Kielieroja

Lehdessä brittiyleisö totesi eräästä suomalaisesta elokuvasta toimittajan mukaan: "Se oli ihana elokuva". Aloin pohtia, mitä elokuvasta oli tosiasiassa sanottu. Lovely? Wonderful?

Luulemme helposti brittejä ja muita englanninkielisiä ihmisiä kohteliaiksi, mutta kyse on kulttuurieroista, joita emme vain osaa tulkita. Käytetyt sanat tuntuvat kohteliailta, hienostuneilta tai ylettömän ylistäviltä, mutta todellisuudessa ne kätkevät aivan arkipäiväisiä viestejä.

Kaikkeen voidaan todeta "Oh, that's nice". Se ei suinkaan ole aina myönteinen ilmaus, vaan tarkoittaa suunnilleen "jaa että sellaista". Jos joku kommentoi sanomisiisi "interesting", hän ei suinkaan ole kiinnostunut vaan ihmettelee, että mitä hittoa. Lovelykin tarkoittaa lähinnä kivaa, ei todellakaan mitään ihanuuksia.

Väkijoukossa kaikkien hokema "sorry" ei suinkaan ole anteeksipyyntö tönimisestä. Painokas sorry tarkoittaa "Painu vittuun siitä edestä tupeksimasta!" ;-)

Monesti näitä suomennetaan kirjaimellisesti, jolloin tuloksena on kulttuurillemme vieraita kohteliaita ylisanoja. Ja mitä pitäisi olla mieltä siitä, että jotkut ihmiset alkavat samaan tyyliin hokea suomeksi "Upeaa! Ihanaa! Aivan fantastista!"?

Aikaa

Meillä lienee tienoon vähiten jouluisin talo. Ei joulukoristeita, ei kuusta, ei perinneruokia. Vain muutama kynttilä kylmää vastaan ja keväinen kimppu anemoneja, ruusuja ja freesioita tuoksumassa pöydällä. Sisällä on toki kotoisaa ja lämmintä, mutta ei jouluisaa.

Ei vain tunnu siltä, ei minusta eikä adhd-puolisosta. Aiempina vuosina meistä minua on sentään vähän huvittanut fiilistellä, askarrella joulukortteja tai laittaa lasipalloja maljaan, mutta nyt ei sekään kiinnosta. Onko rationalismi vihdoin voittanut sentimentaalisuuden minussa?

Olen tyytyväinen näin. Talven pimein päivä on taittunut, ja valo alkaa lisääntyä. Siinä on juhlaa riittämiin, minkään ylimääräisen aikuisten sadun leikkiminen ei tänä vuonna huvita. Saa nähdä, huvittaako jatkossakaan - huomaan innostukseni vähentyneen vuosi vuodelta. Olen kasvanut ulos joulusta ja ennen kaikkea tarpeestani siihen. En tarvitse yhtä päivää vuodessa, jotta voin rentoutua ja nauttia rakkaimmistani kauniissa kodissani. Voin tehdä niin joka päivä. Joulussa ei ole enää mitään ainutkertaista taikaa.

Sen sijaan minua on alkanut hienoisesti häiritä, että muut, aivan aikuiset ihmiset, pitävät itsepintaisesti kiinni joulusta. Uskotteko te sitten oikeasti, että joku kaksituhatta vuotta sitten syntynyt vauva oli maailman pelastaja, tekisi mieli kysyä. En kysy, kun ei se tavallaan minulle kuulu. Osa uskoo, toisilla on muut syynsä viettää joulua. Pääasia kai on, että jokainen on omaan tapaansa tyytyväinen? Hölmöiltä vaikuttavat kuitenkin ne, jotka kokevat, että heidän on pakko tehdä jotakin tiettyä jouluksi, että heidän pitää laittaa joulua jollakin tietyllä tavalla. Jos pitää perinteistä, niitä voi toki noudattaa, mutta se että esittää asian pakkona saa kenet tahansa näyttämään typerältä. Joulun juhliminen kun on ihan omaa valintaa itse kullakin.

Äitini oli surullinen, kun hänelle vihdoin alkoi tänä vuonna valjeta, etten oikeasti vietä joulua. (Eihän sen ymmärtämiseen mennytkään häneltä kuin viisitoista vuotta.) Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miksi ajatus tekee hänet surulliseksi. Jotenkin se liittyi siihen, että hänen äitinsä oli jouluihminen ja se jouluihmisyys oli sitten jotenkin siirtynyt häneenkin, ja nyt minä en sitten olekaan perinyt sitä, niin onhan se surullista. Kuuntelin vähän ihmeissäni.

Muutenkin äiti uskoo, että ihmiset ominaisuudet ovat enimmäkseen kotikasvatuksen tulosta. Ja ehkä vähän perimän, ainakin älykkyyden suhteen. Kuten muussakin, hän ajattelee tästä kaikesta hyvin kaavamaisesti. Itse olen nuoresta asti pitänyt omia hyviä ominaisuuksiani ja saavutuksiani omana ansionani, koska vanhempani ovat luonteeltaan ja tavoiltaan toimineet lähinnä huonoina esimerkkeinä. Olen kasvanut paljon ihmisenä, koska en ole halunnut tulla vanhempieni kaltaiseksi.

(Eli onko äitini sittenkin oikeassa, mutta kyse on kielteisen esimerkin kautta oppimisesta? Koska olen halunnut olla erilainen kuin vanhempani, ovat nimenomaan kotioloni muokanneet minusta tällaisen kuin olen? ;-)

Joulunvietto ei kuitenkaan ole tarttunut. Lapsena halusin pitää kiinni joulun illuusiosta, joka tarkoitti lähinnä perheen yhteistä aikaa. Parhaat joulumuistot ovat jääneet niistä hetkistä, kun koko perhe kerrankin teki jotakin yhdessä. Leipoi pipareita tai jakoi lahjoja. Nykyajan lapsetkin toivovat kirjeissään joulupukille perheen yhteistä aikaa, opin lehdestä. Se on heidän tärkein toiveensa, ja ihmetyttää, etteivät kaikki vanhemmat sitä tajua. On aivan sama, onko koti siisti tai onko pöydässä jouluruokaa - ne eivät tee lapselle joulua.

