Toukomettisiä odotellessa

Rentoutuminen on onnistunut jo aika hyvin, se näkyy unissakin. Viime yönä kuuntelin kevään ensimmäistä mustarastasta ja katselin aamuhämärissä vanhassa omenapuutarhassa käppyräisten puiden oksilla nukkuvia siniharmaita, pehmeänpulleita sepelkyyhkyjä.

Sen siitä saa, kun lukee iltamyöhällä Birdlifen lintutiedotteita. :-)

Kun vielä asuin kaupungissa, rakastin maaliskuuta. Se oli jotenkin katkeransuloinen kuukausi, lumi suli varhain pois ja paljasti karun maailman, josta etsimällä saattoi kuitenkin löytää pieniä timantteja - varhaisia hyönteisiä, sipulikukkien mullasta työntyviä versoja. Äänet kuuluivat selvemmin ja hiljaisuus oli syvempää, kun talvi ei enää pehmentänyt maailmaa.
Kuivaa asvalttia, sorapölyä, aurinkoa, lokkeja. Leppeä keväinen merituuli, hitaasti pitenevät illat. Ensimmäiset kevätkukat eteläseinustoilla.

Sisämaahan muutettuani olen yrittänyt sopeutua siihen, että maaliskuussa on vielä sekä lunta että pakkasta, ja paikalliset viettävät vapaapäivänsä hiihtoladuilla ja rinteissä. Alkuvuosina kapinoin, ahdistuin lumen määrästä ja siitä, että maaliskuu voi tuoda sitä taivaalta vielä puoli metriä lisääkin, kirosin hiihtohulluutta, kieltäydyin harrastamasta maaliskuussa enää talvilajeja ja kaipasin lintuja ja likaista, paljasta maata. Mitä iloa auringon lämmöstä on, jos se sulattaa häikäisevänvalkoisen hangen pintaan aaltokuviota, mutta ei yletä lämmittämään alla kylmänä makaavaa maanpintaa?

Vähitellen olen vastentahtoisesti hyväksymässä, että kaikki tapahtuu ratkaisevat pari viikkoa myöhemmin. Kevät tulee myöhässä, mutta on sitäkin intensiivisempi. Lumen vihdoin sulettua huhtikuun puolivälissä on jo niin lämmintä, että maa alkaa vihertää melkein saman tien. Kun vihdoin alkaa tapahtua, vauhti on hengästyttävä.

Huhtikuusta onkin tullut vuoden paras kuukausi. Se on lokakuun vastapari - kuukausi, jolloin talvi vaihtuu kesäksi. Kuun alussa yöpakkaset jättävät notkelmiin viipyvän kylmän, kuun lopussa aurinko paahtaa kuin kesällä ja lämpömittari kipuaa yli parinkymmenen asteen. Ensimmäinen viikko tuo peipot laulamaan aamuisin, ja joutsenet ja kurjet vaeltavat koko maan yli pohjoiseen kuin mahtavat kevään airuet. Sade ropisee hangelle ja muistuttaa, että routakin vielä sulaa. Jonakin aamuna herätessä ilma onkin täynnä tuoksua, ääniä, tuulenpuuskia, viserrystä, vaskensävyisiä kutsuhuutoja ja mahlaa virtaavia puiden oksia.

Siinä riittääkin sitten ihmettelemistä, minulla ja pienellä koiranpennulla.

Ilman suuntaviittaa

Olen syönyt kolme vuotta kerran viikossa melko vahvaa lääkettä a -nimisen ystäväni takia. Otin viime perjantaina viimeisen pillerin ristiriitaisin tuntein. Tällä viikolla ei tarvitse enää ottaa. Se tuntuu niin oudolta, etten ole korjannut lääkepurkkiakaan vielä pois.

Olen huojentunut, tietysti, kun ei tarvitse enää muistaa jokaviikkoista lääkettä tiettyyn kellonaikaan, kärsiä sen jälkeisestä väsymyksestä ja joskus päänsärystäkin (jotkin sivuoireet eivät ole koko aikana hävinneet) eikä sisällyttää enää koko tyyppiä omaan identiteettiin.

Toisaalta olen levoton. Onko tämä nyt varmasti ohi? Ei todellakaan kiinnosta nähdä koko tyyppiä enää ja käydä näitä juttuja läpi uudestaan. Toukokuussa on laboratoriokokeet, ja mitä sen jälkeen - seuraanko seuraavat vuodet levottomana, mitä tapahtuu?

