Pois pelosta

Eilinen uni jäi mietityttämään. Yleensä tämäntyyppiset unet päättyvät kuolemaan, aikaisemmin monesti myös siihen, että minusta tuli tappaja. Oli outo ja uudenlainen käänne, että pääsinkin livahtamaan painajaisesta kuin koira veräjästä. Ja että kaiken kukkuraksi uneen tuli lopuksi tuo rahan löytämisen/saamisen teema, joka liittyy poikkeuksetta hyviin uniin.

Olen aiemminkin hehkuttanut unielämääni. Tätä öistä elokuvateatteria, jonka hämärässä aulassa lippua ostaessaan ei koskaan voi tietää, mitä tällä kertaa näytetään. Joskus fantastisia seikkailuelokuvia, joskus jäätäviä trillereitä.

Unien perua lienee pimeänpelkona näyttäytyvä pelkoni, että katsahtaisin illalla sisällä ikkunaan ja erottaisinkin jonkun tuijottavan ikkunasta sisään, rävähtämättä. Niitä unia näin aikanaan paljon ja hullun tuijotus jäi vainoamaan päivälläkin.

Sitten minulla on tietysti näitä tavallisia pelkoja, läheisen menettäminen, tulipalo, kipu ja kuolema, joita varmasti pelkäävät lähes kaikki muutkin ihmiset. Mutta lisäksi minua vaivasivat muutama vuosi sitten lievät, irrationaalisilta tuntuvat pelot. Ne olivat ohimeneviä tunteita, jotka sain järkisyin vaimennettua, mutta silti ne aina palasivat. Ajoittain esimerkiksi huolestuin, että minulle tulisikin yhtäkkiä vauvakuume, vaikka en ole koskaan halunnut lasta. Tai että kuulisin jumalan äänen ja hurahtaisin uskoon, vaikka olen aina ollut ateisti.

Tällaisia kummallisia ja täysin järjenvastaisia tunteita oli, vaikka olin kolmikymppinen, elämääni tyytyväinen ja monessa suhteessa menestynytkin nainen, jolla oli hyvä parisuhde ja vakaa taloustilanne. Nyt jälkeenpäin tajuan, etten oikeastaan pelännyt noita yksittäisiä asioita vaan sitä, että elämäni ei järjestyisikään niin kuin olin ajatellut. Että olisin ollut väärässä oman elämäni ja omien valintojeni suhteen. Ja että osoittautuisin erilaiseksi ihmiseksi kuin luulin olevani. Juuri se, että olin niin tyytyväinen elämääni mutta en täysin luottanut siihen, aiheutti nuo pelot.

Sitten elämäni muuttui, kun sairastuin. En pahasti, mutta riittävän vakavasti, jotta elämäni meni uuteen kuosiin. Lääkäri oli hyvin rauhallinen ja ystävällinen ja vältti käyttämästä sanaa kasvain niin pätevästi, että tajusin sen oikeastaan vasta vastaanotolta lähdettyäni. Marssin suoraan vaatekauppaan ja ostin kirkkaanpunaisen paidan. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen - en ajatellut mitään, marssin vain vaatehyllyltä kassalle. Olin kuin meditatiivisessa tilassa, täysin vapaa ajatuksista. Minulla on se paita vieläkin, se on Voimapaitani, johon kiteytyy kaikki taistelutahtoni.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ja nyt huomaan, etteivät vanhat huolenaiheet enää vaivaa. Olen rauhallisen varma, että jumalat eivät ala minulle jonain päivänä huudella taivaista, kun eivät ole niin tehneet tähän päivään mennessä. Ja että perheeni koostumus on nyt juuri sopiva, ja voin viis veisata niistä ihmisistä, jotka pelottelevat lapsettoman ihmisen vanhuuden yksinäisyydellä. (Enhän itsekään aio olla omille vanhemmilleni mikään vanhuuden tuki ja turva. Eivät lapset ole mikään automaattinen vakuutus.) Olohuoneessamme nukkuu palovaroittimen alla pedissään vielä herkkänenäisempi viiksekäs varoitin, ja minusta tuntuu, että se ikkunasta tuijotteleva hullukin on lähtenyt naapurikylille.

