Naisia ja miehiä käsitellään mediassa eri tavalla. Tämä ei ole ainoastaan oma huomioni, esimerkiksi poliitikoihin kohdistuvia kriteerejä on tutkittukin. Eikä tarvitse lukea monta sanomalehteä havaitakseen tämän ilmiön: varsinkin nuoria naispoliitikkoja kohtaan ollaan armottomia esim. ulkonäön suhteen tavalla, joka on miespoliitikkojen suhteen täysin tuntematon. Miehet ovat mielestämme lähtökohtaisesti vakuuttavia, poliitikon prototyyppejä, mutta naisten on politiikassa edelleen ansaittava kannuksensa olemalla erityisen vakuuttavia, asiallisia ja hillittyjä. Silti heille harvoin lankeavat ne poliittiset virat, joissa on todellista valtaa, ja silloin siitä tehdäänkin numero. Ajatella, että maassa on nainen pää- tai ulkoministerinä! Täytyypä tämän valtion olla todella edistyksellinen, ja kyseisen naisen poikkeuksellisen fiksu sukupuolensa edustaja.
Siitä, miksi nainen on jokaisessa ammatissa kuitenkin monen mielestä aina ensisijaisesti nainen, vaikka mies on ensisijaisesti poliitikko, toimitusjohtaja tai lääkäri ja vasta toissijaisesti mies, voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jätetään siitä paasaaminen toiseen kertaan. Asiaan.
Itse olen jo periaatesyistä koettanut olla menemättä mukaan naispoliitikkojen julkiseen parjaukseen ja vähättelyyn, vaikka kyseessä olisi minua henkilökohtaisesti ärsyttävä henkilö. Uskon, että politiikan kentällä naiset joutuvat taistelemaan ankarasti, ja silkasta solidaarisuudesta en viitsi arvioida heidän jakkupukuvalintojaan ja kampauksiaan vaan koetan keskittyä heidän työhönsä. Naisia vähätellään toki myös paljon hienovaraisemmin keinoin, ja silmään pistikin tänään tämä uutisartikkeliksi naamioitu juttu.
Hätkähdyttävää sanallisen vallan käyttöä. Kiukutella? Sehän on sana, jota käytämme lapsista, kun he käyttäytyvät aggressiivisesti ilman syytä. Olisiko entisestä pääministeri Matti Vanhasesta koskaan sanottu, että "haastattelut ikävistä asioista eivät siis hänelle maistu ja vastauksissa alkaa olla jo kiukuttelunkin makua"? Ollaanko tässä nyt oikeasti sitä mieltä, että pääministeri käyttäytyy lapsellisesti ja epäasiallisesti, kun hän ei halua kommentoida vaikkapa Vanhasen jääviyskysymyksiä? Ja kuvassa pääministeri Kiviniemi istuu kädet puuskassa - sanoma on selvästi: "tätä on kiukuttelu".
Kun juttua lukee tarkemmin, pistää räikeästi silmään myös seuraava lause: "Kesällä sattumankaupalla pääministeriksi noussut Mari Kiviniemi elää juuri nyt kovia kuukausia."
Sattuman kaupalla?! Tuskin kukaan Suomessa sattuman kautta pääministeriksi nousee. Ajoitus saattaa yllättää, mutta eiköhän tällaisen pestin saaminen edellytä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista poliittista uraa?
Kiinnostavaa jutussa on se, miten Kiviniemeen liittyvät myönteiset asiat on ilmaistu niin, että pääministeri sijoitetaan objektiksi ("Keskusta ajaa Kiviniemeä pääministeriksi") ja kielteisissä ilmaisuissa tai asioissa on käytetty subjektimuotoja ("Kiviniemen pitäisi pystyä / pitäisi vakuuttaa").
Huolimatta siitä, mitä mieltä pääministeristä on tai mikä on oma puoluekanta, eikö tämä juttu vähän haise? Eikö tämä taas vahvista sitä mielikuvaa, että naiset käyttäytyvät poliittisillakin areenoilla miehiä tunteikkaammin, impulsiivisemmin ja epäluotettavammin? Ja että pohjimmiltaan nainen on aina lapsen tasolla?
Kuitenkin jutusta olisi saanut vain muutamia sanamuotoja vaihtamalla asiallisemman artikkelin, jossa toimittajan omat sukupuoleen liittyvät asenteet eivät olisi näin piiloutuneet näennäiseen politiikan kritiikkiin.
torstai 30. syyskuuta 2010
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Avuton
Minulla on ollut lieviä selkävaivoja jo yli vuoden ajan, ilmeisesti lumilautaillessa (eli kaatuillessa :-) on yksi nikama niksahtanut jumiin. Olen käynyt hierojalla ja jumpannut, ja selkä on ollut viime aikoina ihan hyvässä kunnossa. Viime yönä tilanne meni kuitenkin yllättäen niin pahaksi, ettei kävely enää onnistunut ja pienetkin selän liikkeet tuottivat hirvittävää tuskaa. Eihän siinä auttanut muu kuin raahautua - konkreettisesti - johonkin laitokseen, jossa saisi hoitoa.
