Unihiekkaa

Olen nähnyt tällä viikolla paljon unia, toisissa juoksin onnellisena alabasterin värisellä hiekkarannalla, kunnes huomasin hiekanjyvien olevankin suolaa, jonka tieltä vesiraja vetäytyi, toisissa olin taas tutuissa painajaisissa, joissa yritän paeta ampujaa. Olen silti nauttinut unien näkemisestä, koska alkukuusta mielessäni oli aika hiljaista öisin, ja olen kaivannut värikkäitä, ihmeellisiä ja hämmentäviä kuvia.

Unikuvien puutteelle löytyikin yllättävä selitys: kylmyys. Pakkanen kuulemma heikentää unen laatua ja vähentää REM-unen määrää. Sen tiesin, että kylmä nostaa verenpainetta, sykettä ja energiankulutusta sekä tekee hengittämisestä työläämpää.

Sitä en tiennyt, että talvi tulee uniinkin. Katkoo yötä, väsyttää. Kasvava kuu kaartaa yön yli, kumottaa verhojen takana maiseman vaaleaksi. Herätessä käsivarsi on puutunut ja tuntuu irralliselta minusta, pehmeältä ja inhan veltolta. On varhaista, nousen kun ei nukuta, mutta kohta taas alkaa väsyttää.

Tarvitsen teetä, kuppikaupalla teetä. Lohdunlämmin rohtoni kaikkea kylmää ja nurjaa vastaan.

Tähän asti

Kuljeskelin talven tiheässä metsässä. Puiden latvusten lomassa pilkahti toiveikkaan sinistä taivasta, mutta valo ei ulottunut metsän laajalle pohjalle saakka. Kuuset kallistuivat ystävällisinä ylleni, täynnä tummia ajatuksia. Niiden kaarna oli huurteen alla rosoinen ja musta. Neulaset siirottivat elottoman näköisinä jähmeässä ilmassa, jotkin kantoivat lunta.

Oli aivan hiljaista lukuun ottamatta askelten vaimeaa narinaa lumessa. Pysähdyin välillä, ja hengästys huurusi hieman. Kevyt lumipeite oli tasaisen jäljetön, eikä edes tavoittamattomiin kohoavien puiden latvuksissa näkynyt elämää, ei pieniä oksissa kieppuvia tiaisia. Voisin olla aivan yksin maailmassa tietämättä sitä.

Kylmä painoi rintaa, vaikka oli tyyntä. Jossain kauempana runkojen lomassa oli hieman kirkkaampaa. Haikeana päätin lopulta jättää kuusikon synkeän fantasian ja aloin astella aavistuksenomaista valoa kohti. Vähitellen metsä harveni. Tuulenvire sirotti yläoksilta lunta kimmeltävänä sateena. Ilma muuttui kellertäväksi, sulavammaksi, kuin toiveikkaaksi.

Metsän reunassa hanki oli paljon syvempi, ja hetken kahlattuani pysähdyin. Edessäni aukeni säkenöivä, kimmeltävä, loistava maailma. Lumi oli yhtäaikaa sädehtivän valkoista ja täynnä leimuavan värikkäitä pisaroita. Täynnä sanoinkuvaamatonta valoa. Oli äänetöntä, mutta tuntui kuin kylmyys laulaisi.

Siristämällä silmiäni saatoin erottaa hangen pinnalla risteilevät satunnaiset jäljet, jäniksen tutut kuviot. Ilmassa oli hienoinen hunajan tuoksu. Auringon täydellinen pallo paistoi viistosti mutta voimakkaasti suoraan kasvoihin. Suljin silmäni, ja tunnustelin lämpöä poskellani. Olin tullut tähän asti.

Talven kadotettu

Talven kadotettu
kauneus - uneton kylmyys
peittää kaiken

The winter's beauty
lost on me - dreamless coldness
covers all

Huoleton

Monista vanhemmista tuntuu varmaan suloiselta, kun oman päänsäryn, väsymyksen tai flunssan keskellä lapsi osoittaa myötätuntoa tai jopa huolehtii: tuo juotavaa, etsii lääkettä, jne.

Aikuisen tehtävänä olisi kuitenkin tällaisissa tilanteissa siirtää itsensä syrjään ja sanoa lapselle, ettei huolehtiminen ja hoivaaminen ole lapsen tehtävä. Ainakaan vanhemman ei pitäisi kannustaa lasta tällaiseen vastuunottoon hehkuttamalla, miten ihana kullannuppu lapsion, ja alkamalla sitten jatkossakin valittaa lapselleen olojaan ja kaataa asioita tämän niskaan.

Lapsista tulee näet helposti vanhempiensa huoltajia jo nuorena. Siihen ei tarvita kuin väsynyt tai sairasteleva tai alkoholisoitunut vanhempi, jonka ilme kerrankin kirkastuu, kun lapsi onnistuu tekemään jotakin ilahduttavaa. Olemaan hiljaa. Laittamaan ruokaa. Siirtämään omat ongelmansa syrjään.

