Viimeviikkoisen romahdukseni jälkeen olen saanut hämmentävää huolenpitoa ystäviltä. Minulta kysellään myötätuntoisesti, kuinka voin, ja posti kantaa minttusuklaalevyjä kotiin. En ehkä osaa sanoa sitä, mutta se koskettaa minua kyyneliin asti. Olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, kun minulla on teidänkaltaisianne ystäviä.
Vähän samanlainen olo tuli synttärijuhlissani: kaikki ovat kiinnostuneet tulemaan paikalle ja tuovat vielä kaikenlaisia ihania, mietittyjä ja mieleisiä lahjojakin. Sellaista ei koe ansaitsevansa lainkaan. Ei se tietysti mikään ansaitsemiskysymys olekaan, mutta toivoisi, että jotenkin osaisi ilmaista ilahtumisensa ja joskus ilahduttaa puolestaan samalla lailla. Tai edes jotenkin.
Ja suoraan sanoen en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, ketkä kaikki tätä blogia lukevat. Tai siis että lähimmät ystävätkin lukevat. Kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni enkä mieti kirjoittaessani muuta. Ja kun blogin asiat tulevat vastaan arjessa, minulta menee pasmat sekaisin enkä osaa oikein yhdistää näitä kahta maailmaa. Sitten olen taas hajamielinen professori, joka ei osaa vastailla kysymyksiin. :-)
Olen tempperamenttinen tyyppi ja taipuvainen purkamaan tunteeni näkyvästi. Teini-iässä kotona ei kuitenkaan enää ollut tunteilleni tilaa, tai tarkemmin sanottuna minussa ei ollut enää tilaa niille kaiken muun lisäksi. Lisäksi ahmimieni tyttökirjojen ihanne hiljaisuudessa kärsivästä sankarittaresta alkoi saada kunnolla jalansijaa. Aloin piilottaa tunteitani ja projisoida niitä sen sijaan yhä enenevässä määrin muihin.
Kun tapasin puolisoni ja elämäni kurssi meni aivan uusiksi, aloin opetella taas omia tunteitani. Osaltaan siksikin, että ne olivat niin suuria - kukaan toinen ei ollut saanut minua tuntemaan näin. Osaltaan siksi, että minulla oli vihdoin elämässäni ihminen, joka todella kuunteli ja ymmärsi ja halusi oppia tuntemaan minut pohjamutia myöten.
Toinen käännekohta oli se, kun muutama vuosi sitten tajusin vihdoin kääntää katseeni kunnolla itseeni enkä sälyttää enää kaikkia tunteitani muiden niskoille/vastuulle. Kiinnostuin tunneälystä ja terapian ansiosta aloin ymmärtää omia tunteitani. Analyyttisesta mielestäni ja ankaruudesta (tässä tapauksessa rehellisyydestä) itseäni kohtaan alkoi vihdoin olla kunnolla hyötyä.
Tämä tunteiden tunnistamis- ja ymmärtämisprosessini on vasta alussa, ja tarvitsen varmasti vuosien harjoituksen, ennen kuin se alkaa toden teolla sujua. Lisäksi joudun tietysti läpikäymään sellaisia lapsuuden ja nuoruuden tunteita, joille ei aikoinaan ollut tilaa. Yritän myös hyväksyä sen, että aspergerpiirteeni ovat ehkä antaneet minulle hieman tavallista heikommat lähtökohdat sosiaalisen vuorovaikutuksen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn. Onneksi minulla on ympärilläni tunneälykkäitä ihmisiä. Ja rinnallani ihminen, joka yhä - neljäntoista vuoden jälkeenkin - jaksaa kannustaa ja antaa minulle kuin lahjana luottamusta, kunnioitusta ja valoa elämään.