Kun minua kuljetettiin pyörätuolissa suurten, monta sänkyä sisältävien huoneiden halki, tunsin paniikinomaista pelkoa, jota valot, puheensorina ja kaikki vieraat ihmiset vain pahensivat. Olin suunnattoman helpottunut päästessäni pieneen mutta rauhalliseen kahden hengen huoneeseen. Olo oli silti avuton: en pystynyt itse edes purkamaan omia tavaroitani laukusta, saatoin vain maata sängyssä liikkumattomana ja koettaa hengitellä kivun kanssa.
Vähitellen kivut hellittivät, ja saatoin käyttää pyörätuolia itse, mutta olin ahdistunut ja masentunut, ja kun pari kertaa uskaltauduin kadulle, ihmisten vilske salpasi henkeä. Eräs pyörällä liikkunut lapsi raivasi minulle tietä ja neuvoi, että minun on vain otettava oma tilani. Hymyilin kiitollisena ja tajusin, miten kauan siitä oli kun viimeksi hymyilin. Ainoa ilme kasvoillani oli pitkään ollut tuskan irvistys.
Lääkärien mielestä oli melko todennäköistä, etten koskaan enää pysty liikuttamaan jalkojani. Se sai minut tietysti suunniltani. Päällimmäinen tunne oli epäusko. Minut lähetettiin tutustumaan pyörätuolipotilaiden osastolle. Seuratessani avaralla käytävällä liikkuvia pyörätuolin käyttäjiä mietin, millaista olisi katsoa loppuelämänsä maailmaa tästä perspektiivistä, totuttua matalammalta.
Lapsipotilaat kävivät tietysti koulua, ja pääsin tutustumaan luokkaan, jossa oli iloinen ja välitön tunnelma. Lapset olivat eri ikäisiä, joukossa oli joku teinikin, ja joukkoon mahtui niin avoimia kuin hiljaisempiakin tyyppejä. Jokainen sai kertoa haaveistaan ja toiveistaan. Monet kertoivat toiveammateistaan ja harrastuksistaan. (Yhteinen, kaikkia yhdistävä haave, jota ei kuitenkaan lausuttu ääneen, oli toive voida joskus kävellä. Monille se ymmärtääkseni saattoi olla jonakin päivänä mahdollistakin.) Eräs Ilari-niminen poika oli opetellut beatboxaamaan ja halusi isona perustaa tanssiklubin. Hän piti kaveriensa kanssa pienen esityksenkin. Moni nuori puolestaan koki netin omaksi maailmakseen. Vasemmalla puolellani istunut tyttö haaveili opettajan ammatista ja siitä, että "saisi joskus oman kodin". Se viilsi sydäntä, ajatukset kiisivät heti omaan kotiin ja toisaalta omaan avuttomuuteeni. Laskeskelin asuneeni jo 17 vuotta omillani, mutta nyt olin täällä lähes halvaantuneena, toisten autettavana, ilman tietoa tulevasta. Kun lapset kyselivät minusta ja tulevaisuudestani, vastasin vain lyhyesti ja ponnistelin pitääkseni ääneni vakaana. He olivat niin vahvoja ja täynnä unelmia, ja minusta tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Tuntui mahdottomalta sopeutua tähän elämänmuutokseen.
Päästyäni takaisin omaan huoneeseeni olin aivan uuvuksissa. Kuolemanväsynyt.
Heräsin, ja kun nousin sängystä, tuntui ihmeelliseltä voida kävellä.
Kun minua kuljetettiin pyörätuolissa suurten, monta sänkyä sisältävien huoneiden halki, tunsin paniikinomaista pelkoa, jota valot, puheensorina ja kaikki vieraat ihmiset vain pahensivat. Olin suunnattoman helpottunut päästessäni pieneen mutta rauhalliseen kahden hengen huoneeseen. Olo oli silti avuton: en pystynyt itse edes purkamaan omia tavaroitani laukusta, saatoin vain maata sängyssä liikkumattomana ja koettaa hengitellä kivun kanssa.
Vähitellen kivut hellittivät, ja saatoin käyttää pyörätuolia itse, mutta olin ahdistunut ja masentunut, ja kun pari kertaa uskaltauduin kadulle, ihmisten vilske salpasi henkeä. Eräs pyörällä liikkunut lapsi raivasi minulle tietä ja neuvoi, että minun on vain otettava oma tilani. Hymyilin kiitollisena ja tajusin, miten kauan siitä oli kun viimeksi hymyilin. Ainoa ilme kasvoillani oli pitkään ollut tuskan irvistys.
Lääkärien mielestä oli melko todennäköistä, etten koskaan enää pysty liikuttamaan jalkojani. Se sai minut tietysti suunniltani. Päällimmäinen tunne oli epäusko. Minut lähetettiin tutustumaan pyörätuolipotilaiden osastolle. Seuratessani avaralla käytävällä liikkuvia pyörätuolin käyttäjiä mietin, millaista olisi katsoa loppuelämänsä maailmaa tästä perspektiivistä, totuttua matalammalta.