Älkää tuhlatko aikaa siivoamiseen, älkää stressatko ruoista tai lahjoista, vaan panostakaa rentoon yhdessäoloon. Älkää ohjelmoiko joulua, älkää laatiko aikataulua. Löhötkää vain sohvalla koko perhe. Tsempatkaa ja olkaa kiireettömiä ja hyvällä tuulella.
Olkaa lastenne kanssa. Tai toistenne kanssa. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Paljonpuhutut palkkaerot

Kiinnostavaa, miten samasta asiasta voidaan otsikoida ihan vakavasti otettavissa uutisissa kahdella aivan erilaisella tavalla:

Yle: Nainen pääsee miehen ansioihin vain kovapalkkaisilla aloilla

HS: Selvitys: Hyväpalkkaisten naisten palkkaero miehiin kapenee


Tässä on siis kyse samasta tutkimuksesta, jossa todettiin, että kaikesta muka-edistyksestä ja erilaisista ohjelmista huolimatta naisten palkat ovat yhä kaukana miesten palkoista. Eikä kyse ole vain alakohtaisista eroista, vaan samasta työstäkin palkataan eri lailla sukupuolen mukaan. Eikä kehitystä parempaan suuntaan tapahdu.

Yle nosti uutisensa aiheeksi tämän yleisen epäkohdan. Helsingin sanomat taas jostakin syystä päätti, että olennaista on pienen marginaalin saavuttama kehitys. Vaikka totuus olisi tämä: "Yhtä koulutetulla ja kokeneella naisella on silti miestä pienempi todennäköisyys saada vaativia tehtäviä, joista maksetaan korkeita palkkioita."

Kiinnostavaa on sekin, miten HS siirtää vastuun tästä naisille itselleen: "Täten aiempaa läpinäkyvämmistä arviointikäytännöistä ovat hyötyneet etupäässä osaavimmat ja kilpailukykyisimmät naiset. "
Tämä lause olisi ehdottomasti pitänyt määrittää tarkemmin. Väitetäänkö tässä, että heikosti palkatuissa naisissa ei olisi kilpailukykyisiä ja osaavia työntekijöitä? Että on tavallaan naisten oma syy, että eivät saa kunnon palkkaa, kun eivät oikein osaa hommiaan? Tai että jos nainen ei saa kunnon palkkaa, hän ei olisi vaativissa tehtävissä?

Mielestäni olennaista onkin tämä: "Palkkaerojen syntyyn näyttää vaikuttavan eniten työssä hankittu monipuolinen osaaminen ja pätevyys."

Ongelma on siinä, että palkkaeroihin vaikuttavat sellaiset alitajuiset asenteet, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä palkkauksen tai edes taloushallinnosta vastaavien henkilöiden kanssa. Ei pidä kysyä, miksi naiset ja miehet saavat eriarvoista palkkaa, vaan miksi naiset saavat hankittua työssään miehiä vähemmän taitoja ja pätevyyttä.

Eräs ystäväni työskentelee teknisellä alalla hyvin miesvaltaisella työpaikalla suuressa yrityksessä. Hänellä oli miespuolinen kollega, johon verrattuna tuttavanaisellani oli hieman monipuolisempi koulutus. Ystäväni haluaa edetä urallaan, mutta vuodesta toiseen vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu - ei työtehtävien eikä palkkauksen suhteen. Vierestä seurattuna tuntuu vähä-älyiseltä että tällaisen pystyvän, kunnianhimoisen ja taitavan ihmisen motivaatio haaskataan olettamalla, että hän keittää työpaikalla kahvin, koska on nainen, ja sysäämällä hänelle työtehtäviä, joita muut eivät halua eivätkä arvosta.

Onneksi ystäväni on hoksaavainen ihminen, ja huomasi pian, että hänen sijastaan työmaakeikoille lähetettiin aina hänen miespuolinen kollegansa, jopa tapauksissa, joissa ystäväni oli enemmän vastuussa projektista. Niinpä hän marssi esimiehensä pakeille ja vaati päästä työmaalle, sillä se on juuri sellaista kokemusta ja pätevyyttä, minkä voi olettaa edistävän uraa. Uhkasi käydä niin, että miespuolinen kollega haalii kaiken kokemuksen ja ylenee sen avulla, ja ystäväni jumittuu toimistoon tekemään samoja töitä vuodesta toiseen.

Kävi ilmi, että ystäväni ei ollut oletettu haluavan työmaalle. Koska hän on nainen. Ja työmaallahan on likaista ja karua ja vähän vaarallistakin. Eihän se ole tuollaiselle nuorelle, naiselliselle naiselle sopiva paikka, eihän? Joten ei tulla sitten edes kysyneeksi, haluaisiko hän lähteä. Esimies oli toiminnassaan vilpittömän hyväntahtoinen ja selvästi täysin tietämätön niistä mekanismeista, jotka aiheuttavat epätasa-arvoisuutta työmarkkinoilla.

Otetaan tästä opiksi, naiset. Vaaditaan itse mahdollisuuksia hankkia sitä osaamista ja pätevyyttä, vaativia tehtäviä ja niitä kokemuksia, joita miespuolisille työntekijöille tarjoillaan itsestäänselvyyksinä. Pidetään omaa ja toistemme puolta. Kerrotaan esimiehille, miten tämä maailma makaa.

jk. Ystäväni ei tavoitteistaan huolimatta ole juurikaan päässyt etenemään urallaan ja etsiikin toista työpaikkaa. Hän on kohdannut työssään monenlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää - ja myös suoranaista vihamielisyyttä. Se osoittaa mielestäni sen, että jos yrityksen esimiehet ja johtajisto eivät ole perillä sukupuolikysymyksistä ja tee niiden suhteen aktiivisesti töitä, mitään kehitystä ei tapahdu.

Kärsäin törinää!

Tänään ja huomenna ja ylihuomennakin luvassa uusia kuulumisia suoraan norsuhoitolasta! TV2 klo 16.30!