Nämä ovat olleet pitkiä vuosia. Olen joutunut nöyrtymään sen edessä, etten ollutkaan fyysisesti vahva, terve ja voittamaton, ja sopeutumaan henkisesti siihen, että aiheutan läheisilleni sekä huolta että vaivaa. Olen katsellut pelkojani silmiin läheisteni katseissa, ja joistakin selvinnyt voittajana. Olen kasvanut takaisin vahvaksi, mutta aivan eri koostumuksella kuin ennen.

Tuntuu, että tässä kohtaa pitäisi hurrata, tähän tienristeykseen päässeenä juosta, hyppiä ja iloita. Mutta ei, vitkastelen askeleitani, varovaisena, jopa pelokkaana katselen ympärilleni ja pysähdyn. Mihin nyt? Oliko tämä vaivalloinen matka, ja nytkö se on ohi?

Jään paikalleni. Mikään tie ei näytä toista tutummalta.

Mitä ihmettä

Vanhempani jaksavat yllättää, eivätkä yleensä iloisesti. Kerroimme heille taannoin tulevasta koiranpennusta. Tiesin, että varsinkin äiti ilahtuu asiasta todella paljon, ja että tämä on melkein yhtä mieluinen asia heille kuin jos he kuulisivat saavansa lapsenlapsen.

Aloitin sanomalla iloisesti, että meillä on uutisia. En tiedä, mitä vanhempani odottivat kuulevansa, mutta he menivät täysin lukkoon. Isä kääntyi selin ja alkoi nojata keittiön työtasoon pää painuksissa kuin pahinta odottaen. Äiti jäykistyi ja alkoi tuijottaa tyhjää. Olenko minä näin pelottava? Mitä he luulevat minun sanovan? Kun seuraavaksi ilmoitin, että meille tulee nyt vihdoin koiranpentu, sain enemmän odottamani reaktion kaltaista palautetta - äidin silmät hieman kostuivat, mikä on epätavallista, ja hymyäkin alkoi molemmilta irrota.

Aloin kysymättä kertoa, miten pentu meille tulee ja mistä, ja miten olemme eläneet koko asian suhteen melkoisessa epävarmuudessa. Vanhempani eivät kuitenkaan kuunnelleet. He lähtivät vuorotellen huoneesta jopa kesken lauseeni, hakemaan jotakin koirakirjaansa (vuodelta -72), josta ei tietenkään tätä rotua edes löytynyt. Tuntui, ettei heitä kiinnostanut lainkaan, tilanne oli täysin absurdi. Minä yritän aloittaa keskustelua koirista, ja he sinkoilevat ympäriinsä, isä alkaa yhtäkkiä tehdä lähtöä kauppaan ja nostaa kauppalistan parsakaalin pääpuheenaiheeksi.

Ehkä he olivat niin hämmentyneitä tilanteesta tai omista tunteistaan, että heille tuli jokin pakoreaktio. Tai ehkä he omaan ääneensä mieltyneenä eivät ole tottuneet oikeasti kuuntelemaan ketään muuta. Jouduin paimentamaan heitä takaisin keittiöön, aikuisia ihmisiä, ja palauttamaan keskustelua aiheeseen. Enkä ollut todellakaan pitämässä mitään luentoa, olin ehtinyt puhua aiheesta ehkä puoli minuuttia!

Kun äiti vihdoin malttoi istua alas ja päästä aiheeseen kiinni, saimme me puolestamme kuunnella puoli tuntia luentoa siitä, miten ihana koira heillä kerran oli. (Olemme tietysti kuulleet saman luennon sata kertaa ennenkin, ja aina se loppuu syyllistävään vihjaukseen siitä, miten koirasta luovuttiin kun minä tulin taloon.) Kiinnostavaa kyllä, nyt paljastui se, että he olivat hankkineet koiransa pelkän ulkonäön ja muodin perusteella, tuntematta sen ominaisuuksia lainkaan. Sellainen tuntuu aivan käsittämättömältä, mutta selittää sen, miksi isäni ystävällisesti kehotti meitä ottamaan Internetistä vielä ennen pennun tuloa selvää, millainen kyseinen rotu oikein on (!).