Lapsipotilaat kävivät tietysti koulua, ja pääsin tutustumaan luokkaan, jossa oli iloinen ja välitön tunnelma. Lapset olivat eri ikäisiä, joukossa oli joku teinikin, ja joukkoon mahtui niin avoimia kuin hiljaisempiakin tyyppejä. Jokainen sai kertoa haaveistaan ja toiveistaan. Monet kertoivat toiveammateistaan ja harrastuksistaan. (Yhteinen, kaikkia yhdistävä haave, jota ei kuitenkaan lausuttu ääneen, oli toive voida joskus kävellä. Monille se ymmärtääkseni saattoi olla jonakin päivänä mahdollistakin.) Eräs Ilari-niminen poika oli opetellut beatboxaamaan ja halusi isona perustaa tanssiklubin. Hän piti kaveriensa kanssa pienen esityksenkin. Moni nuori puolestaan koki netin omaksi maailmakseen. Vasemmalla puolellani istunut tyttö haaveili opettajan ammatista ja siitä, että "saisi joskus oman kodin". Se viilsi sydäntä, ajatukset kiisivät heti omaan kotiin ja toisaalta omaan avuttomuuteeni. Laskeskelin asuneeni jo 17 vuotta omillani, mutta nyt olin täällä lähes halvaantuneena, toisten autettavana, ilman tietoa tulevasta. Kun lapset kyselivät minusta ja tulevaisuudestani, vastasin vain lyhyesti ja ponnistelin pitääkseni ääneni vakaana. He olivat niin vahvoja ja täynnä unelmia, ja minusta tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Tuntui mahdottomalta sopeutua tähän elämänmuutokseen.
Päästyäni takaisin omaan huoneeseeni olin aivan uuvuksissa. Kuolemanväsynyt.
Heräsin, ja kun nousin sängystä, tuntui ihmeelliseltä voida kävellä.
torstai 23. syyskuuta 2010
Tasatkaa joku tämä syyspäivä
Voisihan sen arvata, että jos maanantaiaamuna herää kaikista maailman ihmisistä juuri äidin ilmoitukseen, että koira pitää viedä ulos (ikään kuin en muka olisi sitä tiennyt muutenkin), viikko voi mennä vain pieleen.
Olen ehkä haukannut liian paljon kerralla, varsinkin kun olen vielä flunssainen ja puolikuntoinen. Ensinnäkin kaksi vanhempien vierailua on liikaa yhdelle viikolle - toinen vierailu siis häämöttää perjantai-iltapäivässä, eikä minulta taaskaan edes kysytty, voinko ottaa töistä vapaata viihdyttääkseni vanhempiani. "Sen kerran" kun he tänne tulevat.
Olen intoutunut pistämään yrityksen nettiliittymäasiat uusiksi ja viettänyt tuntikausia kytkien järjestelmiä ja määrittäen asetuksia ja pähkäillen pikkutunneille, miksi kaikki ei toimi niin kuin pitää. Onneksi töiden kannalta on ollut väljä aikataulu; tosin huomaan että stressi ja kiire syntyy töissäkin, jos ajan vie kaikki muu. Tietokone on ollut viikon yhtäjaksoisesti päällä ja alkaa käydä yhtä hitaalla kuin minäkin. Huomenna alkavat italiantunnit, ja toive ehtiä kerrata edes kielioppi ennen tuntien alkua taitaa jäädä haaveeksi. Italiantunnilta kiirehdin pitämään tanssitreenejä, joissa minulla pitäisi olla kaksi valmista koreografiaa. Toinen on luonnosasteella, toinen ei vielä missään.
Kaiken kukkuraksi koiraan on iskenyt joku hulluus, ehkä murrosikä, ja se on muuttunut aivan kummalliseksi vauhkoksi, ja silti seison sen riepoteltavana niin tokokentällä kuin ensimmäisissä näyttelytreeneissäkin (joissa kaikki muut tuntuivat tietävän hyvin, mitä on "koiran esittäminen" ja "serti", ja minä olin ainoana aivan pihalla ja vähän sellaisella evvk-asenteella, kun koirani keksii yhtäkkiä alkaa rähistä Ritva-nimiselle englanninbulldogille ja on muutenkin aivan mahdoton. No, ehkä Ritva kerjäsi sitä... :-)
Koko ajan sataa ja tuntuu, että puoli elämää menee koiran ja omien vaatteiden kuivaamiseen, ja kaiken kukkuraksi puolisolla menee vähintään yhtä huonosti kuin minulla, joten napsahtelemme molemmat pikkuasioista. Asiakkaat eivät maksa yrityksellemme ajoissa, ja siitä johtuen kaikki tilit ovat näyttäneet nollaa koko viikon ja elämme luottokorteilla, mikä vetää molempien pinnan kireälle. Onneksi tilaamani putkiasentaja ei näytä tulevankaan tällä viikolla, siihen voimani eivät enää riittäisi.
Vaikka minut erottaa viikonlopusta vuorenkokoinen kasa tehtäviä, odotan sitä hartaasti. Tästä viikosta kun selviän, normaaliarki tuntuu taas aika helpolta! Ja ystävät, en ole unohtanut teitä. Palaan asiaan, kunhan saan elämäni takaisin.
Olen ehkä haukannut liian paljon kerralla, varsinkin kun olen vielä flunssainen ja puolikuntoinen. Ensinnäkin kaksi vanhempien vierailua on liikaa yhdelle viikolle - toinen vierailu siis häämöttää perjantai-iltapäivässä, eikä minulta taaskaan edes kysytty, voinko ottaa töistä vapaata viihdyttääkseni vanhempiani. "Sen kerran" kun he tänne tulevat.