Anna itsellesi uudenvuodenlahjaksi oma kumminorsu!

5 h 10 min

päivän pituus
reilut viisi tuntia
kuin putoaisin

* * *

day length
five hours ten minutes
feels like falling

Sinulle

Haluan olla hievahtamaton. Haluan kohdata totuuden, antaa katseen kiertää pelottomana kuuraisia peltomaita metsänreunaan saakka. Älä suojele minua. Kyllä minä kestän nämä surut, tämän ilottomuuden, sillä minä näen kauas, loitolla vakaana lentävän teeriparven kantaman matkan.

Äläkä syytä itseäsi. En halua olla voimallinen jumala tai huolehtiva enkeli, vaan ihminen, jolla on vahvat käsivarret. Kuten huurteisina, pitkinä ja suorina seisovat männyt, metsän lempeät ystävät, kannan harteillani raskaan lumitaakan ja muiston sen sulamisesta pois. Korkealtakin näen lumen alle tuulen taivuttamat korret, hiiren lennokkaat hyppyjäljet hangella, sammalen ja lumen pehmeääkin pehmeämmän kosketuspinnan. Kaikki vihreys on yhä läsnä, nytkin, tässä tulevassa keväässä.

Valkeneva aamu hiipii lähelle hitaasti, sen tassuihin tarttuu lunta, korvankärjet ovat vienon ruusunpunaiset. Ajattelen sinua ja toivon, että olisit nyt tässä. Tässä kimmellyksessä, tässä hengityksessä, kun valo löytää maailman.

Et ole niin kaukana kuin luulet. Anna minun heijastaa auringonpaisteesi, säteillä takaisin, sillä tiedän:
pitkään ei ole pimeää. Sarastaa jo.

Kottaraiselle

Lumi
ihollasi kuin
hiljaisuus

* * *

Snow
on your skin like
silence

puoli vuotta valkeutta

ensilumi
puoli vuotta valkeutta
edessäni

* * *

first snow
half a year of white
before me

Sateen läpi

syvät yöt
sateen läpi kuulen
kuinka nukut

* * *

deeper nights
through the rain I hear
you sleep

Minä täällä, kateissa

Olen nähnyt viime päivinä pari erinomaista elokuvaa. Televisiosta oivaltavan Little Miss Sunshinen ja vuokralta hulvattoman I love Philip Morrisin. Suosittelen molempia lämpimästi, ja tavallaan molemmissa on sama teema: oman tien kulkeminen, itsen etsiminen ja uusien unelmien rakentaminen, kun entiset romahtavat. Lisäksi molemmat käsittelevät seksiä, seksuaalisuutta ja monia muita sivuteemoja mukavan omaperäisin keinoin.

Tärkeintä on uskaltaa olla oma itsensä. Olla menemättä joukon mukana. Itselleni kävi viime sunnuntaina niin, että tulin tilanteeseen, jossa kaikki (iso joukko tuttuja ja puolituttuja ihmisiä) hääräsivät samaa asiaa, ja aloin automaattisesti häärätä siinä minäkin samaa juttua, vaikkei siihen olisi ollut mitään aihetta. Ja vaikka itse asiassa kenenkään ei olisi pitänyt häärätä sitä juttua, vaan pistää peli poikki. Ei ole väliä, mistä oli kyse, mutta jälkeenpäin harmitti kauheasti, etten osannut valita tai edes harkita itse, mitä teen, vaan menin vain joukon mukana.

Toivoisin niin, että oppisin kussakin tilanteessa miettimään, mitä oikeasti itse haluan, kyseenalaistamaan vallitsevan tilanteen ja toimintatavat ja pitämään kiinni omasta persoonastani. Tilanteet vain tulevat usein niin nopeasti ja yllättäen eteen, etten tuollaisen pienen sosiaalisen kuormituksen alla osaa ottaa aikaa itselleni. Menen johonkin tehokkuus-toimintamoodiin ja reagoin vaistonvaraisesti - eli useimmissa tapauksissa jollakin vanhalla tutulla toimintamallilla, josta olisin jo halunnut eroon. Ja tämä on toistunut oikeastaan aina: joko sulaudun liikaa (täysin) tilanteeseen tai jättäydyn liian ulkopuoliseksi torjunnan kautta.

Olen erittäin hyvä ratkaisemaan ongelmia, ja osallistumistilanteissa ongelmanratkaisukoneistoni menee herkästi päälle pienestäkin ärsykkeestä, ja kun prosessi on alkanut, en enää yleensä edes havaitse erhettäni. Tarvitsisin kaikissa yli kolme ihmistä käsittävissä tilanteissa jonkinlaisen aikalisän.

Adhd-puolisoni on luonnostaan kyseenalaistaja, se on hänelle usein ensireaktio. Ymmärrän kyllä, millaisia vaikeuksia sellainen tuo elämässä tullessaan, mutta välillä kadehdin häntä tuosta taidosta pyrkiä tarkastelemaan tilannetta uusista näkökulmista (eli olemaan aina vastarannankiiski ;-)

Pyrin edelleen olemaan liiankin sopeutuva ja sovitteleva. Olen jo päässyt aika paljon eroon siitä asenteesta tilanteissa, joissa ehdin ajatella, mutta tuollaiset nopeatempoiset joukkotilanteet ovat vaikeita. Miksi en osaa asettua joukon ulkopuolelle ja pysyä itsenäisenä, mutta kyetä silti osallistumaan? Ihan kuin olisin norsu, jonka aina savannilla mutalammikon nähdessään on pakko rynnätä välittömästi puljaamaan siihen. Ja sitten vasta ehtii alkaa katsella, onko samalla juomapaikalla leijonia.

Opin kyllä tilanteista. Päätän, että seuraavalla kerralla toimin toisin, ja pyörittelen vaihtoehtoisia repliikkejä päässäni, takuuvastauksia, takuukysymyksiä (miksi? olisi aika hyvä ja yleispätevä, jos muistaisin sitä joskus käyttää). Mutta seuraava tilanne onkin vähän erilainen, tai kyse on vähän eri ihmisistä, ja pasmat menevät taas sekaisin.