Uskoton

"Ajatus, että uskon voi löytää, onkin uskovien suurin väärinkäsitys. Jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus, aivan kuten uskominenkin on. Pitäisikin ehkä puhua enemmän ateismiin liittyvistä tunteista ja vähemmän sen "rationaalisuudesta". Uskonnottomuuden pulmallisin puoli ei Suomen kaltaisessa maassa ole sortotoimien kohteeksi joutuminen, vaan se hämmennys ja ulkopuolisuus, jota valtaenemmistön usko herättää."

Anu Silfverberg kiteytti tässä HS:n Nyt-liitteen kolumnissa 11.6. mielestäni aivan nerokkaasti ja samastuttavasti sen, mistä ateismissa/uskonnottomuudessa voi olla kyse.

En tiedä, onko perää siinä, että jotkut ihmiset tarvitsisivat uskoa johonkin ja toiset eivät. Että aivot olisivat rakentuneet niin ja jotkin geenierot määrittäisivät, kenellä on valmius hengellisyyteen tai henkisyyteen ja kenellä ei. Ja että minä kuuluisin niihin, joilla ei vain ole uskoa eikä tarvetta siihen.

Totuus kuitenkin on, että yrityksistäni huolimatta en ole elämässäni koskaan aidosti uskonut mihinkään muuhun kuin käsin kosketeltavaan todellisuuteen. Kuten Silfverberg toteaa, kyse ei ole siitä, että kyseenalaistaisin järkisyin ja loogisesti perustellen, onko jotain jumalaa olemassa, vaan siitä, että en vain yksinkertaisesti koe, että niin olisi. Se on täysin tunneasia. Tietysti voin sitä perustella vaikka minkälaisilla akateemisilla väittelyillä, mutta "jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus", se on vahva ja turvallinen tunne siitä, miten minun elämäni on järjestynyt. Minun elämäni on kuolemaan päättyvä kokemus, johon ei vaikuta mikään ylempi voima tai kohtalo.

Tein kerran erään testin, jossa mitattiin elämän eri osa-alueiden tasapainoa. Tuloksen mukaan elämäni oli muuten tasapainossa, mutta siitä puuttui täysin henkisyys. Totta kyllä, mutta minua tulos ärsytti - miksi oletetaan, että henkisyys tai hengellisyys on väistämättä tarpeellinen osa kaikkien ihmisten elämää?

Siitä syntyykin se ulkopuolisuuden tunne, jota tosin pidän aika harmittomana. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi ihmiset uskovat. Mihin he tarvitsevat uskoa, oli kyse uskosta yhteen tai useampaan jumalaan tai vaikkapa vain sielun katoamattomuuteen? Leikillisetkin viittaukset karman lakiin tai siihen, mikä itse kukin on ollut edellisessä elämässään, ja enemmistön ihmeellinen halu kuulua kirkkoon ihmetyttävät minua ja aiheuttavat välittömän vieraantumisen tunteen. (Tähän täytynee lisätä, että suhtaudun melko kielteisesti kaikkiin uskonnollisiin organisaatioihin.)

Ymmärrän uskonnon järjellä silloin, kun vaikuttaa siltä, että ihminen todella tarvitsee uskoa. Usko voi olla kaunis asia. Mutta silloinkin huomaan perustelevani itselleni asian niin, että tämä ihminen on vain päättänyt uskoa - en käsitä ilmiötä, jossa usko syntyisi sisältäpäin, intuitiivisesti. Itse olisin määritelmien mukaan varmaankin ateisti, mutta ei ole kyse siitä, että olisin päättänyt olla uskomatta - minulla ei vain ole uskoa eikä sisäsyntyistä tarvetta siihen. Nähdäkseni tässä kumpikaan osapuoli ei voi ymmärtää toista, koska yhteistä kokemusmaailmaa ei ole. Eikä kumpikaan näkemys ole toista parempi.

Uskonnollisuus hämmentää minua. En ymmärrä sitä. En ole mitenkään yltiörationalisti, vaan hyvinkin voimakkaasti tunneihminen, mutta tämä ei vain ole minun juttuni.
Ja jos uskovaiset kokevat uskonnottomuuden samalla tavalla, ei ole ihme, ettei yhteisymmärrystä synny.

Tämän aamun hämmennys

Olin junassa, joka olikin lentokone sen jälkeen, kun se oli kaapattu ja minun käsketty siirtyä toiseen vaunuosastoon. Olimme kaikki rauhallisia, mutta peloissamme, näin sen muiden silmistä. Oli päätetty olla hiljaa ja totella. Kaappaajia oli kolme, aivan tavallisen oloisia ihmisiä.