Olen intoutunut pistämään yrityksen nettiliittymäasiat uusiksi ja viettänyt tuntikausia kytkien järjestelmiä ja määrittäen asetuksia ja pähkäillen pikkutunneille, miksi kaikki ei toimi niin kuin pitää. Onneksi töiden kannalta on ollut väljä aikataulu; tosin huomaan että stressi ja kiire syntyy töissäkin, jos ajan vie kaikki muu. Tietokone on ollut viikon yhtäjaksoisesti päällä ja alkaa käydä yhtä hitaalla kuin minäkin. Huomenna alkavat italiantunnit, ja toive ehtiä kerrata edes kielioppi ennen tuntien alkua taitaa jäädä haaveeksi. Italiantunnilta kiirehdin pitämään tanssitreenejä, joissa minulla pitäisi olla kaksi valmista koreografiaa. Toinen on luonnosasteella, toinen ei vielä missään.
Kaiken kukkuraksi koiraan on iskenyt joku hulluus, ehkä murrosikä, ja se on muuttunut aivan kummalliseksi vauhkoksi, ja silti seison sen riepoteltavana niin tokokentällä kuin ensimmäisissä näyttelytreeneissäkin (joissa kaikki muut tuntuivat tietävän hyvin, mitä on "koiran esittäminen" ja "serti", ja minä olin ainoana aivan pihalla ja vähän sellaisella evvk-asenteella, kun koirani keksii yhtäkkiä alkaa rähistä Ritva-nimiselle englanninbulldogille ja on muutenkin aivan mahdoton. No, ehkä Ritva kerjäsi sitä... :-)
Koko ajan sataa ja tuntuu, että puoli elämää menee koiran ja omien vaatteiden kuivaamiseen, ja kaiken kukkuraksi puolisolla menee vähintään yhtä huonosti kuin minulla, joten napsahtelemme molemmat pikkuasioista. Asiakkaat eivät maksa yrityksellemme ajoissa, ja siitä johtuen kaikki tilit ovat näyttäneet nollaa koko viikon ja elämme luottokorteilla, mikä vetää molempien pinnan kireälle. Onneksi tilaamani putkiasentaja ei näytä tulevankaan tällä viikolla, siihen voimani eivät enää riittäisi.
Vaikka minut erottaa viikonlopusta vuorenkokoinen kasa tehtäviä, odotan sitä hartaasti. Tästä viikosta kun selviän, normaaliarki tuntuu taas aika helpolta! Ja ystävät, en ole unohtanut teitä. Palaan asiaan, kunhan saan elämäni takaisin.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
tiistai 21. syyskuuta 2010
Näkyvä minä
Selvisin taas yhdestä vanhempieni vierailusta selväjärkisenä. Vaikka toimin tavallaan edelleen samassa roolissa heidän suhteensa, se on ainakin osittain jo omaa valintaa. Saatan esimerkiksi rauhoittaa tilanteen, jos vanhempani yltyvät riitelemään, mutta nyt se tapahtuu tiedostaen ja sellaisilla huomionomaisilla sanoilla, jotka pitävät minut ulkopuolisena ja saavat heidät (ehkä) näkemään oman hölmöytensä. Tuntuu, etten uhrannut itseäni, enkä siksi ole puhkikulunut heidän lähdettyään.
Tajuan jälkeenpäin, että pystyin enimmäkseen suhtautumaan vanhempiini kuin keihin tahansa ihmisiin. Sopivan etäältä. Jopa siinä vaiheessa, kun isä huomasi alkoholistin tutkallaan synttäreitäni varten hankitut kuohuviinit eteisessä (muut alkoholijuomat olin visusti piilottanut, koska en halunnut tarjota mitään). Ja kun äiti halasi lähtiessä ja sanoi minua pikku kullakseen, ajauduin hetkeksi hieman epätodellisen tunteen valtaan kunnes muistin, että ai niin, tämä on äitini ja siksi hän sanoo näin.
Kaiken kaikkiaan uskalsin näkyä omana itsenäni ja nauttia hyvistä asioista, kuten siitä, että näitä kahta ihmistä kiinnostavat loputtomasti minun asiani - jos he vain malttavat kuunnella. En enää pelkää niin paljon heidän paheksuntaansa eikä minun ennen kaikkea tarvitse enää olla heitä varten niin vahva, että uskallan paljastaa myös heikkouksiani. Ja kun en enää kanna heitä, vapaudun siitä kiduttavasta myötähäpeästä, johon heidän muita ihmisiä ylenkatsova, kaikkitietävä, tökerö ja kovaääninen käyttäytymisensä on minut aina aiemmin vanginnut.
Silti yksi tai korkeintaan kaksi vierailua vuodessa riittää. ;-)
Tajuan jälkeenpäin, että pystyin enimmäkseen suhtautumaan vanhempiini kuin keihin tahansa ihmisiin. Sopivan etäältä. Jopa siinä vaiheessa, kun isä huomasi alkoholistin tutkallaan synttäreitäni varten hankitut kuohuviinit eteisessä (muut alkoholijuomat olin visusti piilottanut, koska en halunnut tarjota mitään). Ja kun äiti halasi lähtiessä ja sanoi minua pikku kullakseen, ajauduin hetkeksi hieman epätodellisen tunteen valtaan kunnes muistin, että ai niin, tämä on äitini ja siksi hän sanoo näin.