Kaavamaiset ratkaisut eivät sovellu dynaamisiin vuorovaikutustilanteisiin. Minun pitäisi oppia joustavaa ja soveltavaa kyseenalaistamista - miten?

Jos muistaisin, että minuuteni on jotakin pysyvää, eikä synny pelkän toiminnan kautta, oppisinko silloin pitämään siitä kiinni?

Kiitos kun olet siinä.

Viimeviikkoisen romahdukseni jälkeen olen saanut hämmentävää huolenpitoa ystäviltä. Minulta kysellään myötätuntoisesti, kuinka voin, ja posti kantaa minttusuklaalevyjä kotiin. En ehkä osaa sanoa sitä, mutta se koskettaa minua kyyneliin asti. Olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, kun minulla on teidänkaltaisianne ystäviä.

Vähän samanlainen olo tuli synttärijuhlissani: kaikki ovat kiinnostuneet tulemaan paikalle ja tuovat vielä kaikenlaisia ihania, mietittyjä ja mieleisiä lahjojakin. Sellaista ei koe ansaitsevansa lainkaan. Ei se tietysti mikään ansaitsemiskysymys olekaan, mutta toivoisi, että jotenkin osaisi ilmaista ilahtumisensa ja joskus ilahduttaa puolestaan samalla lailla. Tai edes jotenkin.

Ja suoraan sanoen en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, ketkä kaikki tätä blogia lukevat. Tai siis että lähimmät ystävätkin lukevat. Kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni enkä mieti kirjoittaessani muuta. Ja kun blogin asiat tulevat vastaan arjessa, minulta menee pasmat sekaisin enkä osaa oikein yhdistää näitä kahta maailmaa. Sitten olen taas hajamielinen professori, joka ei osaa vastailla kysymyksiin. :-)

Olen tempperamenttinen tyyppi ja taipuvainen purkamaan tunteeni näkyvästi. Teini-iässä kotona ei kuitenkaan enää ollut tunteilleni tilaa, tai tarkemmin sanottuna minussa ei ollut enää tilaa niille kaiken muun lisäksi. Lisäksi ahmimieni tyttökirjojen ihanne hiljaisuudessa kärsivästä sankarittaresta alkoi saada kunnolla jalansijaa. Aloin piilottaa tunteitani ja projisoida niitä sen sijaan yhä enenevässä määrin muihin.

Kun tapasin puolisoni ja elämäni kurssi meni aivan uusiksi, aloin opetella taas omia tunteitani. Osaltaan siksikin, että ne olivat niin suuria - kukaan toinen ei ollut saanut minua tuntemaan näin. Osaltaan siksi, että minulla oli vihdoin elämässäni ihminen, joka todella kuunteli ja ymmärsi ja halusi oppia tuntemaan minut pohjamutia myöten.

Toinen käännekohta oli se, kun muutama vuosi sitten tajusin vihdoin kääntää katseeni kunnolla itseeni enkä sälyttää enää kaikkia tunteitani muiden niskoille/vastuulle. Kiinnostuin tunneälystä ja terapian ansiosta aloin ymmärtää omia tunteitani. Analyyttisesta mielestäni ja ankaruudesta (tässä tapauksessa rehellisyydestä) itseäni kohtaan alkoi vihdoin olla kunnolla hyötyä.

Tämä tunteiden tunnistamis- ja ymmärtämisprosessini on vasta alussa, ja tarvitsen varmasti vuosien harjoituksen, ennen kuin se alkaa toden teolla sujua. Lisäksi joudun tietysti läpikäymään sellaisia lapsuuden ja nuoruuden tunteita, joille ei aikoinaan ollut tilaa. Yritän myös hyväksyä sen, että aspergerpiirteeni ovat ehkä antaneet minulle hieman tavallista heikommat lähtökohdat sosiaalisen vuorovaikutuksen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn. Onneksi minulla on ympärilläni tunneälykkäitä ihmisiä. Ja rinnallani ihminen, joka yhä - neljäntoista vuoden jälkeenkin - jaksaa kannustaa ja antaa minulle kuin lahjana luottamusta, kunnioitusta ja valoa elämään.

Ja postin tuoma suklaakin on tosi hyvää! :-)

Halusin

Halusin näyttää
sinulle viimeisen
lokakuun kukan

* * *

I so wanted to
show you the last
October flower

Uusia tuulia

Päätän etukäteen, että tänä aamuna ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä, kunhan koira vain vähän pääsee ulos. Se onkin innosta valppaana ja tapittaa minua ovensuussa, odottaa lupaa karata pihalle. Avaan oven, ja mäntyjen muhkea pauhu peittää kaikki äänet. Astelemme hämmentyneinä pihalle ihmettelemään tuulta, joka jymyää ja riehuu taukoamatta. Alkaa sataa lunta, pieniä kiteitä tiuhaan.

Sitten riemastumme myrskystä molemmat. Suuntaamme syvälle metsään, jossa paksut rungot seulovat vaakasuoraa pyryä. Koira ryntäilee varvikossa korvat joka suuntaan kuulolla, häntä viuhuen, ja minä seuraan silmiäni räpytellen perässä. Päädymme metsälammen rantaan katsomaan, olisiko vielä joutsenia, mutta ei, lampi on jäässä ja kuorruttuu lumeen. Käännymme kotiin päin myrskyn mahtavan jylyn halki. Nyt vasta huomaan alkaa katsella siristellen ylöspäin tuulessa taipuvia latvoja: joku niistä voi kaatuakin tässä myräkässä. Koiran riemuksi pyrähdän minäkin juoksuun, alta pois, ja kohta läähätämme jo molemmat lämpimän turvallisessa eteisessä.

Olen keskittynyt olemaan koiralle kiva ja tekemään kivoja juttuja. Leikkimään. Juoksentelemaan metsässä yhdessä. Seikkailemaan. Kannustamaan loputtoman kärsivällisesti tokokentällä. Olemaan lähellä, silittelemään. Se on niin pentu vielä.

