Päivän nousu pimeään

Ensimmäinen halla on niin napakka, että krassinkukat ja kesäkurpitsa ja tomaatit ovat saman tien mennyttä kalua. En sure, onhan tätä odotettukin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn, ikään kuin nousta pimeää kohti. Tällä hetkellä, kun aurinko paistaa, se tuntuu hyvältä ja oikealta, enkä ole enää yhtään kaihoisa.

Loman odotus, loma ja sen jälkeinen väsymysalakulo ovat täyttäneet viime viikot. Miksiköhän vuoden kierto onkin sellainen, että elokuussa uuvuttaa? Luovuttuani vanhasta suoritusasenteesta (hitaasti mutta varmasti) tämä kuvio on helpottunut jo monena vuonna, mutta nyt se taas muistuttelee olemassaolostaan.

Tässä on ehkä eletty niin täysillä kevät ja kesä, koettu paniikit koiranpennun tulosta ja sitoutumisen aiheuttamaa ahdistusta vaikka muille jakaa, kasvettu vähitellen koiran kokoiseksi ja opittu nauttimaan yhdessäolosta aamuisin metsässä, voivuttu kuumuudesta ja uitu pitkäkuonoisen puuskuttajan rinnalla monet järvet. Seurattu pennun ihmetystä pälvipaikkojen, hyönteisten, kasvavan nurmikon, puiden suhinan, pääskysten, järvenselkien, palloleikkien, tuoksuvien kukkien, pimeiden iltojen ja nyt huurteisen maan edessä.

Ja nyt kun syys ja rauhoittuminen alkavat lähestyä, ote heltiää ohjaksista ja tajuan olevani väsynyt. Juuri nyt, kun kaikilla alkaa Uusi Elämä opiskelun, liikunnan, kurssien, luentojen, tuntien ja treenien muodossa. En oikein vielä jaksaisi mitään uutta. Olen vasta toipumassa tästä nykyisestä. Laiskottaa. Teini-ikää lähestyvä koirakin nukkuu petissään.

Palaan hetkeksi vanhoihin tapoihini ja teen tehtävälistan. Mutta en siksi, että muistaisin suorittaa kaiken, vaan siksi, että voisin jättää nyt kaiken tekemättä.

Omenat ovat tänä vuonna kovia, mutta makeita.

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, osa 3

En ole vieläkään koiraihminen, mutta olen ihminen, jolla on koira - ja joka pitää koirastaan kovasti. Vähitellen väsyttävä arki pennun kanssa on muuttunut antoisaksi ja kiinnostavaksi matkaksi nyt jo tutun ja rakkaan koiran rinnalla. Kotia on palautettu normaaliasuun: verhot ikkunoihin, maljakollinen ruusuja sohvapöydälle, sohvatyynyt sohvalle. On saatu havaita, että meillä asuu erittäin kiltti ja melkein kaiken kielletyn rauhaan jättävä, kohta kaikki aikuishampaansa saanut nuori koiraeläin.

Silti, kun puoliso päätti lähteä koiran kanssa neljäksi-viideksi päiväksi reissuun, aloin tehdä välittömiä ja mielessäni melko hohdokkaita suunnitelmia Vapauteni suhteen. Saan ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen nukkua aamuni vaikka kymmeneen kuuntelematta, pitääkö koiran päästä ulos. Voin pestä lattian, eikä se ole vartin päästä taas täynnä hikisiä tassunjälkiä, koirankarvoja, hiekkaa, sanomalehtisilppua ja puruluu-kuolaa. Voin elää ihanan vastuuttomasti, eikä kukaan odota minulta mitään. (Tai no, pari kania kyllä, mutta niiden hoito ja viihdyttäminen sujuu vuosien rutiinilla.) Voin vaikka lukea romaania koko päivän, eikä minun tarvitse huolehtia koirasta millään lailla, ei viedä ulos, ei opettaa, ei kieltää menemästä kasvimaalle, ei keksiä luvallista jyrsittävää ikenistään kutiaville leuoille, ei kohdata vähän väliä koiran odottavaa ja innostunutta katsetta. Ei sietää meluisan leikkisää touhotusta ja vouhotusta, johon adhd-puoliso koiraansa yllyttää silloin, kun meidän kaikkien pitäisi tehdä jotakin ihan muuta (ja joka rehellisyyden nimissä saa minut kyllä hymyilemään, vaikka muistuttelenkin muka-tiukkapipoisena ruoka-ajoista/adhd-lääkkeenotosta/koiran väsymystilasta/kotiaskareista.)

