Värit, kuumuus

Maa polttaa jalkojen alla. Puutarha nääntyy janoon. Eläimet ovat päivästä toiseen vain kolme läähättävää taljaa lattialla. Syön suolatikkuja ja hengittelen tietokoneen ääressä, kunnes on pakko lähteä liikkeelle, autokauppaan.

Autossa on vielä kuumempi, aurinko paahtaa korkealta edestä ja värikkään intianpuuvillapaidan selkämys hiostuu autonistuinta vasten. Ilma on pölystä utuinen. Juon ahnaasti, ja vettä valuu kaulalle. Kaiuttimista soi Bombay Dreams, väännän musiikin kovemmalle, pakenen tätä kuumuutta toiseen maahan, johon se kuuluu.

Nyt tämä auto saa lähteä, vaihtua kunnolla ilmastoituun malliin. Viimeinen hikimatka. Asvaltti tuntuu hohkaavan lämpöä ja mietin ohimennen, miten renkaat kestävät sen. Vilkaisen peilistä takanani olevia talvirenkaita, suurta sitomatonta kuormaa ja tiedän, että kolaritilanteessa minulle kävisi hullusti. Tästä olisi ihan hyvä lähteä. Ajatus välähtää niin nopeasti, että melkein en saa sitä kiinni, kun elämänhaluni johdattaa tietoisuuden aivan muille urille. Palaan ajatuksissani takaisin varovaisin askelin, ja tottahan se on: toteamus on vailla mitään itsetuhoisuutta.

Jos kuolisin nyt, en katuisi mitään. Elämäni on hyvää juuri näin, juuri nyt.

Se on tyynnyttävä ajatus, joka saa kaiken loksahtamaan oikeisiin mittasuhteisiin ja nostaa tärkeimmät asiat päällimmäisiksi. Annan ajatusten pyyhkäistä koko elämäni yli kuin ohimennen, kuumuus, paarma auton ikkunassa, miljardit vihreät ohikiitävät lehdet tienvarren puissa. Ne, joita rakastan. Eteenpäin vievä musiikin rytmi.

Alan laulaa mukana.

Kotiin

Kuuman päivän iltana ilmassa on helmiäistä. Aurinko on paahtanut heinänsiemeniä koko päivän, niiden kypsä aromi sekoittuu apilankukkien medentuoksuun ja ylikypsiin ahomansikoihin. Helteestä nuutunut vehreys alkaa elpyä.

Äkkiä loitompana horsmikossa vilahtavat valtavat korvat. Nuori metsäjänis loikkii kukkien keskessä. Pysähtyy välillä syömään ja kuulostelee herkkänä joka suuntaan. Lopulta pompahtelee hallitusti kuin jännitetty, vapauttamaton jousi kuusiaidan raosta piiloon. Päivänkakkarat seisovat sen jälkeen liikkumatta, hohtavat hämärässä koko yön.

Iltauinnin jälkeen olo on nälkäinen ja tyytyväinen. Kaakaokupillinen höyryää pöydällä. Pikkukoira haukahtelee unissaan.

Rastas

Minulla on erityissuhde lintuihin, on aina ollut. Avara ilma, lento, keveys ja sitkeys viehättävät. Kädessä lintu on ihmeellisen hauras ja kestävä rakennelma. Silmissä on kesyttömyys, joka ei koskaan häviä.

Koko alkukesän linnut ovat olleet uskollisia seuralaisiamme, kun paaperramme pikkukoiran kanssa aamuyöstä unisina pihalle. Nyt hellepäiviä piristää iloinen piipitys, kun siepot ja tiaiset kaitsevat joka paikkaan ehtiviä poikasiaan pihapuissa. Työpöydän äärestä katselen työn lomassa naapurin pihamaalle, jossa hyppelee milloin minkäkinlaisia siivekkäitä. Myös rastaita. Ja myös mansikkamaalla.

Pelastin ensimmäisen rastaan mansikkaverkoista jo lapsena. Peitin linnun pään ja kun se oli hiljaa, leikkelin saksilla varovasti siipiin takertuneen verkon pois. Päästin linnun ja toivoin parasta. Se oli räkättirastas, tuo yksi vihatuimmista linnuista, ja sen sydän sykki kiivaasti ja lämpimästi kättäni vasten. Siitä lähtien olen vastustanut intohimoisesti mansikkaverkkoja.

Ei ole "ikävä sattuma" että lintu kuolee verkkoon. Se on tarpeeton ja julma kuolema, joka aiheutuu ihmisen typeryydestä ja huolimattomuudesta. Mitkään marjat eivät ole sen arvoisia.

On hyväksyttävä se, että kaikkea ei voi hallita. Joskus sadon vie halla, joskus sitä verottavat tuhohyönteiset, etanat, myyrät, kaniinit tai vaikka rastaat. Ratkaisu ei ole hyönteisen tai eläimet tuhoaminen vaan järjen käyttö ja ennaltaehkäisy. Harmikseni ns. tuhoeläinten viha ja metsästysmyönteisyys tuntuu olevan täällä maalla erityisen sitkeää.

Naapurissamme asustelee vanha mies, joka on viritellyt mansikkamaalleen verkkojen sijaan kaikenlaisia linnunpelättimiä. Ne eivät kuitenkaan estä uteliaita ja älykkäitä rastaita hyppelemästä lähistöllä, ja mies onkin ottanut tavaksi ammuskella "varoituslaukauksia" haulikolla. Tänä aamuna heräsimmekin sekä 5.20 että 7.30 puolittaiseen sydänkohtaukseen, kun ukko paukutteli taas pyssyään.

Oikea paha olo tuli kuitenkin vasta sitten, kun huomasin, että mies ei ole ampunutkaan ilmaan. Ehei, mansikkamaalle on ripustettu ilmeisesti jonkinlaiseksi pelotteeksi kuollut räkättirastas. Tapettu elävä eläin, jolla on todennäköisesti poikasia ja joka on myös rauhoitettu. Äkkiä naapurin leppoisa pappa muuttuu silmissäni murhaajaksi, joka ammuskelee meille päin ilman mitään harkintaa. Sieluni silmillä näen jo, miten aseen tielle voisi vahingossa joutua myös yksi salamannopea koiranpentu, ja koiraa kohtaan syntynyt kiintymys iskee vastaan kuin murskaava hyökyaalto. Rastaan järjetön kohtalo itkettää, mutta turvallisuuteeni ammuttu särö saa tiukan vanteen kiristymään rinnan ympärille.

Koira tulee katsomaan, mikä on hätänä. Se on kaunis ja suloinen ja mittaamattoman arvokas.

Mies poimii mansikkasatoaan helteisessä iltapäivässä. Kirkkaan verenpunaisia marjoja.