Koira ei muistele tiistai-iltaista romahdustani, eikä minun tarvitsisi hyvitellä sille. Mutta tuntuu, että tarvitsen nyt hyviä hetkiä, sellaisia, joista tunnistan itseni. Ei ollut reilua purkaa koiraan taantumisen aiheuttamaa ahdistusta, vaikkei se varmaan ollut estettävissä. Lohduttaudun sillä, että toista tällaista tilannetta tuskin tulee, tuntuu, että syvimmät tunnot tuli nyt käytyä läpi. Seuraavana päivänä tein jotakin surutyötä, ja sen jälkeen olen antanut mieleni vain levätä, olla ajattelematta.

Ahdistavien ja ristiriitaisten tunteiden herättämä häpeä on ollut yllättävän voimakas. Tekstitkin on ollut pakko julkaista samantien, jottei peruisi koko juttua. Kun en oikein itsekään ymmärrä, mistä on kyse, on ollut vaikea myöntää, että tällaisia kipupisteitä minusta löytyy ja näin ne ilmenevät. Hävettää puolisonkin silmissä, sain hänetkin ahdistumaan toden teolla. Huomaan toistelevani, etteivät muutkaan alkoholistiperheiden lapset saa tällaisia kohtauksia, miksi minä? Ja mietin lapsuuttani: ulkopuolisuuden tunnettani, asperger-piirteistä ja perhetilanteesta johtunutta sosiaalista kyvyttömyyttäni, perhedynamiikkaamme ja turvallisuuden puutetta. Jostakin tähän kaikkeen löytyy syy, mutta nyt en jaksa etsiä sitä. On sunnuntai, ulkona hämärtää ja puoliso ja koira palaavat lenkiltä kirkassilmäisinä ja rentoutuneina. Maailmassani on kaikki hyvin.

Rikkinäinen

Nyt olo on tästä pelosta hämmentynyt ja hirvittävän surullinen. Löysin jonkin kauan sitten tulleen särön itsestäni ja nyt yritän kestää ne häpeän, menetyksen ja surun tunteet, joita se herättää. Tiedän kyllä, että tämän jälkeen on helpompi olla, mutta olen voimaton ja väsynyt. Ystävä heitti pelastusrenkaan sanomalla, että mitään pahaa ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Yritän uskoa sen ja käsitellä näitä tunteita.


"I don't know if you can see
The changes that have come over me
In these last few days I've been afraid
That I might drift away
So I've been telling old stories, singing songs
That make me think about where I came from
And that's the reason why I seem
So far away today"

- Caledonia

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, viimeinen osa

Tässä ei ole ollenkaan kyse koirasta. Tässä on kyse jostakin traumasta, jota en itsekään tunnista. Ehkä se on tämä:

Kun ihminen on humalassa, hän on aikuisten silmissä hölmö. Lapsen silmissä hän on tunnistamaton. Hän tuijottaa mitään näkemättömin, samein verestävin silmin eikä ymmärrä, mitä hänelle puhutaan. Kaiken saa sanoa monta kertaa, eikä se mene perille. Tai sitten hän ei kuuntele vaan haluaa itse puhua: sammaltaa kieli paksuna, käsittämättömiä sanoja uudelleen ja uudelleen inttäen. Hermostuu siihen, ettei häntä ymmärretä, vaikka hän on se, joka ei ymmärrä. Hän on aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei ole pääsyä. Hän on muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi, ja se on ahdistavinta siksi, että hän on kerran ollut niin tuttu ja rakas. Hän seisoo paikallaan kykenemättä liikkumaan, mutta huojuu hieman, kammottavalla tavalla, aukoo suutaan ja yrittää mongertaa sanoja raskaasti hengittäen. Hän on turvaton ja täysin arvaamaton ja saattaa keksiä mitä vain. Hän vaatii ja tarvitsee ja käskee ymmärtämään, enkä minä voi ymmärtää, en pysty. Tämä kaikki on niin rumaa, niin vastenmielistä. Haluan pois.

. . .

Minä en kestä sitä, etten saa halutessani kontaktia toiseen olentoon. Ehkä se johtuu tästä?

Koira on teini-iässä. Sitä ei huvita kuunnella ja reagoida toivotulla tavalla. Se esittää kuuroa, ja minä yritän purra hammasta. Kun vien sen iltamyöhällä ulos, se on jo aloittanut yöunensa ja on siksi hidas ja ymmärtämätön. Yön äänet ja hajut, joita minä en aisti, saavat koiran kuuroksi ja hieman vauhkoksi. Se on omassa maailmassaan ja tuijottaa pimeään samein silmin. En tiedä kuka se on, tuttuus on poissa. Hermostun siihen, ettei se ymmärrä minua, vaikka minä olen se, joka ei ymmärrä. Samassa näen meidät kuin kaukaa yläviistosta: pimeyden, kylmyyden, sateen, pudonneet lehdet, ohiajavan auton, kaiken tämän mielettömyyden.

Samassa syvällä pinnan alla piilevä pelko alkaa nousta minussa syvältä ja pysäyttämättä kuin magma. Minut on konkreettisesti hihnalla sidottu tähän vieraaseen olentoon, mitään ei tapahdu, seisomme vain pimeässä - ja minusta alkaa tuntua kuin olisin helteessä hitaasti kuivuva ja mätänevä sadevesilammikko, vesi on sameaa märkänevistä kasvinosista, pinnalle kehittyy levää, joka löyhkää seisovassa ilmassa, ja jos en kohta pääse pois tästä, kuolen. Kuolen.

Se iskee yllättäen, tämä hulluus, vaikka tunnistan merkit ja suuntaan jo kiireesti portaita kohti sisälle. Tunteet katoavat minusta, loppuvat kuin napista painamalla. Se on selkeä hetki. En kestä tätä piinaa, tätä pysähtyneisyyttä, tätä hidasta kuolemaa yksinäisyydessä. Haluan kirkua, juosta, paeta, hajottaa jotakin, repiä kaiken palasiksi ja vapautua millä tahansa keinolla. Ja tällä kertaa teen niin. Koiraa ei enää ole olemassa, ei ole tätä pimeän rajaamaa kotipihaa, ei sisällä kutsuvaa valoa. On vain tämä sietämätön tuska ja pakko päästä siitä irti.

