Omenankukkia

Eräänä yönä katson peiliin, ja peilikuvani on koira. En kuitenkaan ole itse muuttunut koiraksi ja tiedän sen. Ajattelen vain, että asentoni näyttää peilistä erilaiselta, koska koira-peilikuvani ei voi olla siinä asennossa kuin olen.

Nettiyhteys on toista viikkoa poikki. Olisi paljon kirjoitettavaa. Sen sijaan menen ulos sateeseen valokuvaamaan ja ihastelen taukoamatonta vihreyksien kirjoa. Saan nukkua pitkästä aikaa ensimmäisen kokonaisen yön, ja kun unelias pentu venyttelee pihanurmella, tuntuu ensimmäistä kertaa, että koiran omistaminen voi olla helppoakin.

Kieliopintoja

Jossakin vaiheessa, ehkä pari viikkoa sitten, alkoi olla helpompaa. Kuin maailma olisi nytkähtänyt puoli astetta, takaisin kohdalleen. Aloimme tottua toisiimme ja vähitellen ymmärtää toisiamme. Olemme saaneet rutiineja. Minä huomasin, että koirat käyttävät korviaan pitkälti samalla lailla kuin kaniinit, siis ilmaisevat samoja tunnetiloja samalla lailla. Olen oppinut tunnistamaan erilaisia haukkuja ja vinkunoita, ja reagoimaan oikein eri tilanteissa.

Pentu taas on kasvanut ja kehittynyt: sen ei tarvitse päästä enää jatkuvasti ulos, se on alkanut erottaa taluttimen ja lelujen eron ja se, mitä sanon infantiiliksi käytökseksi (imemisrefleksistä muistuttava nuoleminen ja jyrsiminen) on vähentynyt paljon. Ennen kaikkea se on oppinut suuntaamaan energiaansa juoksemiseen ja leikkimiseen, ja luottamaan meihin niin, että rentoutuminen on mahdollista. Olen jopa saanut leffailtani takaisin. :-)

Luottamuksen myötä kasvaa myös molemminpuolinen kiintymys. Välillä hermoja koetellaan kummallakin, mutta hetkittäin tuntuu, että koiran kanssa elämä on aika kivaa. Viehkeä eläin.

Rajoituksista

Tänä keväänä aivolisäkekasvaimen hoitolääkitys on purettu, ja odottelen kuun lopussa olevia kokeita. Olo on aika mahtava. Tunnen itseni terveeksi, vahvaksi ja hyväkuntoiseksi. Joka perjantai iloitsen siitä, ettei tarvitse enää ottaa väsyttävää, mielialaa laskevaa ja lauantaipäänsärkyä aiheuttavaa viikkolääkettä. Olen myös muistellut aikaa, kun ystäväni a havaittiin. Silloin en voinut mm. harrastaa liikuntaa huimauksen, lihasheikkouden ja muiden oireiden takia, olin päänsärkyinen ja lääkityksen aloitettuani suorastaan vajaakuntoinen. Tunsin oloni sairaaksi, voimattomaksi ja onnettomaksi.

Nyt kaikki on toisin. Vaikka tiedän nyt, että terveys on hauras ja vaihteleva ominaisuus, nautin siitä täysin sydämin. On kevät, kaikki uhkuu voimaa ja kasvua, ja tunnen itseni tyyneksi omassa ruumiissani. Nautin siitä, että jaksan juosta, haravoida, istuttaa orvokkeja aurinkoisena iltana puutarhassa.


Työn puolesta olen tänään perehtynyt vammaisuuteen, toimintarajoitteisiin, esteettömyyteen ja siihen, miten yhteiskunnassamme on otettu huomioon ihmiset, joiden toimintakyky ei vastaa ns. normia. Se on herättänyt paljon ajatuksia terveydestä, sairaudesta ja normaaliudesta.

Olen tähän asti koettanut kohdata fyysisesti tai henkisesti jollakin tavalla rajoittuneet ihmiset ihmisinä, päästä oman hämmennykseni yli ja nähdä ulkoisten asioiden taakse. Olen pyrkinyt olemaan suvaitsevainen, ja joskus ylitietoisestikin pohdiskellut, onko se, että esim. vammaista ihmistä pyrkii kohtelemaan erityisen ystävällisesti, myös jonkinlaista turhaa erottelua. Pystyisinkö joskus suhtautumaan aivan kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti? Filosofista pohdiskelua siis - lähtökohtana kuitenkin se, että toimintarajoitteiset tai vammaiset ihmiset ovat jokin minulle hieman tuntemattomampi, heterogeeninen ihmisryhmä, joiden elämä ei yhteiskunnallisista syistä ole yhtä helppoa kuin omani.

Tämä herätti:
Maailman terveysjärjestö on luonnehtinut:
"Vammaisuus on kokemus, joka kohtaa jossain määrin jokaista ihmistä. Elämänsä eri vaiheissa kaikki kokevat eriasteisia rajoituksia toiminnassaan terveytensä vuoksi. Vammaisuus ei ole asia joka koskee vain vähemmistöä, se on kaikkien ihmisten yhteistä kokemuspiiriä."