Lapsesta tulee vähitellen huolen vanki. Hänelle syntyy illuusio, että vanhempi ei pärjää yksin. Ilman lapsen hyviä tekoja aikuinen olisi aina väsynyt ja surullinen ja onneton. Roolit kääntyvät - vanhemman huomaamatta - ja lapsi alkaa kantaa vastuuta vanhemmastaan.

Itselläni on ollut äitiini pitkään tällainen suhde, jota vasta viime vuosina olen alkanut muuttaa. Siksikään en halua kuulla hänestä kovin usein enkä ajatella koko ihmistä. Kun käymme kylässä, jatkuvasti alitajunnassa kiristävä huoli joko vahvistuu tai väliaikaisesti hälvenee sen mukaan, millä tuulella äitini on. Se lienee läheisriippuvuutta?

Äitini lähti ulkomaille, kun olimme käymässä hiljattain viikonloppuna. Lauantai-iltapäivän jaksoin kuunnella valitusta, ottaa kantaa pakkaamiseen, kehua käskystä joulukuusta (kyllä, sitä samaa muovista, joka siellä on joka vuosi), muistuttaa sadannetta kertaa, että ei, en pidä juustosta enkä kiitos ota, ja ei, en ole koskaan (lapsenakaan) syönyt juustoa, jos muistat.

Sunnuntaiaamuna, kun ovi kävi, olin hilpeän huojentunut. Nyt se meni, jonkun muun kestettäväksi. Loppuvierailu sujui vähemmän valittavassa ympäristössä.

Se sai minut miettimään, tuntuuko minusta samalta sitten, kun äitini kuolee. Tietysti olen hänessä kiinni biologisin sitein, ja varmasti olen todella surullinen, mutta en usko jääväni kaipaamaan häntä. Luulen, että viimeinen tunne on huojennus, jonkinlainen vapautuminen.

2010, ei lupauksia

Kirjoittaminen on jäänyt harmittavan vähälle. Olen saanut paljon ideoita ja joitakin tekstejä aloittanutkin, mutta kun en ole saman tien saattanut asioita valmiiksi, ne ovat jääneet. Elämässä on ollut mukavasti ideoita ja virikkeitä ja henkistä kasvua, eikä kirjaaminen ole tuntunut niin tärkeältä.

Jälkeenpäin tietysti kaipaa sitä, että voisi palata joihinkin tiettyihin hetkiin tai jakaa tunnelmia lukijoiden kanssa.

En lupaa kunnostautua, mutta toivon, että lukijat malttavat odotella tekstejä - ahkerampi blogin kirjoittelu on ainakin ajatuksissa.

Mukavaa alkanutta vuotta!

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia

Olen jo pitkään ajatellut, että vaikka en tunne luonnostani mitään erityissympatiaa koiria kohtaan, koira voisi olla kiva, elämäntilanteeseemme sopiva kumppani. Ehkä joskus, muttei nyt. Ja aikuinen koira, ei pentua, nehän tuhoavat kaiken. Mielikuvissani oli luotettava ja käskyjä totteleva toveri joskus vuosien päästä, kun on sopiva hetki.

Puoliso alkoi kuitenkin koirakuumeilla, ja yhtäkkiä tajusin olevani kyllä valmis sitoutumaan koiraan. Se sopiva hetki on nyt, tämän sopivampaa ei voi tullakaan. Ymmärsin myös alkaa katsella tätä koira-asiaa meidän kannaltamme enkä joltakin yleiseltä tasolta. On totta, että pennut tuhoavat omaisuutta, mutta mehän olemme työpäivät kotona hommissa, eikä koira ole yksin tuntikausia turhautumassa. (Ja vaikka joitakin tuhoja varmasti tulee, olenhan kestänyt sen kanienkin kohdalla.) Puoliso haluaa pentua niin paljon, että tuntuisi julmalta harata vastaan.

On myös totta, että koira tarvitsee paljon liikuntaa, mutta koska meillä on suuri piha, jonka alalaidalta alkaa metsä, ei koiran liikuttaminen tarkoita sitä että itsekin pitäisi jaksaa joka päivä lenkkeillä tuntikausia. Liikuntasuositukset on tietysti tehty kaupunkiympäristöön, jossa koiralle ei voi heitellä palloa tai keppiä omalla pihalla. Kyllä me yhdessä muutaman lenkinkin päivässä jaksamme.

Lopullisesti pääni käänsi se, kun tajusin, ettei vastuun koirasta tarvitsisi jakautua puoliksi. Olin aiemmin aina ajatellut ottavani puolet koirasta. Puolet lenkitys-, siivous-, koulutus- ja hellintävastuusta tuntui paljolta. Nyt sovimme, että puoliso voi hyvin olla enemmän vastuussa, niin kuin näistä nykyisistä lemmikeistäkin. Se voi hyvin olla hänen koiransa. Ja uskon, että adhd-ihmiselle koira käy kuin viiksikarvat kuonoon - se tuo sopivaa virikettä, tsemppiä, motivaatiota ja vaihtelua hänen arkeensa.

Minä saan sitten komentaa ja rauhoitella näitä kahta - mutta eipähän minun enää tarvitse toimia puolisoni painikaverina! :-)