Kun vihdoin lähtöhäpinästä vuoroin lamaantunut, vuoroin innostunut koirakko on huristellut autolla pois näkyvistä, palaan sisälle rauhaan ja hiljaisuuteen. Onpas täällä tosiaan hiljaista ja tyhjää. Nostan vesikupin lattialta, korjaan köysilelun pois ja tajuan samassa ikävöiväni koiraa välittömästi ja paljon. Miten outoa olla ilman sitä. Miten ikävä nyt jo on.

Miten tässä näin kävi? Milloin punottiin näin vahvat kiintymyksen siteet?

Helpotus

Säätiedotus lupaa, että on viimeinen kuuma päivä. Lasken kellosta tunteja siihen, että ilta alkaa viilentyä. Enää kuusi. Sitten tämä vihdoin loppuu. Hiki valuu, koko elämä on nihkeää ja ahdistavaa ja painostavaa, eikä ulos voi mennä koska siellä on vielä kuumempi. Syön mehujäätä. Kastelen paidan ja puen sen takaisin päälle. Hetkeksi viilenee, kunnes paita on kohta taas kuiva. Kiroan helteen alimpaan helvettiin ja ajattelen kaihoten muita vuodenaikoja. Kaipaan ilmastointia ja valitan. Kaikki on pysähdyksissä. Syön toisen mehujään.

Koira haluaa ulos. Tiedän, että sillä ei ole hätä ja että hetikohta se haluaa taas takaisin sisään. Silläkin on vain niin kuuma, ettei missään ole hyvä olla. Huoahtaen nousen ja annan tuskaisen olon valahtaa ylitseni. Kaikki fyysinen läkähdyttää.

Ulkona kuumuus iskee vastaan kuin seinä. Koira haluaisi leikkiä, muttemme kumpikaan jaksa. Kaipaan leikkihetkiämme, sitä että pennulle voi heittää pallon, ja se tuo sen takaisin uutta heittoa varten eikä hakeudu vain varjoon läähättämään haluttomana. Laahustan metsänreunaan koiran pesässä, ja huomaan, että jos kävelen oikein hitaasti, en kuole tähän kuumuuteen.

Metsä siivilöi valon ja kuumuuden. Vaikka on tyyntä ja lämmintä, tukaluus helpottuu. Annan koiralle luvan kirmata varvikkoon ja kävelen itse hitaasti polulla. Ilma suodattuu raikkaaksi ja helpoksi hengittää. Tavallisesti kostean itikkainen mustikkametsä on nyt aivan kuivaksi paahtunut ja vienosti tuoksuva. Maistelen happamia mustikoita, jotka sateen puutteessa eivät oikein jaksa kypsyä, vaikka kanerva kukkii jo. Edelle juossut koira tulee katsomaan, mihin jäin, ja maistelee tarjottua mustikkaa. Kehut saavat hännän vispaamaan, ja kohta pentu juoksee villiä vapaudenriemuaan ympäri, ympäri, loikkien risujen ja mustikoiden yli ja väistäen hämmästyttävällä ketteryydellä puunrungot. Täällä senkin on helpompi olla.

Kotimatkalla hyttyset hyökkäävät jostakin, piilokoloistaan, parvittain päällemme. Minä huidon, koira juoksee, ja pakenemme sisälle turvaan jatkamaan tuntien laskemista: koira illalliseen, minä yöhön. Kun ilta vihdoin alkaa hämärtyä, olen euforisen onnellinen. Nyt se on vihdoin ohi. Tervetuloa normaali kesäsää. Tervetuloa takaisin, normaali elämä.

Yöllä on mahtava ukkonen.

Seuraavat päivät laitan ruokaa ja imuroin ja nautin elämästäni ja katson urheilukisoja ja juoksen koiran kanssa pihalla ja siivoan ja huomaan papujen kasvaneen ja parsin pennun nakertaman sohvankulman kasaan ja luen hyvän kirjan.

Paistan lettuja ihan vain itselleni. Viikon päästä alkaa loma.