Ja postin tuoma suklaakin on tosi hyvää! :-)
tiistai 26. lokakuuta 2010
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Uusia tuulia
Päätän etukäteen, että tänä aamuna ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä, kunhan koira vain vähän pääsee ulos. Se onkin innosta valppaana ja tapittaa minua ovensuussa, odottaa lupaa karata pihalle. Avaan oven, ja mäntyjen muhkea pauhu peittää kaikki äänet. Astelemme hämmentyneinä pihalle ihmettelemään tuulta, joka jymyää ja riehuu taukoamatta. Alkaa sataa lunta, pieniä kiteitä tiuhaan.
Sitten riemastumme myrskystä molemmat. Suuntaamme syvälle metsään, jossa paksut rungot seulovat vaakasuoraa pyryä. Koira ryntäilee varvikossa korvat joka suuntaan kuulolla, häntä viuhuen, ja minä seuraan silmiäni räpytellen perässä. Päädymme metsälammen rantaan katsomaan, olisiko vielä joutsenia, mutta ei, lampi on jäässä ja kuorruttuu lumeen. Käännymme kotiin päin myrskyn mahtavan jylyn halki. Nyt vasta huomaan alkaa katsella siristellen ylöspäin tuulessa taipuvia latvoja: joku niistä voi kaatuakin tässä myräkässä. Koiran riemuksi pyrähdän minäkin juoksuun, alta pois, ja kohta läähätämme jo molemmat lämpimän turvallisessa eteisessä.
Olen keskittynyt olemaan koiralle kiva ja tekemään kivoja juttuja. Leikkimään. Juoksentelemaan metsässä yhdessä. Seikkailemaan. Kannustamaan loputtoman kärsivällisesti tokokentällä. Olemaan lähellä, silittelemään. Se on niin pentu vielä.
Koira ei muistele tiistai-iltaista romahdustani, eikä minun tarvitsisi hyvitellä sille. Mutta tuntuu, että tarvitsen nyt hyviä hetkiä, sellaisia, joista tunnistan itseni. Ei ollut reilua purkaa koiraan taantumisen aiheuttamaa ahdistusta, vaikkei se varmaan ollut estettävissä. Lohduttaudun sillä, että toista tällaista tilannetta tuskin tulee, tuntuu, että syvimmät tunnot tuli nyt käytyä läpi. Seuraavana päivänä tein jotakin surutyötä, ja sen jälkeen olen antanut mieleni vain levätä, olla ajattelematta.
Ahdistavien ja ristiriitaisten tunteiden herättämä häpeä on ollut yllättävän voimakas. Tekstitkin on ollut pakko julkaista samantien, jottei peruisi koko juttua. Kun en oikein itsekään ymmärrä, mistä on kyse, on ollut vaikea myöntää, että tällaisia kipupisteitä minusta löytyy ja näin ne ilmenevät. Hävettää puolisonkin silmissä, sain hänetkin ahdistumaan toden teolla. Huomaan toistelevani, etteivät muutkaan alkoholistiperheiden lapset saa tällaisia kohtauksia, miksi minä? Ja mietin lapsuuttani: ulkopuolisuuden tunnettani, asperger-piirteistä ja perhetilanteesta johtunutta sosiaalista kyvyttömyyttäni, perhedynamiikkaamme ja turvallisuuden puutetta. Jostakin tähän kaikkeen löytyy syy, mutta nyt en jaksa etsiä sitä. On sunnuntai, ulkona hämärtää ja puoliso ja koira palaavat lenkiltä kirkassilmäisinä ja rentoutuneina. Maailmassani on kaikki hyvin.
Sitten riemastumme myrskystä molemmat. Suuntaamme syvälle metsään, jossa paksut rungot seulovat vaakasuoraa pyryä. Koira ryntäilee varvikossa korvat joka suuntaan kuulolla, häntä viuhuen, ja minä seuraan silmiäni räpytellen perässä. Päädymme metsälammen rantaan katsomaan, olisiko vielä joutsenia, mutta ei, lampi on jäässä ja kuorruttuu lumeen. Käännymme kotiin päin myrskyn mahtavan jylyn halki. Nyt vasta huomaan alkaa katsella siristellen ylöspäin tuulessa taipuvia latvoja: joku niistä voi kaatuakin tässä myräkässä. Koiran riemuksi pyrähdän minäkin juoksuun, alta pois, ja kohta läähätämme jo molemmat lämpimän turvallisessa eteisessä.
