Hate mail

Unessa pakenen ja jätän kaiken. Olen vanhojen, nyt jo unohtuneiden ystävien seurassa ja käyn sanomassa itselleni: "Viisi minuuttia." Nyökkään. Hetken päästä kerään tavarani pöydältä, vain tärkeimmät, jätän kirjat ja avaimet, jottei lähtöäni heti huomata. Irti kaikesta, tänne en enää koskaan palaa. Lähden vaivihkaa polkupyörällä sokkeloisiin amerikkalaisiin kaupunkikortteleihin, lentokenttää kohti. Toiselle mantereelle. Jossakin ylhäällä lentää hanhiparvi, samaan suuntaan.

Herään pennun vinkumiseen, eivät ne olleetkaan hanhia. Pennun pitää päästä heti ulos, kun se herää. Puoliso toppuuttelee, vastahan puolitoista tuntia sitten käytiin ulkona. Siristelen kelloa ja päätän: nopeasti vain, ja sitten takaisin nukkumaan.

Puoli tuntia myöhemmin seison jäätävässä tihkusateessa yöpaitasillani ja olen vappusalkona pennulle, joka on kiertänyt hihnan kolme kierrosta ympärilleni ja roikkuu nyt jaloissani purren ja retuuttaen hihnaa. Se riehuu hulluna, ärisee ja on täysin tavoittamattomissani. Olen kannustanut, maanitellut ja uhkaillut, mutta pennulla ei ole pissahätä. Sisälle sitten vain ja kymmenen minuutin päästä uudestaan ulos. En halua mitään kymmenminuuttisia! Ajattelen lämmintä sänkyä ja vapaita unia ja kaikkea sitä ihanaa, mikä seuraa, jos helvetin piski nyt vain suvaitsee pissata.

Olen jo niin raivoissani itselleni ja pennulle, että voisin karjua, paiskoa ovia ja huonekaluja, potkia koiraa tai tulla hulluksi. Vitun idiootti. Purskahdan itkuun. Seison paljain säärin kylmässä maalaismaisemassa keskellä pihaa itkemässä aamuvarhain, ja pentu räyhää ympärilläni kuin heikkopäinen. Hetken päästä hihnan veto hellittää ja huomaan pennun katsovan minua kysyvästi pää kallellaan. On se suloinen, ehdin ajatella, ennen kuin sen kaksi sekuntia kestänyt kiinnostus lopahtaa ja se alkaa taas purra ja riehua. Ei sinusta ole koiranomistajaksi, tai minkään eläimen. Onhan se nähty. Kärsivällisyys ei riitä, ja sitten sitä huudetaan viattomille luontokappaleille.

Alan napsahdella, ja vihaan itseäni. "Ei vittu sitten!", huudan pennulle ja alan kiskoa sitä hihnasta sisälle, liian rajusti. Se haraa vastaan ja katsoo minua moittivasti. Karjun mielessäni kirosanoja ja raahaan pennun eteiseen, jossa se alkaa ryntäillä ja tekee hihnassa voltteja. Vittu ei vittu kiinnosta! Täytän taskuni nameilla ja remmon pennun takaisin ulos, portaissa se aristaa toista jalkaa hetken. Ihan oikein sille, mua ei vittu kiinnosta vaikka kuolis saatana.

Heitän nameja nurmikolle ja kehotan pentua tekopirteästi etsimään, yritän suunnata molempien turhautumisen johonkin hyvään. Kirsun tutkiessa maata innokkaasti mieleen tulee iltaromahdus kahden päivän takaa, kun tunnustin puolisolle olevani ahdistunut. Ja viallinen, koska en pidä koiranpennuista. En ole koskaan pitänyt. Vääränlainen. Niissä on jotakin avutonta, hoivaa tarvitsevaa, samanlaista kuin vauvoissa. Jotakin minkä koen joskus jopa vastenmielisenä. Huomaan pitäväni paljon söpömpinä villieläinten pentuja, jotka eivät tarvitse ihmistä mihinkään. Nyt tunnen, että minut on kahlehdittu taluttimen toiseen päähän, ja siinä sitten rimpuilemme koiran kanssa molemmat. Huono ihminen.