Kaiken kaikkiaan uskalsin näkyä omana itsenäni ja nauttia hyvistä asioista, kuten siitä, että näitä kahta ihmistä kiinnostavat loputtomasti minun asiani - jos he vain malttavat kuunnella. En enää pelkää niin paljon heidän paheksuntaansa eikä minun ennen kaikkea tarvitse enää olla heitä varten niin vahva, että uskallan paljastaa myös heikkouksiani. Ja kun en enää kanna heitä, vapaudun siitä kiduttavasta myötähäpeästä, johon heidän muita ihmisiä ylenkatsova, kaikkitietävä, tökerö ja kovaääninen käyttäytymisensä on minut aina aiemmin vanginnut.
Silti yksi tai korkeintaan kaksi vierailua vuodessa riittää. ;-)
maanantai 20. syyskuuta 2010
Syksy
Äkkiä huomaan
kulta virtaa alas
koivunoksia pitkin
* * *
Only then I notice
yellow gold running down
the birch branches
kulta virtaa alas
koivunoksia pitkin
* * *
Only then I notice
yellow gold running down
the birch branches
maanantai 13. syyskuuta 2010
Laukkaava leikkiteline ja muita kertomuksia
Matkustin kotiin keinuvasti laukkaavan kiipeilytelineen kyydissä helsinkiläisen taidekoulun pihalta. Sitä ennen olin päässyt opiskelemaan kyseiseen kouluun ja päättänyt ostaa oman saaren. Harmittaa vain, etten muista mitä merellä tapahtui sitä ennen, koska se oli jotakin kiehtovaa.
Kun näin pitkästä aikaa seikkailu-unia viime yönä, tajusin miten pitkään ne ovat olleet poissa. Sain eilen purettua vähän ahdistuksiani ja tulevaisuudenpelkojani puolisolle, se varmaan vapautti unimaailmaa. Ja puoliso otti kainaloon ja lohdutti ja sanoi: Meidän pitää vain luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Ja tunnelma oli turvallinen kuin muumikirjoissa.
Onkohan tämä uusi perheenjäsen ja siihen sitoutuminen ja kiintyminen jotenkin järkyttänyt perusturvallisuuttani, kun luottamukseni tulevaan on niin horjuva? Kun kaikki menee hyvin, rakennan hetkessä hauraan korttitalon, joka romahtaa seuraavan vastoinkäymisen edessä. Ja nämä vastoinkäymiset ovat erittäin pieniä, saanen huomauttaa. Koira ei tule aivan heti kutsusta luo. Koira ei haluakaan juuri sillä hetkellä leikkiä. Koira vaikuttaa kärsimättömältä ja turhautuneelta.
Ja minä tapani mukaan vietän sitten aikani huolestuen. Minkälainen perheenjäsen siitä tulee, kun se muuttuu tästä teinistä aikuiseksi? Niin moni asia voi mennä pieleen. Mitä teemme talvella, kun tuttua metsää ei voi enää lumelta samota? Mistä tietää, milloin alkavat juoksut? Mitä jos se ei enää halua olla kaverini, jos minä olenkin tylsä, komenteleva, vääränlainen? Tai mitä jos menetän koko koiran?
Tiedän, että tämä on naurettavaa. Kaikkihan menee ihan hyvin. Ja kaikki on mennyt koko ajan ihan hyvin, eikö sen pitäisi riittää?
Ei näytä riittävän. Kai tässä on niin suuret tunteet pelissä, että se jo riittää pelkoon. Uhkapeliä liian isoin panoksin. Ja minä otan kaiken liian vakavasti enkä muista, että kyseessä on kuitenkin vain peli.
Kun näin pitkästä aikaa seikkailu-unia viime yönä, tajusin miten pitkään ne ovat olleet poissa. Sain eilen purettua vähän ahdistuksiani ja tulevaisuudenpelkojani puolisolle, se varmaan vapautti unimaailmaa. Ja puoliso otti kainaloon ja lohdutti ja sanoi: Meidän pitää vain luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Ja tunnelma oli turvallinen kuin muumikirjoissa.
Onkohan tämä uusi perheenjäsen ja siihen sitoutuminen ja kiintyminen jotenkin järkyttänyt perusturvallisuuttani, kun luottamukseni tulevaan on niin horjuva? Kun kaikki menee hyvin, rakennan hetkessä hauraan korttitalon, joka romahtaa seuraavan vastoinkäymisen edessä. Ja nämä vastoinkäymiset ovat erittäin pieniä, saanen huomauttaa. Koira ei tule aivan heti kutsusta luo. Koira ei haluakaan juuri sillä hetkellä leikkiä. Koira vaikuttaa kärsimättömältä ja turhautuneelta.