Parin päivän luennoinnin jälkeen äitini alkoi vähitellen kuunnellakin meitä ja ymmärtää, että me olemme perehtyneet tähän aiheeseen (koirat) huomattavasti häntä paremmin, ja todellakin valmistautuneet pennun tuloon. En silti voinut olla tuntematta itseäni vähän loukatuksi, vaikka tiedän etteivät he tarkoittaneet mitään pahaa, eivätkä todellakaan itse edes tiedosta outoa käytöstään.

Tukahdutettu paha mieli, reissun herättämät muut tunteet ja jälkiväsymys saivat minut onneksi tajuamaan, miten stressaantunut olen. Reilun kuukauden kestäneen uuvuttavan epävarmuuden jälkeen olen käynyt kaksi viikkoa aivan ylikierroksilla ja käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani koira-asioiden opiskeluun, ajatteluun, suunnitteluun, huolehtimiseen ja murehtimiseen. Yöt olen pyöritellyt pentu-unia yksityisessä elokuvateatterissani. Töihin on ollut vaikea keskittyä, kun netti on vetänyt puoleensa keskustelupalstoineen, koirajärjestöineen, eläintarvikeliikkeineen.

Stressin seurauksena olin alkanut lipsua takaisin vanhaan käytökseeni, mitä ei ole sattunut pitkiin aikoihin. Miten lannistavaa! Aloin suorittaa töitä ja kotitöitä - illalla ajatella, ehtisinkö seuraavana päivänä kaiken, ja laatia listoja päässäni. Aloin suhtautua puolisooni alentuneen paapovasti. Pinnani oli kireällä, mutta esitin, että olen kärsivällinen. Elämästä vähenivät ilo ja keveys, joita olen niin huolella koettanut vaalia.

Onneksi olen jo kerran noussut tuosta jamasta ja tiedän, miten se tapahtuu. Tämän viikon olenkin pitänyt taukoa koirakirjoista, vaikka unikuvastoa en voikaan hallita. Olen koettanut ajatella muita asioita, nähdä ystäviä, rentoutua. Tehdä jotakin luovaa ja vain olla. Uskon, että se auttaa vähitellen ja koetan luottaa siihen, että vaikka pennun tuloon on vain kolme viikkoa, ehdin valmistautua siihen stressittäkin.

Tylsältä silti tuntuu, että huomaamattaan voi palata vanhaan minäänsä, josta on vuosia pyristellyt eroon. Katsoa itseään ja vanhempiaan tunnistamatta meistä ketään.

Uusia puolia

Aikuistuminen on minulle sitä, että opin kyseenalaistamaan lapsuudessa oppimiani käsityksiä yksi kerrallaan.

Vaikuttaa siltä, että jos jokin asia ei ole tullut vielä vastaan elämässä, kannan sen suhteen mukanani vanhempieni opettamia asenteita ja mielipiteitä. Se on sietämätöntä. Ainoa lohtu tässä on, että kun tulen jonkin asian kanssa vastakkain, voin siinä tilanteessa muodostaa omat mielipiteeni ja vapautua vanhempieni monesti ahtaista näkemyksistä.

Koirat ovat tästä hyvä esimerkki. Nyt, kun meille on tulossa koiranpentu, jouduin alkamaan oikeasti miettiä, millainen koiranomistaja olisin, ja minkälaisen koiran haluaisin.

Aluksi koiraa ajatellessa lähdin siitä, että mielelläni kouluttaisin koiraa, jotta saisin siitä luotettavan kumppanin, mutta että liikkuvainen adhd-puolisoni saisi kantaa vastuun koiran ulkoiluttamisesta. Ajattelen edelleen näin, mutta eri syistä.

Tajusin, että mielikuvani itsestäni koiranomistajana perustui täysin vanhempieni antamaan malliin. Heillä oli koira, kun olin aivan pieni, ja he osasivat kyllä kouluttaa siitä tottelevaisen, mutta lenkittäminen laiskotti. He oppivat lukemaan vain koiran ilmiselvimpiä eleitä, ja hienovaraisemmat viestit jäivät huomaamatta. Lisäksi he inhimillistivät koiraansa kyseenalaisessa määrin.
Tämän perusteella lähdin alitajunnan tasolla siitä, että minusta tulee hyvä koirankouluttaja, mutta en ole kovin innokas liikkumaan koiran kanssa, ja muutenkin rauhallinen rotu olisi hyvä.