En voi olla vihaamatta pentua juuri nyt, se on kuin syövyttävää myrkkyä. Pennulle ei saa koskaan huutaa, se ei ole sen syy. Koiran niska on herkkä ja voi vahingoittua, jos hihnasta vedetään. Olet hirviö. Kauhea, julma, vihattava ihminen. Pentu alkaa pelätä sinua. Sinulla ei saisi missään nimessä olla koiraa, et ansaitse sellaista. Vitun typerä ja jääräpäinen, hermoheikko kilari. Parjaan pentua, koska on vielä vappuaattokin. Ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä.

Vihdoin koira kyykistyy. "No vittu hyvä!" kehun ja painumme saman tien sisälle. Pentu pitäisi aina palkita, kun se tekee tarpeensa ulos. Ja vitut. Haluan sänkyyn. Itsekäs paska.

Paha olo jää sisälle. Sänky on pehmeä, mutta en osaa nauttia siitä. Enää ei nukuta. Huono. Epäonnistuja. Olisi oikein, jos koirasi vihaisi sinua.
Tuntuu, etten lämpene ikinä.

Huhtikuun lumi

Herään outoon valoon. On vielä hämärää, mutta keväisessä aamunkajossa on vieras vivahde. Avaan oven, ja tassuttelemme pennun kanssa portaille. Edessä aukeaa uusi maailma.

On aivan valkoista, yöllä on satanut lunta. Maisema on kääriytynyt pehmeään, tuoksuttomaan vaatteeseen. Pentu nostaa kuonoaan, musta kirsu tapailee ilmaa ihmeissään ja uniset silmät tuijottavat harmaaseen hämärään. Kylmä koskettaa kumisaappaissa paljaita sääriäni. Astelemme portaat alas hiutaleiden keskelle ja pihavalot luovat keltaiset valojuovansa lumeen. Maisema on kuin joulupostikortista.

Äkkiä herään ymmärtämään kaikkialta ympäriltä kaikuvan viserryksen, livertelyn, viheltelyn ja sirkutuksen. Talvimaisema onkin täynnä rastaita, peippoja, punarintoja ja tiaisia, jotka aloittelevat aamukonserttiaan. Pentukin kuuntelee, ja katseemme kiertävät metsänreunaa. Kuusen oksilla lumi ja linnut, kymmenet linnut. Laulu kuin puro.

Jätämme jälkeemme pienten tassujen ja kumisaappaiden jäljet koskemattomaan lumeen, kun vaellamme kohti metsänreunaa ja siellä sadoin siivin kutsuvaa kesää.

Lisää sitoutumiskammoisen tunnustuksia

Nyt meillä sitten on se pentu, jonka kanssa opetellaan elämään yhdessä ja ymmärtämään toisiamme. Rankkaa se on ollut, sen myönnän, ja olen sanomattoman kiitollinen kaikille koiranomistaja-ystävillemme, jotka jaksavat vastata kysymyksiimme ja rohkaista meitä jatkuvasti.

Rehellisesti sanottuna monet käytännön asiat eivät ole olleet lainkaan vaikeita. Lätäköiden pesu lattialta tai herääminen aamuvarhain viemään pentua ulos on tuntunut helpolta. Vaikeampaa on ollut katsella, kun pentu taluttimeen tottumattomana sinkoilee hihnan päässä kuin pingispallo, tempoo ja rempoo ja tekee voltteja, ja luottaa siihen, että sitä ei satu, vaikka meno näyttää hurjalta. Ystävät rohkaisevat: kyllä se hihnaan tottuu, sen pitää tottua. Ja kyllä sitä pitää kieltää, kun se näykkii sukkia ja jalkoja ja hihansuita ja kaikkea kiinnostavaa. (Huomiotta jättäminen kun ei auta, silloin alkaa vain armottomampi jalkojen pureminen.)