Kiinnitin turvavyön tiukasti ja ikkunasta huomasin, että vieressä lensi toinenkin lentokone, yhtä valkoinen ja jättimäinen. Liian lähellä. Oltiin jo aika matalalla, ja alhaalla kiisi samaan suuntaan maastonvihreä juna, josta näin lukea numeronkin, N778. Sain pahan aavistuksen, että nämä kaikki asiat liittyvät jotenkin yhteen, mutta en tiennyt miten, ja joka tapauksessa saattaisimme milloin tahansa törmätä vieressä lentävään koneeseen. Yritin varoittaa asiasta, kirjoitin jopa tiedot ylös, mutta en tiennyt, kuunneltiinko minua. Yksi kaappaajista heitti muistilappuni roskiin, enkä löytänyt sitä enää.

Pääsimme kuitenkin maahan ehjänä, laskeuduimme jonnekin Venäjälle. Emme tietenkään olleet jääneet henkiin vahingossa, kaikella oli tarkoituksensa. Meidät kaikki - ja koneeseen mahtui pitkälti yli sata henkeä - pantiin jonoon. Jonotimme mäenrinteellä olevilla loputtomilla puusta rakennetuilla, auringossa haalistuneilla portailla, ja kun jono eteni, näin, että jonotimme pääsyä valkoiseen, avaruussukkulalta näyttävään alukseen. Tämä oli jokin koe, josta kukaan meistä ei selviäisi hengissä. Eikä olisi tarkoituskaan. Tämän takia meidät oli tänne tuotu, lennätettäväksi avaruuteen koekaniineina.

Ryömin piiloon vaivihkaa portaiden alle, ja portaat olivatkin valkoista lakanakangasta. En ollut varma, olinko kunnolla piilossa, mutta ainakin sain lisäaikaa. Piileskelin pitkään ahtaassa raossa nurmikon ja portaiden välissä. Tuli ilta, ja jonotus keskeytettiin yöksi. Palasimme hämärän savuiselle juna-asemalle, ja sieltä jonkinlaiseen parakkiin yöksi.

Aamulla ovelle koputettiin, oli hirveän valoisaa. Minulle kerrottiin eri kielillä, että saisinkin lähteä. Ilmeisesti kiitokseksi siitä, että olin estänyt lentokoneiden yhteentörmäyksen. Lisäksi sain rahaa, kuten tuhannen markan seteleitä, jotka olivat vielä leikkaamattomina arkissa.
Olin vapaa ja tavattoman huojentunut, mutta minulle ei ikinä selvinnyt, kuka tämä kolmikko oli, ja miksi he toimivat näin.

Katkeamaton

The sea at springtime.
All day it rises and falls,
yes, rises and falls.

- Yosa Buson


Meri keväällä.
Kaiken päivää nousee, laskee,
niin, nousee, laskee.

* * *

Elämä on hyvää. Selvisin pitkästä ja hallinnantarpeeni takia stressaavasta reissusta, ensimmäisistä yöpymisistä vieraassa paikassa koiran kanssa, vaativista vanhemmistani, joiden kanssa piti ottaa yhteen koirankasvatuksesta, ajeluista ympäri vilkasta kaupunkia ja pennun vahinkopissoista kyläpaikkojen matoille. Toisaalta tapasimme ihania ihmisiä ja koiria, saimme apua ja neuvoja ja kehujakin, ja molemmat paljon lisää itseluottamusta.

Kotiinpaluu oli yhtä riemastuttavaa pennulle kuin minullekin. Silläkin oli ollut koti-ikävä, yllätyin. Nukuimme sikeät unet ja sitten pystyimme taas nauttimaan paremmin toistemme seurasta. Molemminpuolinen luottamus on kasvanut hurjasti, huomasin tänä aamuna.

Hieron pennun niskaa pehmein käsin ja se rentoutuu huokaisten syliini. Muuttuu painavaksi ja hengittää syvään. Nousen venyttelemään, ja koira ottaa minusta mallia. Hymyilyttää.
Sitten astumme ulos kesään, ihanaan, virvoittavaan, loputtomaan sateeseen.
Pavut kasvimaan mullassa. Sateen kietoma ikuinen vihreys. Talitiaisen poikaset lähdössä pöntöstä.

Mieli lepää. Aika ja kasvu on loputonta.