Tämä oli iso muutos ajattelussani, ja juuri se, mitä tarvitsin. Jos alankin ajatella, että olen itsekin joissakin tilanteissa ollut ja tulen olemaan toimintarajoitteinen (kuten kaikki muutkin), olemme kaikki samalla viivalla. Mikä huojentava lähestymistapa! Voin kokonaan poistaa aivoistani sen me vs. vammaiset ihmiset -ajattelun. (Katsotaanhan sitäpaitsi autismikirjonkin oireet toimintarajoitteiksi ;-)

Kyse ei olekaan jonkun ihmisen ominaisuuksista tai tilasta, vaan yksilön ja ympäristön suhteesta: jokainen meistä on jossakin tilanteessa toimintakyvytön, toiminnaltaan rajoittunut tai jotenkin vammainen. Toisista se vain näkyy selvemmin päällepäin.

Tässä on minulle aidosti tasaveroisen, suvaitsevaisen ja empaattisen suhtautumisen siemen.

Koiranruusuja

Olen aina silloin tällöin paikallisessa kukkakaupassa kiireapulaisena. Kun vasta aloittelin työuraa, olin siellä enemmänkin, nykyisin vain muutamana päivänä vuodessa. Tämä oli sellainen viikonloppu, täynnä liljantuoksua ja ruusunkukkia. Rakastan kukkien parissa touhuamista, mutta monta päivää en jaksaisi tehdä floristinhommia, työ on fyysisesti erittäin rankkaa. Ja lisäksi pitää tietysti jaksaa olla aina ystävällinen asiakaspalvelija, mikä sekään ei onnistu kovin pitkään. :-)

Joulun alla on yleensä ollut pidempi pesti kukkahommissa, mutta muutama vuosi sitten jätin kodin ulkopuolella työskentelyn aivan harkitusti vähemmälle. Parin viikon urakastani oli kulunut ehkä puolet, kun tulin yhtenä iltana kotiin ja tajusin, että adhd-puolisoni oli alkanut lipsahtaa irti tutuista rutiineista. Töitä oli tehty liian pitkää päivää, syöminen oli unohtunut, valot sytyttämättä. Oli vuoden pimein aika, mikä muutenkin vetää puolison mielialan pohjalukemiin, ja hänen elämänsä näytti olevan yhtä ankeaa hämärää.

Ei enää tällaista, päätin silloin. Tajusin, että hän tarvitsee minua tuollaisina päivinä, enkä enää halunnut olla poissa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Myöhemminkin, vaikka apuna olivat adhd-lääkkeet, vannotin aina lähtiessäni, että muistaa syödä ja pitää taukoja työstä ja nauttiakin elämästä.

Nyt on toisin. Tajusin sen lauantaiaamuna lähtiessäni. Minähän jätin puolisolle kotivahdin, tämän koiranpennun. Voin olla täysin huoletta, hän kyllä pitää itsestään nyt huolta, muistaa syödä ja nauttii elämästä koiran kanssa vaikka palloleikeissä. Siinä on nyt se sisältö elämään, mikä ennen puuttui. "Vuorotellen riehua ja löhöä", kuten puoliso luonnehtii hilpeästi.

Pentu on ollut meillä kohta kuukauden, ja hyviä hetkiä on jo huomattavasti enemmän kuin huonoja. Ovat hitsautumassa hyvin yhteen, adhd-puolisoni ja tämä (ehkä yhtä adhd) koira.
Kun palaan kotiin väsyneenä kaikesta kukkapörhöilystä, minua tervehtii iloisen hännänheiluttajan lisäksi onnellisen ja tyytyväisen oloinen rakas.

Hidas matka

Unessa en taaskaan ylety jarrupolkimeen ja menetän auton hallinnan.

Herättyäni huomaan nukkuneeni liian pitkään, mutta keittiössä kohtaankin aurinkoisesti hymyilevän adhd-puolison, joka on jo hoitanut pennun ja kaiken ja siemailee tyynenä aamukahviaan. Hänen katseessaan on jotakin uutta iloa, huomaan. Se sykähdyttää. Jokin tarkoitus tällä kaikella.

Kolme viikkoa on kulunut, ja vähitellen elämä alkaa helpottaa. En enää herää ylettömän monta kertaa yössä vain katsomaan kelloa. Pystyn järjellä tajuamaan, että pennusta kasvaa jonakin päivänä aikuinen koira ja sitten elämä palaa taas uomiinsa. Silti huomaan eläväni päivän kerrallaan, tai vain puoli päivää, tai vain pari tuntia. On vaikea ajatella eteenpäin. Onneksi, onneksi puoliso ei halunnut lasta, vaan koiranpennun, huokaisen. En suoraan sanoen tiedä, miten olisin kestänyt lapsen. Nämäkin viikot kun ovat naulinneet minut seinää vasten sellaisella voimalla, että rimpuilu on ollut hyödytöntä.

Poltan stressiä liikkumalla. Väsymys ei tule vastaan. Koetan tyhjentää päätäni ja keskittyä jalkojeni takovaan rytmiin. Musiikki pauhaa mahtipontisena kuulokkeissa ja sekoittuu linnunlauluun. Keuhkoissa on pumpulia, ja huomaan, että lepät roikottavat pörheitä norkkojaan tien molemmin puolin. Hengitä. Järvi on koboltinsininen, jäät ovat lähteneet, pelloilla hyppelevät rastaat, ja leskenlehdet availevat nuppujaan tien vierellä. Sataakohan huomenna aamulla, kun pentua pitää viedä ulos? Mitenköhän niillä siellä kotona menee? Ylihuomenna tulee yksitoista viikkoa ikää, vasta. Miten päivät kuluvat näin hitaasti?

Kotipihalla huomaan, että kurjenmiekat ovat alkaneet työntää vaaleanvihreitä versoja mullasta. Jalat ovat väsyneet, mutten tunne päässeeni perille.