Olen keskittynyt olemaan koiralle kiva ja tekemään kivoja juttuja. Leikkimään. Juoksentelemaan metsässä yhdessä. Seikkailemaan. Kannustamaan loputtoman kärsivällisesti tokokentällä. Olemaan lähellä, silittelemään. Se on niin pentu vielä.
Koira ei muistele tiistai-iltaista romahdustani, eikä minun tarvitsisi hyvitellä sille. Mutta tuntuu, että tarvitsen nyt hyviä hetkiä, sellaisia, joista tunnistan itseni. Ei ollut reilua purkaa koiraan taantumisen aiheuttamaa ahdistusta, vaikkei se varmaan ollut estettävissä. Lohduttaudun sillä, että toista tällaista tilannetta tuskin tulee, tuntuu, että syvimmät tunnot tuli nyt käytyä läpi. Seuraavana päivänä tein jotakin surutyötä, ja sen jälkeen olen antanut mieleni vain levätä, olla ajattelematta.
Ahdistavien ja ristiriitaisten tunteiden herättämä häpeä on ollut yllättävän voimakas. Tekstitkin on ollut pakko julkaista samantien, jottei peruisi koko juttua. Kun en oikein itsekään ymmärrä, mistä on kyse, on ollut vaikea myöntää, että tällaisia kipupisteitä minusta löytyy ja näin ne ilmenevät. Hävettää puolisonkin silmissä, sain hänetkin ahdistumaan toden teolla. Huomaan toistelevani, etteivät muutkaan alkoholistiperheiden lapset saa tällaisia kohtauksia, miksi minä? Ja mietin lapsuuttani: ulkopuolisuuden tunnettani, asperger-piirteistä ja perhetilanteesta johtunutta sosiaalista kyvyttömyyttäni, perhedynamiikkaamme ja turvallisuuden puutetta. Jostakin tähän kaikkeen löytyy syy, mutta nyt en jaksa etsiä sitä. On sunnuntai, ulkona hämärtää ja puoliso ja koira palaavat lenkiltä kirkassilmäisinä ja rentoutuneina. Maailmassani on kaikki hyvin.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Rikkinäinen
Nyt olo on tästä pelosta hämmentynyt ja hirvittävän surullinen. Löysin jonkin kauan sitten tulleen särön itsestäni ja nyt yritän kestää ne häpeän, menetyksen ja surun tunteet, joita se herättää. Tiedän kyllä, että tämän jälkeen on helpompi olla, mutta olen voimaton ja väsynyt. Ystävä heitti pelastusrenkaan sanomalla, että mitään pahaa ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Yritän uskoa sen ja käsitellä näitä tunteita.
"I don't know if you can see
The changes that have come over me
In these last few days I've been afraid
That I might drift away
So I've been telling old stories, singing songs
That make me think about where I came from
And that's the reason why I seem
So far away today"
- Caledonia
"I don't know if you can see
The changes that have come over me
In these last few days I've been afraid
That I might drift away
So I've been telling old stories, singing songs
That make me think about where I came from
And that's the reason why I seem
So far away today"
- Caledonia
Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, viimeinen osa
Tässä ei ole ollenkaan kyse koirasta. Tässä on kyse jostakin traumasta, jota en itsekään tunnista. Ehkä se on tämä:
Kun ihminen on humalassa, hän on aikuisten silmissä hölmö. Lapsen silmissä hän on tunnistamaton. Hän tuijottaa mitään näkemättömin, samein verestävin silmin eikä ymmärrä, mitä hänelle puhutaan. Kaiken saa sanoa monta kertaa, eikä se mene perille. Tai sitten hän ei kuuntele vaan haluaa itse puhua: sammaltaa kieli paksuna, käsittämättömiä sanoja uudelleen ja uudelleen inttäen. Hermostuu siihen, ettei häntä ymmärretä, vaikka hän on se, joka ei ymmärrä. Hän on aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei ole pääsyä. Hän on muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi, ja se on ahdistavinta siksi, että hän on kerran ollut niin tuttu ja rakas. Hän seisoo paikallaan kykenemättä liikkumaan, mutta huojuu hieman, kammottavalla tavalla, aukoo suutaan ja yrittää mongertaa sanoja raskaasti hengittäen. Hän on turvaton ja täysin arvaamaton ja saattaa keksiä mitä vain. Hän vaatii ja tarvitsee ja käskee ymmärtämään, enkä minä voi ymmärtää, en pysty. Tämä kaikki on niin rumaa, niin vastenmielistä. Haluan pois.