Juoksen portaat ylös vetäen hämmentyneen koiran perässäni ja kun pääsen eteiseen, alan karjua, en edes tiedä mitä sanon, enkä jälkeenpäin sitä muistaisi jo kysyttäisiin, aistin puolison siinä mutten edes näe häntä, tajuan vain että suustani tulvii tätä myrkkyä, tätä tunnetta kun minut on vangittu verkkoon, joka kiristyy.

Sitten näen yhden asian: koiran, joka puikahtaa häntä koipien välissä ohitseni sisälle, näen eläimen hetkellisen pelon kuin aivoni samea liete hetkeksi läikähtäisi sivuun, ja alan tarvita poispääsyä itsestäni vielä enemmän, heitettyjä tavaroita, paiskottuja ovia, huudettuja sanoja. Viha kuohahtaa sisimmässäni kuin myrkky, raivo tällaista raadollista hulluutta, tällaista minää kohtaan. Pakenen kylpyhuoneeseen koiran viatonta katsetta, petettyä luottamusta, puolisoa, itseäni, ja kun paiskaan oven takanani kiinni, oma järjettömyyteni on äkkiä vielä lähempänä, aivan tässä. Alan itkeä, ei, ulista, epätoivoista tarkoituksetonta valitusta.

Kuulen, että ovi käy ja puoliso lähtee koiran kanssa ulos. Olen raskas ja kyvytön ja sekaisin, raahaudun peiton alle pimeään. Ei pakopaikkaa. Hapettomassa hiljaisessa lapsuuden piilossa olen äkkiä vastakkain kaiken totuuden kanssa. Tässä ei ollut kyse koirasta, jolle olen muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi. Tässä oli kyse minusta ja jostakin, jota en käsitä. Tunteet palaavat, ja vajoan syvälle pimeään, tavoittamattomiin. Voisin lakata olemasta.

Puoliso palaa sisälle, huolehtii kotiin yön ja levon. Minulle hän ei puhu, on liian vihainen ja ahdistunut. Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä ja torjua epätoivoista tarvettani saada lohdutusta ja vakuuttelua, että huomenna kaikki on paremmin. En saa, en ole ansainnut mitään. Vähitellen alan palata itseeni ja nähdä tilanteen sellaisena kuin se oli oikeasti, ja ymmärrän miten järjetöntä käytökseni on ollut. Enkä osaa korjata minua enkä tätä iltaa.

Makaan jäykkänä, silmät pimeydestä sokeina. Takerrun peiton reunaan kuin hukkuva. Äkkiä hellä, turvallinen käsi alkaa varovasti silittää hiuksiani. Tuntuu kuin minut vedettäisiin takaisin pintaan.
Syttyy toivo.

Etelään

etelään
joutsenet lähtevät
sydämestäni

* * *

southward bound
whooper swans leaving
my heart

Hämärässä

yö tulee varhain
koira johdattaa
kotiin

* * *

night falls early
dog leading the way
home

Tourette

Vaikka olen tiennyt adhd:n ja aspergerin syndrooman yhtymäkohdista touretteen, en ole vielä ehtinyt oireyhtymään tarkemmin perehtyä. Siksikin tämä blogi vaikutti niin kiinnostavalta. Siinä, kuten tässäkin blogissa, tuntuu olevan tavoitteena kuvata matkaa itsetutkiskelun tiellä siksi, joka olemme.

Koska fanitan wikipediaa, aloitin tietysti aiheeseen tutustumisen sieltä, ja tourettea käsittelevä artikkeli onkin ilahduttavan pitkä. Sen luettuani aloin ajatella asperger-veljeni motorisia tic-liikkeitä, isäni jatkuvaa niiskutusta, äitini lähes joka lauseessa hokemia "että tota, et et" ja "niin että, ni ni" -sanontoja ja aina paineen alla pakonomaisesti ilmenevää omaa vaimean melodiatonta viheltelyäni aivan uudelta kantilta...

Vuotta viisaampana

Ihanaa lokakuuta kaikille lukijoille!

Täytin perjantaina 35 vuotta ja vietin koko viikonlopun juhlien. Päätin, että nyt saan unelmaiset Hello Kitty -pirskeet, joissa ei suklaakakkua säästellä. Synttäreiden juhliminen on niin kivaa, etten ymmärrä miksi kukaan pitää vanhenemista ikävänä asiana ;-) Sitä paitsi useampikin ihminen oletti minun täyttävän vasta 30. Puoliso vihjaili, että juhlien habituksesta päätellen täytän viisi, mutta jätettäköön ne kommentit omaan arvoonsa - maistui se Kitty-kakku hänellekin!

Kiintoisaa tässä juhlajärjestelyssä oli se, että ehkä ensimmäistä kertaa olin juhlia suunnitellessani päättänyt, että nyt en stressaa. Se oli tietoinen kampanja: ei yletöntä siivoamista, ei paineita leivonnaisten onnistumisesta, varautumista kaupan puolivalmistein. Ja loppujen lopuksi se oli helpompaa kuin olin luullut! Asiaa tietysti auttoi se, ettei kukaan vieraista tullut etuajassa, mutta jotenkin olin vihdoin sisäistänyt juhlimisen idean. Tarkoitus on siis pitää hauskaa, ei luoda täydellisiä puitteita hauskanpidolle. Ja kun jokin asia alkoi hieman kiristellä hermoja, komensin itseäni napakasti rentoutumaan.