Ja minä tapani mukaan vietän sitten aikani huolestuen. Minkälainen perheenjäsen siitä tulee, kun se muuttuu tästä teinistä aikuiseksi? Niin moni asia voi mennä pieleen. Mitä teemme talvella, kun tuttua metsää ei voi enää lumelta samota? Mistä tietää, milloin alkavat juoksut? Mitä jos se ei enää halua olla kaverini, jos minä olenkin tylsä, komenteleva, vääränlainen? Tai mitä jos menetän koko koiran?
Tiedän, että tämä on naurettavaa. Kaikkihan menee ihan hyvin. Ja kaikki on mennyt koko ajan ihan hyvin, eikö sen pitäisi riittää?
Ei näytä riittävän. Kai tässä on niin suuret tunteet pelissä, että se jo riittää pelkoon. Uhkapeliä liian isoin panoksin. Ja minä otan kaiken liian vakavasti enkä muista, että kyseessä on kuitenkin vain peli.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Syksyssä kasvanut
Nyt tuntuu, että olen päässyt murrosvaiheen yli. Olen tehnyt hirveästi töitä, henkinen väsymys on hellittänyt, syksy tuntuu kauniilta ja huomaan innostuvani uusista asioista. Keskittyminen hajoaa silti vielä herkästi, en jaksa oikein lukea mitään. Vähän harmittaa se, että tämä uupumus sattuu aina tähän elo-syyskuun saumaan, kun olisi tietysti vuoden paras aika tehdä puutarhajuttuja. "Nyt on paras aika istuttaa", kiljuvat puutarha-aiheiset lehtijutut syyllistävästi, kun minulta vaatii ponnistelua perunannostokin.
Loppujen lopuksi päätän, että puutarhaa ei pistetä uusiksi tänäkään vuonna, sillä tekosyyllä, että etupihalta pitää kaataa talvella puita. Toisaalta en ihmettele innostuksen puutettani: tämä kesä oli puutarhanhoidon kannalta suorastaan rasite. Kaikki nääntyi kuumuudessa ja kuivuudessa, ja normaalisti kuukausia kestävä kukkaloisto oli parissa viikossa ohi. Nyt pitää vain antaa syyssateiden huuhtoa maata ja luottaa kasvien toipuvan ensi kesäksi.
Aina kun syyskuu koittaa, muistan, että minulla on syntymäpäivä lokakuun alussa. Silloin on usein syksy kauneimmillaan: ruska on lopuillaan, pakkasyöt tekevät aamuista kirpeitä ja kuulaita, päivät ovat aurinkoisia ja muistuttavat vielä kesän lämmöstä. Toisaalta ilta hämärtyy ja kylmenee yöksi jo varhain, ja sisällä lämpimässä ja valoisassa voi lukea nojatuolissa kirjaa ja hörppiä teetä, kun uunissa paistuu omenapiirakka. Rakastan syksyssä luonnon muutosta ja liikettä ja samalla kodin pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä. Viihdyn syksyssä, se on helppoa kuin hengittäminen. Syvään sisään ja ulos, ja koko vuodenaika kääriytyy lempeästi ympärilleni kuin suuri kullanoranssi pallo. Siinä pallossa syntymäpäiväni on keskipiste: olemassaolo, aika, kaiken tasapaino, vuosien kuluminen hitaasti ja loputtomasti.
Syntymäpäivällä on näköjään minulle suuri elämänfilosofinen merkitys. Ehkä siksi minulla ei ole ollut mitään ikäkriisejä, eikä vuosien täyttäminen tuo mukanaan ikäviä taakkoja. On hurmaavaa elää vuodesta toiseen. Se on viisautta, väistämättä. Ja vaikka kokemus ajasta nopeutuu vuosi vuodelta, mihinkään ei ole kiire.
Tänä vuonna tajusin yhtäkkiä, että täytän 35, siis ns. pyöreitä vuosia. Tämän riemastuttavan havainnon innoittamana aloin heti suunnitella synttärijuhlia - mikä loistava tekosyy juhlia isosti! Haastan itseni ottamaan näiden juhlien suhteen rennosti ja olemaan pyrkimättä täydellisyyteen - katsotaan, miten onnistun. Jotta onnistuminen olisi mahdollisimman helppoa, teen juhlista rennot, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa pörhöä: pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, suklaakakkuja ja kuohuviiniä. Psyykkaan itseäni etukäteen siihen, etteivät kaikki ystävät pääse tulemaan eivätkä kaikki leivonnaiset ehkä onnistu. Toistaiseksi tämä taktiikka tuntuu oikein hyvältä ja johtaa toivottavasti siihen, etten ole yhtä pipo kireällä vieraiden tullessa kuin vielä viisi vuotta sitten. Koetan sisäistää ennen kaikkea sen, ettei minulla ole mitään menetettävää.
Veloenalla oli jokin aika sitten blogissaan ihastuttavia luetteloita, jotka muodostivat kokonaisen tunnekartaston. Tuollaista kartastoa lukiessa oma mieli alkaa välittömästi tehdä omia luetteloita. Mistä minä saan turvallisuutta, mistä tulen surulliseksi? Prosessin hyödyllisyyttä ei voi kiistää, sen verran yllättäviä omat luettelot ovat. Kiintoisaa sekin, miten erilaisia asioita eri ihmisten luetteloihin kunkin tunteen kohdalle syntyisi. Ja mitä tunteita ylipäätään painottaa: itse huomasin, että aloin ensin punoa päässäni turvallisuus-luetteloa, ja miettiä, tarvitsenko ylipäätään pysähtyneen olon luetteloa, ainakaan negatiivisessa mielessä.