Kesti myös aikansa oppia, että kun pentu on hankalimmillaan, se on itse asiassa yliväsynyt, eikä osaa rauhoittua. Nyt koetetaan opettaa sitä rentoutumaan ja nukahtamaan, kun se vain kiehnää ja kääntyilee sylissä, pyrkii jyrsimään käsiä eikä millään malta nukkua.

Luotan kuitenkin siihen, että nämä asiat ratkeavat ajan kanssa, kun molemminpuolinen luottamus kasvaa ja vahvistuu. Kaikkein vaikeinta on ollut tämä sitoutuminen, se on ollut vielä vaativampaa kuin etukäteen jännitin. Että tässä on elävä olento, joka on hirveän tarvitseva. Enkä minä osaa tulkita, ymmärtää tai täyttää sen tarpeita. Ja minun täytyy oppia.

Varsinkin ensimmäisinä päivinä riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunne oli suuri. Huoli teki vatsanpohjaani tiukan solmun, joka piti valveilla öisin, sai lihakset tärisemään, vieroitti ruoasta (ja herkuista!) ja esti rentoutumasta. Mielessä pyörivät vain koira-asiat, enkä saanut sinne mahtumaan muuta.

Vähitellen on alkanut helpottaa. Välillä olo rentoutuu ja mieli keventyy. Silti huomaan siunaavani hetkiä, kun pentu vihdoin nukahtaa, vaikka vain tunniksi. Puolison lähtiessä stressitasoni nousee heti, ja soimaan itseäni, koska pentu tietenkin aistii jännitykseni. Eikä rauhoitu syliin, vaikka silmät seisovat päässä, haluaa vain maanisesti jyrsiä kättäni, kuin imemisrefleksin jatkeena. Oppiiko se joskus rauhoittumaan? Milloin? En ollut tajunnut, että pentu on aivan vauva, ja mietin, olisiko luovutusikää tosiaankin syytä nostaa kymmeneen viikkoon, niin kuin jotkut ovat ehdottaneet. Miksi kukaan edes haluaa koiranpennun, kun se on näin rankkaa?

Yritän pitää mielessä, että tuosta levottomasta lapsesta kasvaa aikuinen koira, jonka kanssa tulen viettämään lukemattomia iloisia ja huolettomia hetkiä. Nyt olemme vain molemmat niin väsyneitä, emmekä osaa levätä.

Yöllä, kaksin

Pitkän ja vaiheikkaan päivän jälkeen pentu ehtii nukahtaa ennen minua. Kuuntelen sen unia ja olohuoneen kelloa, joka raksuttaa hiljaisessa pimeässä melkein yhtä kovaa kuin mummolan seinäkello vuosia sitten, kun odotin unta. Peiton alla oli lämmintä ja mukavaa, mutta jotenkin niin erilaista kuin missään muualla.

Tämäkin hetki on erilainen kuin koskaan. Päivän tapahtumat tulevat mieleen kuvina: töyhtöhyypät soitimella Kemijoen rannoilla, häkellyttävän kookas hirvi kääntymässä metsään auton torven pelästyttämänä, aurinko kuumentamassa poskea auton ikkunan läpi, joutsenet tulvivilla pelloilla kuin syvänsinisessä lammessa, pieni pystykorvainen koira taukopaikalla opettelemassa hihnassa oloa, suuret linnut kaartelemassa korkealla Iijoen yllä, kikatusta ja rupattelua, pohjoisen kevättä vaaroineen ja vänkkyräoksaisine puineen, tietä tien jälkeen ja auton huminaa korvissa yöhön asti.

Kun suljen silmät, tuntuu kuin keinuttaisi hieman. Vauhti on jäänyt päälle. Niin on pennullekin, se kääntyilee levottomana unissaan. Ajatukset eivät rauhoitu, mietin, onko pakastimen ovi mennyt kiinni, jäikö kännykkään äänet päälle, miten yö tulee menemään.