Kun adhd-puolisoni halusikin älykkään, vilkkaan ja toimeliaan koiran, nämä asenteeni ponnahtivat onneksi tietoisuuteen. Jouduin välittömään kriisiin sen suhteen, onko minusta tällaisen koiran omistajaksi. Vähitellen aloin lähteä siitä, millainen ihminen oikeasti olen - sellainenhan olen koiranomistajanakin.

Olen ahkera ja toimelias, ja myös liikunnallinen. Eläinten suhteen olen herkkä ja yllättävänkin kärsivällinen, opin nopeasti ymmärtämään niiden kieltä ja käsittelemään niitä rauhallisesti ja lempeästi. Minulla on eläimelle aikaa ja arvostan läheisyyttä. Vältän ristiriitoja ja pyrin rauhoittamaan ympärilläni olevia ihmisiä ja eläimiä, jos minulla on siihen tarvittavat työkalut. Ajattelen myönteisesti ja minun on helppo olla eläimen seurassa iloinen ja kannustava. Osaan olla myös tiukka ja jämäkkä, sitä puolta voisin jopa vähän hillitä. Olen väsymättömän sinnikäs minulle tärkeissä asioissa. Olen alusta asti sitoutunut siihen, että vietän laatuaikaa koirani kanssa päivittäin ensimmäisestä viimeiseen päivään asti - oli se sitten kouluttamista, erityisläheisyyttä, riehumista, estehyppyä, jäljestämistä, mitä tahansa.

Näen itseni touhuamassa koiran kanssa kaikenlaista, myös juoksemassa metsäpoluilla. Tavoitteenani on oppia ymmärtämään koirani mielenliikkeitä, oppia vielä herkemmäksi ja ymmärtävämmäksi.

Näitä miettiessäni alkaa tuntua, että aktiivinen paimenkoira voisi olla minullekin se sopivin rotu. Eikä niin, että sopeudun siihen, mikä sopii puolisolleni parhaiten.

Koiranpentuun tutustumista haasteellisempaa voikin olla omaan itseen tutustuminen.

Kuuhulluutta

Juuri kun olimme vakuuttuneita, että emme ikinä saa toivomaamme pentua tai ainakin joudumme odottamaan sitä ensi syksyyn - mikä adhd-puolisolleni on käytännössä sama asia - ja vaipumassa asiaankuuluvaan epätoivoon, tapahtuu ihmeellisten sattumien kautta mitä ihanin asia. Rekisteröidyn huvikseni rotuyhdistyksen keskustelufoorumille. Laitan sinne esittelyosioon muutaman lauseen kuvauksen itsestäni ja mainitsen haaveilevani pennusta. Seuraavana iltana saan viestin täysin vieraalta ihmiseltä toiselta puolelta Suomea, jolla on yksi ylimääräinen narttupentu. Kaksiviikkoinen, pikimusta pikkukoira, jonka varaus olikin peruttu sairauden takia.

Pikainen tarkistus taustoista saa alun epäuskon ja -luulon muuttumaan ihastuneeksi hämmästyksi. Tarkistetaan vielä, ajomatka kahdeksan tuntia, se tarkoittaa reissua Lappiin huhtikuussa - ja laitan pikapikaa viestin, että haluaisin tämän pennun.

Monia pitkiä viestejä ja molemminpuolisia kysymyksiä ja vastauksia myöhemmin olemme varanneet pennun. Onnitteluja satelee lähipiiristä. Olemme molemmat aivan sekaisin ilosta ja epäilyksistä - aikaa on yhtäkkiä vain muutama viikko! Yhdessä vuorokaudessa olemme muuttuneet epämääräisistä haaveilijoista kiireisiksi melkein-koiranomistajiksi.

Yllätän itseni olemalla hurmaantunut pennun tulosta.

Olen kaikille sanonut, että minua mietityttää koirassa eniten sitoutuminen. Se on kirvoittanut ihmettelyä ("kyllähän koiran voi ottaa reissuille mukaan") ja lohduttelua ("no alussahan se on yhtä siivoamista, mutta ei se kauan kestä"). En selvästikään ole osannut ollenkaan ilmaista itseäni. Minua eivät mietitytä käytännön asiat lainkaan. Puoliso on enemmän kuin motivoitunut huolehtimaan pennusta vaikka yksin, ja kyllä minä toki haluan kantaa korteni kekoon.