. . .
Minä en kestä sitä, etten saa halutessani kontaktia toiseen olentoon. Ehkä se johtuu tästä?
Koira on teini-iässä. Sitä ei huvita kuunnella ja reagoida toivotulla tavalla. Se esittää kuuroa, ja minä yritän purra hammasta. Kun vien sen iltamyöhällä ulos, se on jo aloittanut yöunensa ja on siksi hidas ja ymmärtämätön. Yön äänet ja hajut, joita minä en aisti, saavat koiran kuuroksi ja hieman vauhkoksi. Se on omassa maailmassaan ja tuijottaa pimeään samein silmin. En tiedä kuka se on, tuttuus on poissa. Hermostun siihen, ettei se ymmärrä minua, vaikka minä olen se, joka ei ymmärrä. Samassa näen meidät kuin kaukaa yläviistosta: pimeyden, kylmyyden, sateen, pudonneet lehdet, ohiajavan auton, kaiken tämän mielettömyyden.
Samassa syvällä pinnan alla piilevä pelko alkaa nousta minussa syvältä ja pysäyttämättä kuin magma. Minut on konkreettisesti hihnalla sidottu tähän vieraaseen olentoon, mitään ei tapahdu, seisomme vain pimeässä - ja minusta alkaa tuntua kuin olisin helteessä hitaasti kuivuva ja mätänevä sadevesilammikko, vesi on sameaa märkänevistä kasvinosista, pinnalle kehittyy levää, joka löyhkää seisovassa ilmassa, ja jos en kohta pääse pois tästä, kuolen. Kuolen.
Se iskee yllättäen, tämä hulluus, vaikka tunnistan merkit ja suuntaan jo kiireesti portaita kohti sisälle. Tunteet katoavat minusta, loppuvat kuin napista painamalla. Se on selkeä hetki. En kestä tätä piinaa, tätä pysähtyneisyyttä, tätä hidasta kuolemaa yksinäisyydessä. Haluan kirkua, juosta, paeta, hajottaa jotakin, repiä kaiken palasiksi ja vapautua millä tahansa keinolla. Ja tällä kertaa teen niin. Koiraa ei enää ole olemassa, ei ole tätä pimeän rajaamaa kotipihaa, ei sisällä kutsuvaa valoa. On vain tämä sietämätön tuska ja pakko päästä siitä irti.
Juoksen portaat ylös vetäen hämmentyneen koiran perässäni ja kun pääsen eteiseen, alan karjua, en edes tiedä mitä sanon, enkä jälkeenpäin sitä muistaisi jo kysyttäisiin, aistin puolison siinä mutten edes näe häntä, tajuan vain että suustani tulvii tätä myrkkyä, tätä tunnetta kun minut on vangittu verkkoon, joka kiristyy.
Sitten näen yhden asian: koiran, joka puikahtaa häntä koipien välissä ohitseni sisälle, näen eläimen hetkellisen pelon kuin aivoni samea liete hetkeksi läikähtäisi sivuun, ja alan tarvita poispääsyä itsestäni vielä enemmän, heitettyjä tavaroita, paiskottuja ovia, huudettuja sanoja. Viha kuohahtaa sisimmässäni kuin myrkky, raivo tällaista raadollista hulluutta, tällaista minää kohtaan. Pakenen kylpyhuoneeseen koiran viatonta katsetta, petettyä luottamusta, puolisoa, itseäni, ja kun paiskaan oven takanani kiinni, oma järjettömyyteni on äkkiä vielä lähempänä, aivan tässä. Alan itkeä, ei, ulista, epätoivoista tarkoituksetonta valitusta.