Ensin koin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ajatukseni silloin samantien ylös, jos olisin halunnut tallentaa senhetkisen inspiraation. Toisaalta näin tauon jälkeen pystyn miettimään omia olojani selkeämmin, enkä vain vertaa omiani toisen luetteloihin. Huomiota kiinnittää myös se, että ruoka on aika monella listalla ;-) Tällainen olen nyt, 35-vuotiaana:
Turvallinen ja joukkoon kuuluva olo: rehellisyys ja avoimuus, keskustelu, kiusoittelu, lempinimien käyttö, halaaminen, kainalo, herkut, ruoka ja ruoanlaitto, tee ja kaakao, hymyt, puut, linnut, koti
Pelokas olo: kipu, hallinnan menettäminen, viha, kovat äänet, räjähdykset, tavaroiden hajottaminen, toisten humalatila, arvaamattomuus, vastaamattomuus, kontaktin saamisen vaikeus
Iloinen olo: syksy, perhoset, kauneus, värit, eläimet, nauru ja hulluttelu, onnistuminen, vaatimuksista luopuminen, tuuli, vapaus, musiikki, sokeri :-)
Surullinen olo: luovuttaminen, välinpitämättömyys, syyttely, oma hölmöily
Vihainen olo: epäoikeudenmukaisuus, julmuus, väärinkäsitykset, oma voimattomuus, sukupuoliroolit
Onnellinen olo: kasvu, rakkaus, puolison hymy, joutsenet, norsut, kevät, aistit ja aistillisuus
Hämmentynyt ja ulkopuolinen olo: vaatimusten tai toiveiden epäselvyys, alkoholi- ja juhlakulttuuri, lapset ja äitiys, itseviha ja itseen kohdistuva ulkonäkökriittisyys, avoimuus ruumiin, vaivojen ja seksuaalisuuden suhteen, oma väsymys, kumppanin avoin vähättely, uskovaisuus, kesä
Tasapainoinen ja tyyni olo: työ, hyväksyntä, perhe, kotipuuhat (varsinkin puolison tekemät), talvi, tv-illat, kirjat, suklaa, elämästä nauttiminen, unien näkeminen
Ahdistunut olo: väkivalta, likaisuus, toisten itsetuhoisuus, oma neuvottomuus, helle tai kova pakkanen, rahapula, tyhjä jääkaappi, laiminlyönti
Itsevarma ja innostunut olo: johtaminen, ideointi, suunnittelu ja organisointi, toisten ilahduttaminen, puutarhan fyysiset työt, ihanteet, luovuus, shoppailu
Kiitos Veloenalle inspiraatiosta. Näiden luetteloiden lukeminen on aika avaavaa: huomaa, miten esimerkiksi alkoholistiperheen lapsuus vaikuttaa minuun edelleen, tai toisaalta miten suuri turvallisuustekijä ruoka on elämässäni. Ei ihme, että lapsena lääkitsin ahdistustani syömällä sokeria (juu, paloina :-) Onneksi nykyisin on muitakin keinoja, kun pystyy katselemaan asioiden syitäkin pelkkien seurausten sijaan. ;-)
Loppujen lopuksi päätän, että puutarhaa ei pistetä uusiksi tänäkään vuonna, sillä tekosyyllä, että etupihalta pitää kaataa talvella puita. Toisaalta en ihmettele innostuksen puutettani: tämä kesä oli puutarhanhoidon kannalta suorastaan rasite. Kaikki nääntyi kuumuudessa ja kuivuudessa, ja normaalisti kuukausia kestävä kukkaloisto oli parissa viikossa ohi. Nyt pitää vain antaa syyssateiden huuhtoa maata ja luottaa kasvien toipuvan ensi kesäksi.
Aina kun syyskuu koittaa, muistan, että minulla on syntymäpäivä lokakuun alussa. Silloin on usein syksy kauneimmillaan: ruska on lopuillaan, pakkasyöt tekevät aamuista kirpeitä ja kuulaita, päivät ovat aurinkoisia ja muistuttavat vielä kesän lämmöstä. Toisaalta ilta hämärtyy ja kylmenee yöksi jo varhain, ja sisällä lämpimässä ja valoisassa voi lukea nojatuolissa kirjaa ja hörppiä teetä, kun uunissa paistuu omenapiirakka. Rakastan syksyssä luonnon muutosta ja liikettä ja samalla kodin pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä. Viihdyn syksyssä, se on helppoa kuin hengittäminen. Syvään sisään ja ulos, ja koko vuodenaika kääriytyy lempeästi ympärilleni kuin suuri kullanoranssi pallo. Siinä pallossa syntymäpäiväni on keskipiste: olemassaolo, aika, kaiken tasapaino, vuosien kuluminen hitaasti ja loputtomasti.