Äkkiä pimeys katkeaa luomien takana. Avaan silmät ja nousen istumaan, ulkovalot ovat syttyneet. Kajossa lintulaudan alla näkyy metsäjäniksen voimakas hahmo. Suuret korvat kääntyilevät hämärässä vaaleina, mustat korvanpäät erottuvat selvästi. Kesken syönnin on noustava seisomaan ja kuuntelemaan kaukaista auton ääntä. Jään tuijottamaan eläintä lumoutuneena ja mietin, kuinka lähellä ja kuitenkin niin kaukana olemme kaikki toisistamme.

Sitten ulkovalot sammuvat ja jään pimeään. Ulkona olevasta musteensinestä erottuu vain korkealla kaartuva kimmeltävä tähtitaivas, joka kätkee alleen lukemattomia jäniksiä tänäkin yönä. Viereisestä huoneesta kuuluu tasainen rouskutus, kun kanit syövät heinää korsi kerrallaan heinähäkistä. Kuuntelen pennun tasaista tuhinaa ja tunnen, että sydämeni on täytetty piripintaan.

Valmis

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta nyt tunnen olevani valmis uuden perheenjäsenen tuloon. Koiranpennun häkkiin on ommeltu kangashuppu, tarvittavat kynsileikkurit sun muut välttämättömyysvermeet (ja vähän muutakin :-) on hankittu ja talo siivottu koiranpennun tasolta.

Tietysti vielä jännittää ja tuntuu, etten osaa mitään, mutta henkisesti huomaan nyt kypsyneeni tähän. Sydämessäni on pennunkokoinen aukko.

Aamutee höyryää kupissa. Juon sen, ja sitten lähden.

Ystävyyden herkkuja

Olen nautiskelija. Enkä tunne siitä mitään huonoa omaatuntoa. Mielestäni se on vain ja ainoastaan hyvä asia, ja kaiken kukkuraksi elämästä voi nauttia sangen monilla tavoilla. Esimerkiksi nautin suuresti keskustelemisesta ja ystävien seurasta. Ruoalla herkuttelen usein, mielelläni ja ilman syyllisyyttä. Lenkillä käyn siksi, että kaipaan luontoelämyksiä, ja nautin musiikin rytmistä ja pauhusta. Mitkään kielteiset tunteet eivät saa minua lenkille, enkä näe sellaisessa itsen piiskaamisessa mitään mieltä. Siksi minusta ei koskaan tule vaikkapa maratoonaria, pidän hommaa aivan hulluna. :-) Itsekuri on täysin yliarvostettua nykyään, ja rehellinen elämästä nauttiminen taas aliarvostettua.

En ole aina ollut tällainen. Tai ehkä olen, mutta se ei ole päässyt esiin kaiken kontrolloinnin, stressaamisen ja suorituspingottamisen alta kuin hetkittäin. Kun aloin vihdoin nauttia elämästä, huomasin olevani hyvä siinä! Työpöydälläni on muistuttamassa kortti, jossa pienen norsun alla lukee: On tärkeää helliä itseään hyvillä asioilla ja ajatella, että on ne ansainnut. En kuitenkaan ole kovin usein muistutusta tarvinnut.

Olen saanut uuden ystävän, joka vaikuttaa olevan tässäkin suhteessa samanlainen kuin minä. Meillä onkin paljon puhuttavaa, kun vaikkapa pohdimme, mikä suklaa on kaikkein parasta. Soisin, että tämä on pitkän ystävyyden alku. Yhtä riemastuttavaa kuin uuteen kiinnostavaan ihmiseen tutustuminen on itsensä näkeminen uudesta näkökulmasta. Huomaan, että olen erilainen tutustumistilanteessa kuin olisin ollut vaikkapa viisi vuotta sitten.