Kuulen, että ovi käy ja puoliso lähtee koiran kanssa ulos. Olen raskas ja kyvytön ja sekaisin, raahaudun peiton alle pimeään. Ei pakopaikkaa. Hapettomassa hiljaisessa lapsuuden piilossa olen äkkiä vastakkain kaiken totuuden kanssa. Tässä ei ollut kyse koirasta, jolle olen muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi. Tässä oli kyse minusta ja jostakin, jota en käsitä. Tunteet palaavat, ja vajoan syvälle pimeään, tavoittamattomiin. Voisin lakata olemasta.
Puoliso palaa sisälle, huolehtii kotiin yön ja levon. Minulle hän ei puhu, on liian vihainen ja ahdistunut. Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä ja torjua epätoivoista tarvettani saada lohdutusta ja vakuuttelua, että huomenna kaikki on paremmin. En saa, en ole ansainnut mitään. Vähitellen alan palata itseeni ja nähdä tilanteen sellaisena kuin se oli oikeasti, ja ymmärrän miten järjetöntä käytökseni on ollut. Enkä osaa korjata minua enkä tätä iltaa.
Makaan jäykkänä, silmät pimeydestä sokeina. Takerrun peiton reunaan kuin hukkuva. Äkkiä hellä, turvallinen käsi alkaa varovasti silittää hiuksiani. Tuntuu kuin minut vedettäisiin takaisin pintaan.
Syttyy toivo.
Kun ihminen on humalassa, hän on aikuisten silmissä hölmö. Lapsen silmissä hän on tunnistamaton. Hän tuijottaa mitään näkemättömin, samein verestävin silmin eikä ymmärrä, mitä hänelle puhutaan. Kaiken saa sanoa monta kertaa, eikä se mene perille. Tai sitten hän ei kuuntele vaan haluaa itse puhua: sammaltaa kieli paksuna, käsittämättömiä sanoja uudelleen ja uudelleen inttäen. Hermostuu siihen, ettei häntä ymmärretä, vaikka hän on se, joka ei ymmärrä. Hän on aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei ole pääsyä. Hän on muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi, ja se on ahdistavinta siksi, että hän on kerran ollut niin tuttu ja rakas. Hän seisoo paikallaan kykenemättä liikkumaan, mutta huojuu hieman, kammottavalla tavalla, aukoo suutaan ja yrittää mongertaa sanoja raskaasti hengittäen. Hän on turvaton ja täysin arvaamaton ja saattaa keksiä mitä vain. Hän vaatii ja tarvitsee ja käskee ymmärtämään, enkä minä voi ymmärtää, en pysty. Tämä kaikki on niin rumaa, niin vastenmielistä. Haluan pois.
. . .
Minä en kestä sitä, etten saa halutessani kontaktia toiseen olentoon. Ehkä se johtuu tästä?
Koira on teini-iässä. Sitä ei huvita kuunnella ja reagoida toivotulla tavalla. Se esittää kuuroa, ja minä yritän purra hammasta. Kun vien sen iltamyöhällä ulos, se on jo aloittanut yöunensa ja on siksi hidas ja ymmärtämätön. Yön äänet ja hajut, joita minä en aisti, saavat koiran kuuroksi ja hieman vauhkoksi. Se on omassa maailmassaan ja tuijottaa pimeään samein silmin. En tiedä kuka se on, tuttuus on poissa. Hermostun siihen, ettei se ymmärrä minua, vaikka minä olen se, joka ei ymmärrä. Samassa näen meidät kuin kaukaa yläviistosta: pimeyden, kylmyyden, sateen, pudonneet lehdet, ohiajavan auton, kaiken tämän mielettömyyden.