Syntymäpäivällä on näköjään minulle suuri elämänfilosofinen merkitys. Ehkä siksi minulla ei ole ollut mitään ikäkriisejä, eikä vuosien täyttäminen tuo mukanaan ikäviä taakkoja. On hurmaavaa elää vuodesta toiseen. Se on viisautta, väistämättä. Ja vaikka kokemus ajasta nopeutuu vuosi vuodelta, mihinkään ei ole kiire.
Tänä vuonna tajusin yhtäkkiä, että täytän 35, siis ns. pyöreitä vuosia. Tämän riemastuttavan havainnon innoittamana aloin heti suunnitella synttärijuhlia - mikä loistava tekosyy juhlia isosti! Haastan itseni ottamaan näiden juhlien suhteen rennosti ja olemaan pyrkimättä täydellisyyteen - katsotaan, miten onnistun. Jotta onnistuminen olisi mahdollisimman helppoa, teen juhlista rennot, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa pörhöä: pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, suklaakakkuja ja kuohuviiniä. Psyykkaan itseäni etukäteen siihen, etteivät kaikki ystävät pääse tulemaan eivätkä kaikki leivonnaiset ehkä onnistu. Toistaiseksi tämä taktiikka tuntuu oikein hyvältä ja johtaa toivottavasti siihen, etten ole yhtä pipo kireällä vieraiden tullessa kuin vielä viisi vuotta sitten. Koetan sisäistää ennen kaikkea sen, ettei minulla ole mitään menetettävää.
Veloenalla oli jokin aika sitten blogissaan ihastuttavia luetteloita, jotka muodostivat kokonaisen tunnekartaston. Tuollaista kartastoa lukiessa oma mieli alkaa välittömästi tehdä omia luetteloita. Mistä minä saan turvallisuutta, mistä tulen surulliseksi? Prosessin hyödyllisyyttä ei voi kiistää, sen verran yllättäviä omat luettelot ovat. Kiintoisaa sekin, miten erilaisia asioita eri ihmisten luetteloihin kunkin tunteen kohdalle syntyisi. Ja mitä tunteita ylipäätään painottaa: itse huomasin, että aloin ensin punoa päässäni turvallisuus-luetteloa, ja miettiä, tarvitsenko ylipäätään pysähtyneen olon luetteloa, ainakaan negatiivisessa mielessä.
Ensin koin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ajatukseni silloin samantien ylös, jos olisin halunnut tallentaa senhetkisen inspiraation. Toisaalta näin tauon jälkeen pystyn miettimään omia olojani selkeämmin, enkä vain vertaa omiani toisen luetteloihin. Huomiota kiinnittää myös se, että ruoka on aika monella listalla ;-) Tällainen olen nyt, 35-vuotiaana:
Turvallinen ja joukkoon kuuluva olo: rehellisyys ja avoimuus, keskustelu, kiusoittelu, lempinimien käyttö, halaaminen, kainalo, herkut, ruoka ja ruoanlaitto, tee ja kaakao, hymyt, puut, linnut, koti
Pelokas olo: kipu, hallinnan menettäminen, viha, kovat äänet, räjähdykset, tavaroiden hajottaminen, toisten humalatila, arvaamattomuus, vastaamattomuus, kontaktin saamisen vaikeus
Iloinen olo: syksy, perhoset, kauneus, värit, eläimet, nauru ja hulluttelu, onnistuminen, vaatimuksista luopuminen, tuuli, vapaus, musiikki, sokeri :-)
Surullinen olo: luovuttaminen, välinpitämättömyys, syyttely, oma hölmöily
Vihainen olo: epäoikeudenmukaisuus, julmuus, väärinkäsitykset, oma voimattomuus, sukupuoliroolit
Onnellinen olo: kasvu, rakkaus, puolison hymy, joutsenet, norsut, kevät, aistit ja aistillisuus
Hämmentynyt ja ulkopuolinen olo: vaatimusten tai toiveiden epäselvyys, alkoholi- ja juhlakulttuuri, lapset ja äitiys, itseviha ja itseen kohdistuva ulkonäkökriittisyys, avoimuus ruumiin, vaivojen ja seksuaalisuuden suhteen, oma väsymys, kumppanin avoin vähättely, uskovaisuus, kesä
Tasapainoinen ja tyyni olo: työ, hyväksyntä, perhe, kotipuuhat (varsinkin puolison tekemät), talvi, tv-illat, kirjat, suklaa, elämästä nauttiminen, unien näkeminen
Ahdistunut olo: väkivalta, likaisuus, toisten itsetuhoisuus, oma neuvottomuus, helle tai kova pakkanen, rahapula, tyhjä jääkaappi, laiminlyönti
Itsevarma ja innostunut olo: johtaminen, ideointi, suunnittelu ja organisointi, toisten ilahduttaminen, puutarhan fyysiset työt, ihanteet, luovuus, shoppailu
Kiitos Veloenalle inspiraatiosta. Näiden luetteloiden lukeminen on aika avaavaa: huomaa, miten esimerkiksi alkoholistiperheen lapsuus vaikuttaa minuun edelleen, tai toisaalta miten suuri turvallisuustekijä ruoka on elämässäni. Ei ihme, että lapsena lääkitsin ahdistustani syömällä sokeria (juu, paloina :-) Onneksi nykyisin on muitakin keinoja, kun pystyy katselemaan asioiden syitäkin pelkkien seurausten sijaan. ;-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