Lopputulos oli se, että juhlien järjestely oli minusta hauskaa itsessään, en ollut niin riippuvainen vieraiden hyväksyvistä kommenteista ja kehuista kuin ennen, otin niin rennosti että aikatauluni venyivät ja paukkuivat joka suuntaan ja löysin itseni täyttämästä kakkua yhdeltä yöllä, ja kaikki onnistui täydellisesti. Leivonnaiset onnistuivat, vierasmäärä oli juuri sopiva, minä olin pirteä ja hyvällä tuulella ja pystyin ennen kaikkea keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä, että ystävät olivat kylässä. Sallin itselleni sen, että voin pitää hauskaa eikä minun tarvitse suorittaa täydellisiä juhlia ja varmistaa, että kaikilla vierailla on kaikki täydellisen hyvin. Viikonlopun aikana toteutui konkreettisesti se, että kun on oma itsensä ja hyvällä tuulella, sitä hyvää tuulta voi levittää ympärilleenkin.

Tänä aamuna paluu arkeen tuntui uuvuttavalta. Putkiasentaja tuli korjaustöihin ja näin hetken ajan juhlien jäljiltä jääneen kotini ulkopuolisen silmin: pinkillä serpentiinillä koristeltu diskopallo, pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, kukkia - ehkä täällä tosiaan vietettiin viisivuotissynttäreitä? Eikä asiaa auttanut se, että lahjapöydällä oli Hello Kitty -kortteja ja -asusteita, tuttujen lasten piirroksia sekä muumipalapeli. Ja magentanvärinen Nintendo DSi. (Jos minua ei näy blogissa lähiaikoina, olen pelaamassa. ;-)

Politiikkaa

Naisia ja miehiä käsitellään mediassa eri tavalla. Tämä ei ole ainoastaan oma huomioni, esimerkiksi poliitikoihin kohdistuvia kriteerejä on tutkittukin. Eikä tarvitse lukea monta sanomalehteä havaitakseen tämän ilmiön: varsinkin nuoria naispoliitikkoja kohtaan ollaan armottomia esim. ulkonäön suhteen tavalla, joka on miespoliitikkojen suhteen täysin tuntematon. Miehet ovat mielestämme lähtökohtaisesti vakuuttavia, poliitikon prototyyppejä, mutta naisten on politiikassa edelleen ansaittava kannuksensa olemalla erityisen vakuuttavia, asiallisia ja hillittyjä. Silti heille harvoin lankeavat ne poliittiset virat, joissa on todellista valtaa, ja silloin siitä tehdäänkin numero. Ajatella, että maassa on nainen pää- tai ulkoministerinä! Täytyypä tämän valtion olla todella edistyksellinen, ja kyseisen naisen poikkeuksellisen fiksu sukupuolensa edustaja.

Siitä, miksi nainen on jokaisessa ammatissa kuitenkin monen mielestä aina ensisijaisesti nainen, vaikka mies on ensisijaisesti poliitikko, toimitusjohtaja tai lääkäri ja vasta toissijaisesti mies, voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jätetään siitä paasaaminen toiseen kertaan. Asiaan.

Itse olen jo periaatesyistä koettanut olla menemättä mukaan naispoliitikkojen julkiseen parjaukseen ja vähättelyyn, vaikka kyseessä olisi minua henkilökohtaisesti ärsyttävä henkilö. Uskon, että politiikan kentällä naiset joutuvat taistelemaan ankarasti, ja silkasta solidaarisuudesta en viitsi arvioida heidän jakkupukuvalintojaan ja kampauksiaan vaan koetan keskittyä heidän työhönsä. Naisia vähätellään toki myös paljon hienovaraisemmin keinoin, ja silmään pistikin tänään tämä uutisartikkeliksi naamioitu juttu.

Hätkähdyttävää sanallisen vallan käyttöä. Kiukutella? Sehän on sana, jota käytämme lapsista, kun he käyttäytyvät aggressiivisesti ilman syytä. Olisiko entisestä pääministeri Matti Vanhasesta koskaan sanottu, että "haastattelut ikävistä asioista eivät siis hänelle maistu ja vastauksissa alkaa olla jo kiukuttelunkin makua"? Ollaanko tässä nyt oikeasti sitä mieltä, että pääministeri käyttäytyy lapsellisesti ja epäasiallisesti, kun hän ei halua kommentoida vaikkapa Vanhasen jääviyskysymyksiä? Ja kuvassa pääministeri Kiviniemi istuu kädet puuskassa - sanoma on selvästi: "tätä on kiukuttelu".

Kun juttua lukee tarkemmin, pistää räikeästi silmään myös seuraava lause: "Kesällä sattumankaupalla pääministeriksi noussut Mari Kiviniemi elää juuri nyt kovia kuukausia."
Sattuman kaupalla?! Tuskin kukaan Suomessa sattuman kautta pääministeriksi nousee. Ajoitus saattaa yllättää, mutta eiköhän tällaisen pestin saaminen edellytä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista poliittista uraa?

Kiinnostavaa jutussa on se, miten Kiviniemeen liittyvät myönteiset asiat on ilmaistu niin, että pääministeri sijoitetaan objektiksi ("Keskusta ajaa Kiviniemeä pääministeriksi") ja kielteisissä ilmaisuissa tai asioissa on käytetty subjektimuotoja ("Kiviniemen pitäisi pystyä / pitäisi vakuuttaa").

Huolimatta siitä, mitä mieltä pääministeristä on tai mikä on oma puoluekanta, eikö tämä juttu vähän haise? Eikö tämä taas vahvista sitä mielikuvaa, että naiset käyttäytyvät poliittisillakin areenoilla miehiä tunteikkaammin, impulsiivisemmin ja epäluotettavammin? Ja että pohjimmiltaan nainen on aina lapsen tasolla?

Kuitenkin jutusta olisi saanut vain muutamia sanamuotoja vaihtamalla asiallisemman artikkelin, jossa toimittajan omat sukupuoleen liittyvät asenteet eivät olisi näin piiloutuneet näennäiseen politiikan kritiikkiin.

Avuton

Minulla on ollut lieviä selkävaivoja jo yli vuoden ajan, ilmeisesti lumilautaillessa (eli kaatuillessa :-) on yksi nikama niksahtanut jumiin. Olen käynyt hierojalla ja jumpannut, ja selkä on ollut viime aikoina ihan hyvässä kunnossa. Viime yönä tilanne meni kuitenkin yllättäen niin pahaksi, ettei kävely enää onnistunut ja pienetkin selän liikkeet tuottivat hirvittävää tuskaa. Eihän siinä auttanut muu kuin raahautua - konkreettisesti - johonkin laitokseen, jossa saisi hoitoa.