Samassa syvällä pinnan alla piilevä pelko alkaa nousta minussa syvältä ja pysäyttämättä kuin magma. Minut on konkreettisesti hihnalla sidottu tähän vieraaseen olentoon, mitään ei tapahdu, seisomme vain pimeässä - ja minusta alkaa tuntua kuin olisin helteessä hitaasti kuivuva ja mätänevä sadevesilammikko, vesi on sameaa märkänevistä kasvinosista, pinnalle kehittyy levää, joka löyhkää seisovassa ilmassa, ja jos en kohta pääse pois tästä, kuolen. Kuolen.
Se iskee yllättäen, tämä hulluus, vaikka tunnistan merkit ja suuntaan jo kiireesti portaita kohti sisälle. Tunteet katoavat minusta, loppuvat kuin napista painamalla. Se on selkeä hetki. En kestä tätä piinaa, tätä pysähtyneisyyttä, tätä hidasta kuolemaa yksinäisyydessä. Haluan kirkua, juosta, paeta, hajottaa jotakin, repiä kaiken palasiksi ja vapautua millä tahansa keinolla. Ja tällä kertaa teen niin. Koiraa ei enää ole olemassa, ei ole tätä pimeän rajaamaa kotipihaa, ei sisällä kutsuvaa valoa. On vain tämä sietämätön tuska ja pakko päästä siitä irti.
Juoksen portaat ylös vetäen hämmentyneen koiran perässäni ja kun pääsen eteiseen, alan karjua, en edes tiedä mitä sanon, enkä jälkeenpäin sitä muistaisi jo kysyttäisiin, aistin puolison siinä mutten edes näe häntä, tajuan vain että suustani tulvii tätä myrkkyä, tätä tunnetta kun minut on vangittu verkkoon, joka kiristyy.
Sitten näen yhden asian: koiran, joka puikahtaa häntä koipien välissä ohitseni sisälle, näen eläimen hetkellisen pelon kuin aivoni samea liete hetkeksi läikähtäisi sivuun, ja alan tarvita poispääsyä itsestäni vielä enemmän, heitettyjä tavaroita, paiskottuja ovia, huudettuja sanoja. Viha kuohahtaa sisimmässäni kuin myrkky, raivo tällaista raadollista hulluutta, tällaista minää kohtaan. Pakenen kylpyhuoneeseen koiran viatonta katsetta, petettyä luottamusta, puolisoa, itseäni, ja kun paiskaan oven takanani kiinni, oma järjettömyyteni on äkkiä vielä lähempänä, aivan tässä. Alan itkeä, ei, ulista, epätoivoista tarkoituksetonta valitusta.
Kuulen, että ovi käy ja puoliso lähtee koiran kanssa ulos. Olen raskas ja kyvytön ja sekaisin, raahaudun peiton alle pimeään. Ei pakopaikkaa. Hapettomassa hiljaisessa lapsuuden piilossa olen äkkiä vastakkain kaiken totuuden kanssa. Tässä ei ollut kyse koirasta, jolle olen muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi. Tässä oli kyse minusta ja jostakin, jota en käsitä. Tunteet palaavat, ja vajoan syvälle pimeään, tavoittamattomiin. Voisin lakata olemasta.
Puoliso palaa sisälle, huolehtii kotiin yön ja levon. Minulle hän ei puhu, on liian vihainen ja ahdistunut. Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä ja torjua epätoivoista tarvettani saada lohdutusta ja vakuuttelua, että huomenna kaikki on paremmin. En saa, en ole ansainnut mitään. Vähitellen alan palata itseeni ja nähdä tilanteen sellaisena kuin se oli oikeasti, ja ymmärrän miten järjetöntä käytökseni on ollut. Enkä osaa korjata minua enkä tätä iltaa.
Makaan jäykkänä, silmät pimeydestä sokeina. Takerrun peiton reunaan kuin hukkuva. Äkkiä hellä, turvallinen käsi alkaa varovasti silittää hiuksiani. Tuntuu kuin minut vedettäisiin takaisin pintaan.
