ja pätevyyttä, vaativia tehtäviä ja niitä kokemuksia, joita miespuolisille työntekijöille tarjoillaan itsestäänselvyyksinä. Pidetään omaa ja toistemme puolta. Kerrotaan esimiehille, miten tämä maailma makaa.
jk. Ystäväni ei tavoitteistaan huolimatta ole juurikaan päässyt etenemään urallaan ja etsiikin toista työpaikkaa. Hän on kohdannut työssään monenlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää - ja myös suoranaista vihamielisyyttä. Se osoittaa mielestäni sen, että jos yrityksen esimiehet ja johtajisto eivät ole perillä sukupuolikysymyksistä ja tee niiden suhteen aktiivisesti töitä, mitään kehitystä ei tapahdu.
maanantai 20. joulukuuta 2010
Kärsäin törinää!
Tänään ja huomenna ja ylihuomennakin luvassa uusia kuulumisia suoraan norsuhoitolasta! TV2 klo 16.30!
Anna itsellesi uudenvuodenlahjaksi oma kumminorsu!
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
5 h 10 min
päivän pituus
reilut viisi tuntia
kuin putoaisin
* * *
day length
five hours ten minutes
feels like falling
reilut viisi tuntia
kuin putoaisin
* * *
day length
five hours ten minutes
feels like falling
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Sinulle
Haluan olla hievahtamaton. Haluan kohdata totuuden, antaa katseen kiertää pelottomana kuuraisia peltomaita metsänreunaan saakka. Älä suojele minua. Kyllä minä kestän nämä surut, tämän ilottomuuden, sillä minä näen kauas, loitolla vakaana lentävän teeriparven kantaman matkan.
Äläkä syytä itseäsi. En halua olla voimallinen jumala tai huolehtiva enkeli, vaan ihminen, jolla on vahvat käsivarret. Kuten huurteisina, pitkinä ja suorina seisovat männyt, metsän lempeät ystävät, kannan harteillani raskaan lumitaakan ja muiston sen sulamisesta pois. Korkealtakin näen lumen alle tuulen taivuttamat korret, hiiren lennokkaat hyppyjäljet hangella, sammalen ja lumen pehmeääkin pehmeämmän kosketuspinnan. Kaikki vihreys on yhä läsnä, nytkin, tässä tulevassa keväässä.
Valkeneva aamu hiipii lähelle hitaasti, sen tassuihin tarttuu lunta, korvankärjet ovat vienon ruusunpunaiset. Ajattelen sinua ja toivon, että olisit nyt tässä. Tässä kimmellyksessä, tässä hengityksessä, kun valo löytää maailman.
Et ole niin kaukana kuin luulet. Anna minun heijastaa auringonpaisteesi, säteillä takaisin, sillä tiedän:
pitkään ei ole pimeää. Sarastaa jo.
Äläkä syytä itseäsi. En halua olla voimallinen jumala tai huolehtiva enkeli, vaan ihminen, jolla on vahvat käsivarret. Kuten huurteisina, pitkinä ja suorina seisovat männyt, metsän lempeät ystävät, kannan harteillani raskaan lumitaakan ja muiston sen sulamisesta pois. Korkealtakin näen lumen alle tuulen taivuttamat korret, hiiren lennokkaat hyppyjäljet hangella, sammalen ja lumen pehmeääkin pehmeämmän kosketuspinnan. Kaikki vihreys on yhä läsnä, nytkin, tässä tulevassa keväässä.
Valkeneva aamu hiipii lähelle hitaasti, sen tassuihin tarttuu lunta, korvankärjet ovat vienon ruusunpunaiset. Ajattelen sinua ja toivon, että olisit nyt tässä. Tässä kimmellyksessä, tässä hengityksessä, kun valo löytää maailman.
Et ole niin kaukana kuin luulet. Anna minun heijastaa auringonpaisteesi, säteillä takaisin, sillä tiedän:
pitkään ei ole pimeää. Sarastaa jo.
torstai 9. joulukuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
