Kevään timantteja

Seison lumisilla ulkoportailla ja katson epäuskoisena kuumaisemaa pihalla. Kinokset kuin dyynit, korkea kumpuileva talvi. Jossakin kohtaa tuulen viikkaama terävä reuna.
Musiikki kannustaa korvissa. Lumikola on käsissä kevyt, mutta en tiedä, mistä edes aloittaisin. Ensin on tehtävä luiskat, jotta lunta voi työntää johonkin pois polulta. Kuorma alkaa painaa, nostan ylös, ylös, kunnes olen silmätysten lumen kanssa. Sydän pauhaa, mutta en enää tarvitse hengähdystaukoja, niin kuin vielä alkutalvesta. Olen voittanut tämän.

Lopulta käsistä alkaa voima vähetä ja haen lumikengät. Ensimmäinen tunnusteleva askel, toisella pääsen jo lumen päälle. Kolmannella humpsahtaa. Lumi ei kanna yhtään. Menetän toisen jalkani kokonaan kinokselle. Lumikengän alla tuntuu maanpinta, syvällä, tavoittamattomissa. Pelkkä kenkä olisi helppo vetää ylös, mutta nyt lumikenkä ottaa koko laajuudeltaan vastaan, ja kiskon lihaksillani lumet ja jäseneni ylös. Tulee vahva ja hölmö olo. Kierrän hedelmäpuut hidastetuin askelin ja yritän talloa lunta tiiviiksi, mutta se lipsahtelee ja luisuu pois alta, ei suostu menemään kokoon, uppoan ja horjahtelen.

Katolta on tullut laaja lumivyöry. Siinä kohtaa alkaa kantaa, ja voitonriemuisena punnerran ylöspäin. Vaihteeksi en ajattele millaista olisi, jos tässä olisi nyt koira kaverina. Pääsen itseäni korkeamman lumikasan laelle, aurinko pilkahtaa matalalta mäntyjen takaa ja olen hetken kukkulan kuningas - oikaisen itseni pitkäksi ja katson suoraan aurinkoon.

Tuon mukanani alas puoli kinosta, mutta en viitsi tarttua kolaan uudelleen. Kuulokkeista kajahtaa mahtipontisen kaunis balladi. Nostan hupun ylös, levitän kädet sivuille ja kaadun hitaasti taaksepäin enkeliksi syvälle, syvälle pehmeään petiin. Hiutaleita varisee poskelle. Voisin jäädä tähän, upoksiin maailmalta.

Pakkasessa on äkkiä vähän helpompi hengittää.

Ja seuraavana aamuna aurinko nousee kuin keväällä. Valo on lämmintä ja ilman varjoja. Latvustossa liikahtelee vaitonaisia lintuja, unesta äänettömiä.
Hangelle varisee kevään timantteja.

Irti.

Olen oudon väsynyt. Uupunut jännittämään aamuisin, onko ulkona hirveä pakkanen vai läjittäin uutta lunta ja eikö taaskaan ole tullut kisamenestystä, uupunut elämään epävarmuudessa siitä, saadaanko meille koiranpentu ja riittävätkö rahat, uupunut etukäteen kaikista muutoksista ja omasta vimmaisesta tarpeestani valmistautua niihin ajoissa. En jaksaisi istua tehottomana päivää työpöydän ääressä iltaan asti, mutta työt on tehtävä, vaikkei vapaa-aikaa jäisikään. Kotityöt kasautuvat. Puolisolla on aivokemiahaasteiden takia vielä tahmeampaa, enkä osaa tukea häntä.

Nyt, kun vietän kolmatta epähuvituspäivää univajeessa, haluaisin kerrankin elämässäni olla joku muu. Joku, jota huvittaisi. Joku vähemmän kömpelö. Joku, joka ei näe taas toistuvia painajaisia siitä, miten kanit ovat syöneet kaikki talon sähkö- ja tietokonejohdot ja joka ei ole kroonisessa rahapulassa toista vuotta putkeen. Joku, jolla on elämä järjestyksessä ja asiat hallinnassa ja iloinen mieli ja lämmin kevätaurinko.

Tämä on ollut pitkä talvi. Olen pakkasesta raskas.

En tunnista itseäni tästä matalasta mielestä. Minulle ei yleensä ole vaikeaa olla hyvällä tuulella pienistäkin asioista. Eilenkin illalla olin ankean päivän jälkeen suorastaan onnellinen, kun teimme yhdessä hyvää ruokaa, tajusin ettei tarvitse stressata työstä ja sain katsella illan hömppäelokuvaa sohvalla. Tänä aamuna kaikki on jotenkin vaikeaa, enkä edes osaa sanoa, mitä haluaisin. Lomaa? Tehoa työntekoon? Rästiin jääneet kotityöt pois? Mikään ei innosta. Eikä mihinkään tunnu olevan varaa.

Räyhäsin päivän alkajaisiksi puolisolle ihan turhasta. Miksi olen ihminen, jonka kalenterissa on pelkkiä huutomerkkejä ja joka ei yhtäkkiä osaakaan ajatella tulevaisuutta innostuneesti?