Syttyy toivo.
maanantai 11. lokakuuta 2010
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
maanantai 4. lokakuuta 2010
Tourette
Vaikka olen tiennyt adhd:n ja aspergerin syndrooman yhtymäkohdista touretteen, en ole vielä ehtinyt oireyhtymään tarkemmin perehtyä. Siksikin tämä blogi vaikutti niin kiinnostavalta. Siinä, kuten tässäkin blogissa, tuntuu olevan tavoitteena kuvata matkaa itsetutkiskelun tiellä siksi, joka olemme.
Koska fanitan wikipediaa, aloitin tietysti aiheeseen tutustumisen sieltä, ja tourettea käsittelevä artikkeli onkin ilahduttavan pitkä. Sen luettuani aloin ajatella asperger-veljeni motorisia tic-liikkeitä, isäni jatkuvaa niiskutusta, äitini lähes joka lauseessa hokemia "että tota, et et" ja "niin että, ni ni" -sanontoja ja aina paineen alla pakonomaisesti ilmenevää omaa vaimean melodiatonta viheltelyäni aivan uudelta kantilta...
Koska fanitan wikipediaa, aloitin tietysti aiheeseen tutustumisen sieltä, ja tourettea käsittelevä artikkeli onkin ilahduttavan pitkä. Sen luettuani aloin ajatella asperger-veljeni motorisia tic-liikkeitä, isäni jatkuvaa niiskutusta, äitini lähes joka lauseessa hokemia "että tota, et et" ja "niin että, ni ni" -sanontoja ja aina paineen alla pakonomaisesti ilmenevää omaa vaimean melodiatonta viheltelyäni aivan uudelta kantilta...
Vuotta viisaampana
Ihanaa lokakuuta kaikille lukijoille!
Täytin perjantaina 35 vuotta ja vietin koko viikonlopun juhlien. Päätin, että nyt saan unelmaiset Hello Kitty -pirskeet, joissa ei suklaakakkua säästellä. Synttäreiden juhliminen on niin kivaa, etten ymmärrä miksi kukaan pitää vanhenemista ikävänä asiana ;-) Sitä paitsi useampikin ihminen oletti minun täyttävän vasta 30. Puoliso vihjaili, että juhlien habituksesta päätellen täytän viisi, mutta jätettäköön ne kommentit omaan arvoonsa - maistui se Kitty-kakku hänellekin!
Kiintoisaa tässä juhlajärjestelyssä oli se, että ehkä ensimmäistä kertaa olin juhlia suunnitellessani päättänyt, että nyt en stressaa. Se oli tietoinen kampanja: ei yletöntä siivoamista, ei paineita leivonnaisten onnistumisesta, varautumista kaupan puolivalmistein. Ja loppujen lopuksi se oli helpompaa kuin olin luullut! Asiaa tietysti auttoi se, ettei kukaan vieraista tullut etuajassa, mutta jotenkin olin vihdoin sisäistänyt juhlimisen idean. Tarkoitus on siis pitää hauskaa, ei luoda täydellisiä puitteita hauskanpidolle. Ja kun jokin asia alkoi hieman kiristellä hermoja, komensin itseäni napakasti rentoutumaan.
Lopputulos oli se, että juhlien järjestely oli minusta hauskaa itsessään, en ollut niin riippuvainen vieraiden hyväksyvistä kommenteista ja kehuista kuin ennen, otin niin rennosti että aikatauluni venyivät ja paukkuivat joka suuntaan ja löysin itseni täyttämästä kakkua yhdeltä yöllä, ja kaikki onnistui täydellisesti. Leivonnaiset onnistuivat, vierasmäärä oli juuri sopiva, minä olin pirteä ja hyvällä tuulella ja pystyin ennen kaikkea keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä, että ystävät olivat kylässä. Sallin itselleni sen, että voin pitää hauskaa eikä minun tarvitse suorittaa täydellisiä juhlia ja varmistaa, että kaikilla vierailla on kaikki täydellisen hyvin. Viikonlopun aikana toteutui konkreettisesti se, että kun on oma itsensä ja hyvällä tuulella, sitä hyvää tuulta voi levittää ympärilleenkin.
