puoli vuotta valkeutta

ensilumi
puoli vuotta valkeutta
edessäni

* * *

first snow
half a year of white
before me

Sateen läpi

syvät yöt
sateen läpi kuulen
kuinka nukut

* * *

deeper nights
through the rain I hear
you sleep

Minä täällä, kateissa

Olen nähnyt viime päivinä pari erinomaista elokuvaa. Televisiosta oivaltavan Little Miss Sunshinen ja vuokralta hulvattoman I love Philip Morrisin. Suosittelen molempia lämpimästi, ja tavallaan molemmissa on sama teema: oman tien kulkeminen, itsen etsiminen ja uusien unelmien rakentaminen, kun entiset romahtavat. Lisäksi molemmat käsittelevät seksiä, seksuaalisuutta ja monia muita sivuteemoja mukavan omaperäisin keinoin.

Tärkeintä on uskaltaa olla oma itsensä. Olla menemättä joukon mukana. Itselleni kävi viime sunnuntaina niin, että tulin tilanteeseen, jossa kaikki (iso joukko tuttuja ja puolituttuja ihmisiä) hääräsivät samaa asiaa, ja aloin automaattisesti häärätä siinä minäkin samaa juttua, vaikkei siihen olisi ollut mitään aihetta. Ja vaikka itse asiassa kenenkään ei olisi pitänyt häärätä sitä juttua, vaan pistää peli poikki. Ei ole väliä, mistä oli kyse, mutta jälkeenpäin harmitti kauheasti, etten osannut valita tai edes harkita itse, mitä teen, vaan menin vain joukon mukana.

Toivoisin niin, että oppisin kussakin tilanteessa miettimään, mitä oikeasti itse haluan, kyseenalaistamaan vallitsevan tilanteen ja toimintatavat ja pitämään kiinni omasta persoonastani. Tilanteet vain tulevat usein niin nopeasti ja yllättäen eteen, etten tuollaisen pienen sosiaalisen kuormituksen alla osaa ottaa aikaa itselleni. Menen johonkin tehokkuus-toimintamoodiin ja reagoin vaistonvaraisesti - eli useimmissa tapauksissa jollakin vanhalla tutulla toimintamallilla, josta olisin jo halunnut eroon. Ja tämä on toistunut oikeastaan aina: joko sulaudun liikaa (täysin) tilanteeseen tai jättäydyn liian ulkopuoliseksi torjunnan kautta.

Olen erittäin hyvä ratkaisemaan ongelmia, ja osallistumistilanteissa ongelmanratkaisukoneistoni menee herkästi päälle pienestäkin ärsykkeestä, ja kun prosessi on alkanut, en enää yleensä edes havaitse erhettäni. Tarvitsisin kaikissa yli kolme ihmistä käsittävissä tilanteissa jonkinlaisen aikalisän.

Adhd-puolisoni on luonnostaan kyseenalaistaja, se on hänelle usein ensireaktio. Ymmärrän kyllä, millaisia vaikeuksia sellainen tuo elämässä tullessaan, mutta välillä kadehdin häntä tuosta taidosta pyrkiä tarkastelemaan tilannetta uusista näkökulmista (eli olemaan aina vastarannankiiski ;-)

Pyrin edelleen olemaan liiankin sopeutuva ja sovitteleva. Olen jo päässyt aika paljon eroon siitä asenteesta tilanteissa, joissa ehdin ajatella, mutta tuollaiset nopeatempoiset joukkotilanteet ovat vaikeita. Miksi en osaa asettua joukon ulkopuolelle ja pysyä itsenäisenä, mutta kyetä silti osallistumaan? Ihan kuin olisin norsu, jonka aina savannilla mutalammikon nähdessään on pakko rynnätä välittömästi puljaamaan siihen. Ja sitten vasta ehtii alkaa katsella, onko samalla juomapaikalla leijonia.

Opin kyllä tilanteista. Päätän, että seuraavalla kerralla toimin toisin, ja pyörittelen vaihtoehtoisia repliikkejä päässäni, takuuvastauksia, takuukysymyksiä (miksi? olisi aika hyvä ja yleispätevä, jos muistaisin sitä joskus käyttää). Mutta seuraava tilanne onkin vähän erilainen, tai kyse on vähän eri ihmisistä, ja pasmat menevät taas sekaisin.

Kaavamaiset ratkaisut eivät sovellu dynaamisiin vuorovaikutustilanteisiin. Minun pitäisi oppia joustavaa ja soveltavaa kyseenalaistamista - miten?

Jos muistaisin, että minuuteni on jotakin pysyvää, eikä synny pelkän toiminnan kautta, oppisinko silloin pitämään siitä kiinni?