Haluaisin irti tästä huolesta. Haluaisin joutsenia.

Vieraita sanoja, yöllä

Näin taas outoja unia taloista ja huoneista. Välillä olin joku muu, välillä minä. Kun aamu jo alkoi valjeta hämärässä, huusin äidilleni: "Sä et ole koskaan rakastanut mua ehdoitta!" Lisäsin vielä, että isäni on.

Heräsin hämmentyneenä - näinkö se tosiaan on? Tai jos ei ole, miksi ajattelen niin?

Järjellä tajuan kyllä heti, että tietenkin äitini on rakastanut minua ehdoitta. Molemmat vanhempani ovat. Vaikka välillä nurisen, että he suosivat veljeäni, tiedän olleeni heille todellinen onnen ja ilon lähde pienestä asti.

Mutta tunnetasolla... Rakkaus ei jatkuvan arvostelun takia ehkä ole aina tuntunut ehdottomalta. Äidin ainainen tyytymättömyys, isän ajoittainen ankaruus. Tuntuiko minusta joskus, etten ikinä kelpaa heille, ja sieltäkö tämä uni kumpuaa?

En saa muistoistani kiinni. Ne katoavat unen lailla, kun yritän valveella tarttua niihin. Jään seisomaan kädet tyhjinä, hämmentyneenä, kuin kaikki sanat olisi huudettu yöhön.

Vetoomus

Vuonna 2008 neljän Afrikan maan sallittiin myydä ns. laillisia norsunluuvarastojaan Aasiaan. Norsunluukaupalle avautuivat valtavat markkinat Kiinassa ja Japanissa. Sen seurauksena norsujen salametsästys lisääntyi räjähdysmäisesti kaikissa Afrikan maissa, mistä todistaa myös norsuhoitolan ennätysmäinen orpojen hoidokkien määrä. Käytännössä myydyn norsunluun laillisuutta on mahdoton valvoa, eikä salametsästystä laajoilla Afrikan tasangoilla pystytä estämään. Ymmärtääkseni Kenia ja monet muutkin Afrikan maat vastustavat valtiotasolla norsunluukauppaa, mutta norsunluussa liikkuvat todella isot rahat.

Maaliskuussa järjestetään konferenssi, jossa päätetään norsunluukaupan jatkosta. Norsuhoitola on pannut alulle vetoomuksen, jolla pyritään vaikuttamaan norsujen säilymisen puolesta. Vetoan teihin, rakkaat lukijat: käykää allekirjoittamassa vetoomus. Yritetään vaikuttaa niillä keinoilla, millä voidaan!

Odotusaika

Blogi täyttää tänään kaksi vuotta. Olen siitä iloinen. Viime kirjoituksen jälkeen on selätetty yksi flunssa, yhdet rokotusoireet ja yksi migreeni. Nyt alkaa olla vahva olo. Pidin pitkän viikonlopun vapaata ja muun muassa luin antaumuksella koirakirjoja.

Uuden perheenjäseneen tuloon liittyy varmaan aina monenlaisia tunteita, oli kyse sitten koiranpennusta tai vaikka lapsesta. Huomaan selvästi erilaisia vaiheita: hitaan kypsymisen päätökseen ja sitoutumisvalmiuteen, pelonsekaisen alkuinnostuksen, rauhoittumisvaiheen ja sitten lopullisen valmistautumisen ristiriitaisine jännityksen ja ilon tunteineen.

ADHD-puolisoni naureskelee erilaisille tavoillemme valmistautua pennun tuloon. Varmuutta pennun saamisesta keväällä ei siis vielä ole. Mutta hän fiilistelee, millaista on pitää lämmintä pentua sylissä tai kirmata sen kanssa kesänurmella. Minä luen järjestelmällisesti koirakirjoja (tietoa koirasta lajina, käyttäytymistä, yleisoppaita, pentuoppaita - koulutusta käsittelevään kirjallisuuteen en ole vielä päässyt) ja teen tarkkoja muistiinpanoja. Varmaa on, että nautimme molemmat omasta tavastamme valmistautua ja olemme myös yhtä kärsimättömiä. :-)

Yhdessä mietimme erilaisia ruokakuppeja ja pedin paikkaa, sovimme pelisääntöjä ja pohdimme, pitäisikö komentoja kuivaharjoitella ennen käytännön tarvetta. Silittelemme kaneja ja olemme huolissamme, miten ne oppivat sietämään koiraa. Siitäkin puhumme, että epäonnistumisen hetkiä tulee ja että meidän pitäisi olla armeliaampia itsellemme eläinten suhteen - ne kestävät pienet virheemme meitä paremmin. Pitkiä keskusteluja, hyvää ajatustentäyttämää hiljaisuutta yhdessä. Olemme lähellä toisiamme.

Päivät kuluvat hitaasti ja meillä on kiire ratkaista sata asiaa.
Haluaisimme, että pentueen tulo varmistuisi jo, että voisimme mennä tapaamaan tulevaa emoa ja kasvattajaa, että saisimme varmuuden omasta pennusta.

Nyt voimme vain odottaa kevättä ja toivoa parasta.