Tänä aamuna paluu arkeen tuntui uuvuttavalta. Putkiasentaja tuli korjaustöihin ja näin hetken ajan juhlien jäljiltä jääneen kotini ulkopuolisen silmin: pinkillä serpentiinillä koristeltu diskopallo, pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, kukkia - ehkä täällä tosiaan vietettiin viisivuotissynttäreitä? Eikä asiaa auttanut se, että lahjapöydällä oli Hello Kitty -kortteja ja -asusteita, tuttujen lasten piirroksia sekä muumipalapeli. Ja magentanvärinen Nintendo DSi. (Jos minua ei näy blogissa lähiaikoina, olen pelaamassa. ;-)
Täytin perjantaina 35 vuotta ja vietin koko viikonlopun juhlien. Päätin, että nyt saan unelmaiset Hello Kitty -pirskeet, joissa ei suklaakakkua säästellä. Synttäreiden juhliminen on niin kivaa, etten ymmärrä miksi kukaan pitää vanhenemista ikävänä asiana ;-) Sitä paitsi useampikin ihminen oletti minun täyttävän vasta 30. Puoliso vihjaili, että juhlien habituksesta päätellen täytän viisi, mutta jätettäköön ne kommentit omaan arvoonsa - maistui se Kitty-kakku hänellekin!
Kiintoisaa tässä juhlajärjestelyssä oli se, että ehkä ensimmäistä kertaa olin juhlia suunnitellessani päättänyt, että nyt en stressaa. Se oli tietoinen kampanja: ei yletöntä siivoamista, ei paineita leivonnaisten onnistumisesta, varautumista kaupan puolivalmistein. Ja loppujen lopuksi se oli helpompaa kuin olin luullut! Asiaa tietysti auttoi se, ettei kukaan vieraista tullut etuajassa, mutta jotenkin olin vihdoin sisäistänyt juhlimisen idean. Tarkoitus on siis pitää hauskaa, ei luoda täydellisiä puitteita hauskanpidolle. Ja kun jokin asia alkoi hieman kiristellä hermoja, komensin itseäni napakasti rentoutumaan.
Lopputulos oli se, että juhlien järjestely oli minusta hauskaa itsessään, en ollut niin riippuvainen vieraiden hyväksyvistä kommenteista ja kehuista kuin ennen, otin niin rennosti että aikatauluni venyivät ja paukkuivat joka suuntaan ja löysin itseni täyttämästä kakkua yhdeltä yöllä, ja kaikki onnistui täydellisesti. Leivonnaiset onnistuivat, vierasmäärä oli juuri sopiva, minä olin pirteä ja hyvällä tuulella ja pystyin ennen kaikkea keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä, että ystävät olivat kylässä. Sallin itselleni sen, että voin pitää hauskaa eikä minun tarvitse suorittaa täydellisiä juhlia ja varmistaa, että kaikilla vierailla on kaikki täydellisen hyvin. Viikonlopun aikana toteutui konkreettisesti se, että kun on oma itsensä ja hyvällä tuulella, sitä hyvää tuulta voi levittää ympärilleenkin.
Tänä aamuna paluu arkeen tuntui uuvuttavalta. Putkiasentaja tuli korjaustöihin ja näin hetken ajan juhlien jäljiltä jääneen kotini ulkopuolisen silmin: pinkillä serpentiinillä koristeltu diskopallo, pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, kukkia - ehkä täällä tosiaan vietettiin viisivuotissynttäreitä? Eikä asiaa auttanut se, että lahjapöydällä oli Hello Kitty -kortteja ja -asusteita, tuttujen lasten piirroksia sekä muumipalapeli. Ja magentanvärinen Nintendo DSi. (Jos minua ei näy blogissa lähiaikoina, olen pelaamassa. ;-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