Puhun henkisestä sitoutumisesta. Siitä, että meille tulee uusi, täysivaltainen perheenjäsen mahdollisesti vaikka viideksitoista vuodeksi. Se on minulle iso juttu, vaikka muita, lyhytikäisempiä lemmikkejä talossa onkin. En osaa kiinnittää sitä tunnetta mihinkään konkreettiseen, mutta minun on pitänyt käydä tunnetasolla perusteellisesti läpi tämä asia, jotta olen ollut valmis sitoutumaan. Se että päätin sitoutua, ei vielä tehnyt minusta valmista siihen.

Nyt huomasin ajan kuitenkin tehneen tehtävänsä. Vaivihkaa minusta on viime viikkojen aikana muovautunut ihminen, joka ei ainoastaan halua haluta saada koiranpentua, vaan oikeasti haluaa sellaisen. Voin jakaa vilpittömästi puolisoni riemun (ja muut, ristiriitaisemmat tunteet :-)

Nyt tunnen, että olen valmis sitoutumaan uuteen perheenjäseneen. Sen sijaan en tunne lainkaan olevani valmis sellaisen saapumiseen.
Mutta lohduttaudun sillä, että vaikka lukisin kaikki koirakirjat ja minulla olisi koiralle koti valmiina viikkoja etukäteen, tuskin silti tuntisin olevani tähän valmis. Sellaista varmuutta tuskin voi syntyä, kun kyseessä on uusi, täysin tuntematon kokemus. Lohduttaudun sillä, että pentu opettaa meitä, ja yritän hillitä omiani ja puolisoni hetkittäisiä paniikkitiloja. Tuntematon tulevaisuus odottaa, ja äkkiä kevät on lähellä.

Ruoasta ja rakkaudesta

Suhtaudun ruokaan intohimoisesti ja ehkä liiankin tunnepitoisesti. Siihen liittyy valtava määrä muistoja, joista suurin osa on hyviä - turvallisia, iloisia hetkiä pienestä perspektiivistä. Hyvä ruoka ja varsinkin herkut ovat elämäni suuria nautintoja, joihin mielestäni kannattaa panostaa. Harjoittelen innolla tekemään oikeaoppista tamagomakia ja makustelen pastalajikkeiden nimiä (pappardelle on ehdoton suosikkini!). Vaikka olen vähentänyt hiilareita, haaveilen silti välillä pastakoneesta. Arvostan laadukkaista aineista valmistettua yksinkertaista ruokaa, mutta sytyn monimutkaisista resepteistä. Olen innoissani, jos jotakin pitää ajastaa puolen minuutin tarkkuudella, ajattelen kohokkaita ja vaihtelen asperger-veljeni kanssa yhä monimutkaisempia piirakkareseptejä.

Suosikkiruokiini tai niiden laittamiseen en myöskään kyllästy, nytkin olen viisi kuukautta tehnyt melkein joka aamu itselleni hedelmäsalaatin tuoreista hedelmistä, ja pupujen nakerrellessa kerjäämäänsä omenankotaa tuntenut, että aamuni alkaa jotenkin entistä paremmin.

Olen myös puolisolleni loputtoman kiitollinen siitä, että hän tutustutti minut kasvisruokiin. Niihin oikeisiin, värikkäitä, ihania kasviksia pursuaviin ravitseviin ruokiin, joita ei ole pilattu juustolla ja maidolla. Vastapalvelukseksi voin kyllä loihtia hänelle tuiman tomaattisia pastakastikkeita tai inkivääriä ja soijakastiketta tiukkuvia värikkäitä vokkeja vaikka joka päivä (tosin tämä ei ole lupaus! :-)

Katsoimme yhdessä elokuvan Julie&Julia. Se oli hauska ja samastuttava, ja ihanasti ruokaan keskittyvä. Ruokaelokuvia kun ei ole kovin paljon siihen nähden, miten monen asian metaforana ruokaa voisi käyttää. Tässä elokuvassa rinnastettiin ruoasta nauttiminen kykyyn nauttia elämästä yleensäkin, ja hyvä ruoka jopa suoraan parisuhdeonneen. Ruoanlaitto taas on luovaa, mikä vahvistaa minuutta ja elämänhallinnan tunnetta.