Ensinnäkään en pelkää kasvojen menetystä, vaan lörpöttelen melko vapautuneesti ajatuksiani ja kyselen, mitä mieleen juolahtaa. Se on vapauttavaa ihmiselle, jonka piti aikaisemmin tehdä ennen kaikkea hyvä ja älykäs vaikutus uusiin ihmisiin. Nyt tuumin vain, että minun on paras näyttää todelliset värini alusta asti, jotta muiden on helppo päättää, pitävätkö minusta vai eivät. Kestän siis jo senkin mahdollisuuden, että minusta ei pidetä, ja käyttäydyn sen mukaan. Aiemminhan en edes ajatellut tietoisella tasolla, etten ehkä ole kaikkien mielestä mukava ja harmiton tyyppi. Nyt katson vilkasta, puheliasta itseäni ulkopuolelta ja minua alkaa hymyilyttää.

Huomaan myös, että minussa itsessäni on monia piirteitä, joista tässä uudessa ystävässäni pidän. En ole aiemmin kiinnittänyt niihin piirteisiin juuri huomiota, mutta nyt huomaan ne ja huomaan myös arvostavani niitä enemmän kuin luulinkaan - niin itsessäni kuin siinä toisessakin. Se vapauttaa minut olemaan entistä enemmän oma itseni, varsinkin, kun ystävänikin tuntuu hyväksyvän minut juuri tällaisena.

Tänään aurinko houkutteli ulos lenkille, ja näin kevään ensimmäisen nokkosperhosen. Lähetin sen ajatuksissani kolmensadan kilometrin päähän, tervehdyksenä näistä oivalluksista.

Valo on tänään kaunista sumua

Tämä on mustarastaiden laulusää. Ne eivät koskaan aloittele kevätsoolojaan auringonpaisteessa, vaan juuri tällaisena maalis-huhtikuun leutona, sumusateisena päivänä. (Niitä pitää osata kuunnella.) Heräsin aamulla toiveita herättävään sateen ropinaan ja kun vilkaisin ulos, toden totta: tänään ne ovat tulleet! Lintulaudan alla siemeniä nyppi matkasta väsyneenä komeanmusta keltanokka. Kohta kuusen alta ilmoille tuli toinenkin, joka piti tietysti ajaa apajilta pois.

Kun ilta alkaa viilentyä, menen portaille viheltelemään ja kuulemaan, vastaako joku.

(Ja kun ikkuna avataan seuraavana aamuna, puutarhasta kajahtaa peipposen laulu.)

Auringon tallaamat

Ikkunan ohi lentää hyttynen. Viistossa ilta-auringossa sen jalat piirtyvät ohuina auringon tallaamaa, sinertävää hankea vasten. Lasimaiset siivet heijastavat huhtikuun värejä kuin pikkuruiset peilit. On aivan tyyntä, lauha etelätuuli on pysähtynyt ja ripustanut helmansa puiden avoimille oksille. Aavistuksen autereinen ilma tuoksuu vienosti sulavalta lumelta ja lämpeneviltä kuusenoksilta.

Tiaiset ovat tiukuttaneet sydämensä kyllyydestä koko päivän, noppineet iltapalaksi pari siementä ja vaienneet pörheiksi palloiksi viilenevään metsään. Vastaheränneet kärpäset ovat ensipörinöidensä jälkeen jääneet eteläseinälle lämmittelemään ja ryömineet vaivihkaa laudanrakoihin yöksi. Räystäiltä vielä tippuva vesi soittaa hiljaista nocturnea.

Rinnassani pieni mustarastas laulaa ensimmäisiä tapailevia säkeitä. Huhtikuu. Kevät.
Uudet ystävät, joista olen yllättynyt ja onnellinen. Pieni koiranpentu, joka täytti kuusi viikkoa ja oppi pitämään korviaan pystyssä. Pehmeänenäiset kanit, jotka kevätilmaa ovenraosta nuuhkaistuaan intoutuvat vallattomiin hyppyhepuleihin. Vapaita, kiireettömiä hetkiä ja tuoksuvia teekupillisia.
Haltioitumista luonnon heräämisestä - käsi kädessä sen kaikkein rakkaimman kanssa.