Virkistävää oli sekin, että elokuvassa hyvä ruoka oli hyvin yksinkertainen asia: siitä nautittiin, se toi puhdasta iloa ja mielihyvää hedonistisuuteen asti, eikä siihen liittynyt mitään turhaa painolastia. Pelkkää ruoan luomista ja sen syömistä ilman syyllisyyttä, ilman terveyssuosituksia, ilman painosta hössöttämistä. Se oli todella virkistävä ja jotenkin puhdistavakin kokemus. Pystyin samastumaan siihen.

Jälkeenpäin tajusin, että elokuvasta toisaalta puuttui lähes kokonaan yksi ruoan perinteisistä rooleista rakkauden välineenä. Lienee hyväkin, että ruoanlaitto liittyi päähenkilöillä tapaan olla itsensä kanssa, toteuttaa itseään ja kasvaa. Nainen laittamassa ruokaa toisille on kovin kulunutta kuvastoa tässä maailmassa, ja elokuvassa siitä tulee helposti hyvin yksiulotteista ja ehkä uhriutuvaakin.

Minä olen itsenäinen nainen, joka yrittää kyseenalaistaa perinteitä ja välttää stereotyyppisiä rooleja. Mutta olen myös romantikko, ja minulle ruoka on muun ohessa keino ilmaista rakkautta. Sekä itseäni että läheisiäni kohtaan. Tämä on tärkeää: valmistan itselleni ihania herkkuja osoittaakseni, että välitän itsestäni. Jotkut ystäväni välillä ihastelevat kykyäni nauttia herkuista ilman mitään huonoa omaatuntoa. Se johtuu juuri tästä: vaikkapa ylellinen tummasta suklaasta tehty kakkupala ei ole minulle ruoan sijainen, tarvetyydytystä, kilokaloreita tai korviketta jollekin muulle, vaan yksinkertainen rakkaudenosoitus itselleni. Ja samalla lailla osoitan rakkautta muille.

Olen opetellut tiedostamaan tätä kuviota, koska se ei ole muille ihmisille näin selvä. Tunteiden osoittaminen ruoalla voi näet aiheuttaa sen, että jos ruoasta ei pidetä tai välitetä, saatan tuntea tulleeni torjutuksi. Olen myös koettanut tiedostaa turvallisuudentunteen, jonka saan ruoasta, ja oppia käyttämään sitä hyödykseni.

Kovaa koulua olen käynyt myös puolisoni kanssa, jonka suhde ruokaan on paljon mutkikkaampi. Hänen lapsuudenkodissaan ruoka on ollut vallan väline, ja välillä rakkaudenkin, mutta se rakkaus - ja sitä myöten moni muukin asia - on ollut sairauden vääristämää. Yhteentörmäykset lienevät olleet väistämättömiä. Viime keväänä oli sellainen aika, etten voinut ajatella pullia itkemättä. Pehmeä pulla ei riittänyt kilveksi kovaa maailmaa vastaan. Kuulostaa hassulta, mutta tarvoimme todella syvässä suossa, ja ne ovat olleet sellainen herkku, jolla olin voinut puolisoani hemmotella.

Nyt ei enää itketä. Mutta en ole kuitenkaan uskaltanut leipoa pullaa pitkään aikaan. En tiedä miksi, kun letut ja suklaakakut kuitenkin puolisolle taas maistuvat. Saiko jokin turvallisuudentunne silloin niin pahan kolauksen, että pelkoa on vieläkin jäljellä? Ainakin olen etäännyttänyt itseäni ruoasta parisuhteessa sen verran, että pyrin osoittamaan kiintymystäni puolisolleni muilla keinoilla. Annan hänen itse löytää oman kykynsä rakastaa itseään ravitsemalla itseään.

Ja onhan noita keinoja löytynyt, kahvinkeittimiä ja juustoleipiä ja suklaanappeja ja kolajuomaa. :-) Ja sitä mukaa parisuhteemmekin on korjaantunut pettymyksistä. Ehkä se on niin kuin elokuva opetti: yhteinen, turvallinen onni syntyy kummankin kyvystä rakastaa itseään ja osoittaa se? Ja siinä ei kaikilla ole suklaakakkuresepteistä apua, vaikka niitä niin mielelläni muille jakelisin, maistiaisten kera.