Kun minua kuljetettiin pyörätuolissa suurten, monta sänkyä sisältävien huoneiden halki, tunsin paniikinomaista pelkoa, jota valot, puheensorina ja kaikki vieraat ihmiset vain pahensivat. Olin suunnattoman helpottunut päästessäni pieneen mutta rauhalliseen kahden hengen huoneeseen. Olo oli silti avuton: en pystynyt itse edes purkamaan omia tavaroitani laukusta, saatoin vain maata sängyssä liikkumattomana ja koettaa hengitellä kivun kanssa.

Vähitellen kivut hellittivät, ja saatoin käyttää pyörätuolia itse, mutta olin ahdistunut ja masentunut, ja kun pari kertaa uskaltauduin kadulle, ihmisten vilske salpasi henkeä. Eräs pyörällä liikkunut lapsi raivasi minulle tietä ja neuvoi, että minun on vain otettava oma tilani. Hymyilin kiitollisena ja tajusin, miten kauan siitä oli kun viimeksi hymyilin. Ainoa ilme kasvoillani oli pitkään ollut tuskan irvistys.

Lääkärien mielestä oli melko todennäköistä, etten koskaan enää pysty liikuttamaan jalkojani. Se sai minut tietysti suunniltani. Päällimmäinen tunne oli epäusko. Minut lähetettiin tutustumaan pyörätuolipotilaiden osastolle. Seuratessani avaralla käytävällä liikkuvia pyörätuolin käyttäjiä mietin, millaista olisi katsoa loppuelämänsä maailmaa tästä perspektiivistä, totuttua matalammalta.

Lapsipotilaat kävivät tietysti koulua, ja pääsin tutustumaan luokkaan, jossa oli iloinen ja välitön tunnelma. Lapset olivat eri ikäisiä, joukossa oli joku teinikin, ja joukkoon mahtui niin avoimia kuin hiljaisempiakin tyyppejä. Jokainen sai kertoa haaveistaan ja toiveistaan. Monet kertoivat toiveammateistaan ja harrastuksistaan. (Yhteinen, kaikkia yhdistävä haave, jota ei kuitenkaan lausuttu ääneen, oli toive voida joskus kävellä. Monille se ymmärtääkseni saattoi olla jonakin päivänä mahdollistakin.) Eräs Ilari-niminen poika oli opetellut beatboxaamaan ja halusi isona perustaa tanssiklubin. Hän piti kaveriensa kanssa pienen esityksenkin. Moni nuori puolestaan koki netin omaksi maailmakseen. Vasemmalla puolellani istunut tyttö haaveili opettajan ammatista ja siitä, että "saisi joskus oman kodin". Se viilsi sydäntä, ajatukset kiisivät heti omaan kotiin ja toisaalta omaan avuttomuuteeni. Laskeskelin asuneeni jo 17 vuotta omillani, mutta nyt olin täällä lähes halvaantuneena, toisten autettavana, ilman tietoa tulevasta. Kun lapset kyselivät minusta ja tulevaisuudestani, vastasin vain lyhyesti ja ponnistelin pitääkseni ääneni vakaana. He olivat niin vahvoja ja täynnä unelmia, ja minusta tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Tuntui mahdottomalta sopeutua tähän elämänmuutokseen.

Päästyäni takaisin omaan huoneeseeni olin aivan uuvuksissa. Kuolemanväsynyt.


Heräsin, ja kun nousin sängystä, tuntui ihmeelliseltä voida kävellä.

Tasatkaa joku tämä syyspäivä

Voisihan sen arvata, että jos maanantaiaamuna herää kaikista maailman ihmisistä juuri äidin ilmoitukseen, että koira pitää viedä ulos (ikään kuin en muka olisi sitä tiennyt muutenkin), viikko voi mennä vain pieleen.

Olen ehkä haukannut liian paljon kerralla, varsinkin kun olen vielä flunssainen ja puolikuntoinen. Ensinnäkin kaksi vanhempien vierailua on liikaa yhdelle viikolle - toinen vierailu siis häämöttää perjantai-iltapäivässä, eikä minulta taaskaan edes kysytty, voinko ottaa töistä vapaata viihdyttääkseni vanhempiani. "Sen kerran" kun he tänne tulevat.

Olen intoutunut pistämään yrityksen nettiliittymäasiat uusiksi ja viettänyt tuntikausia kytkien järjestelmiä ja määrittäen asetuksia ja pähkäillen pikkutunneille, miksi kaikki ei toimi niin kuin pitää. Onneksi töiden kannalta on ollut väljä aikataulu; tosin huomaan että stressi ja kiire syntyy töissäkin, jos ajan vie kaikki muu. Tietokone on ollut viikon yhtäjaksoisesti päällä ja alkaa käydä yhtä hitaalla kuin minäkin. Huomenna alkavat italiantunnit, ja toive ehtiä kerrata edes kielioppi ennen tuntien alkua taitaa jäädä haaveeksi. Italiantunnilta kiirehdin pitämään tanssitreenejä, joissa minulla pitäisi olla kaksi valmista koreografiaa. Toinen on luonnosasteella, toinen ei vielä missään.

Kaiken kukkuraksi koiraan on iskenyt joku hulluus, ehkä murrosikä, ja se on muuttunut aivan kummalliseksi vauhkoksi, ja silti seison sen riepoteltavana niin tokokentällä kuin ensimmäisissä näyttelytreeneissäkin (joissa kaikki muut tuntuivat tietävän hyvin, mitä on "koiran esittäminen" ja "serti", ja minä olin ainoana aivan pihalla ja vähän sellaisella evvk-asenteella, kun koirani keksii yhtäkkiä alkaa rähistä Ritva-nimiselle englanninbulldogille ja on muutenkin aivan mahdoton. No, ehkä Ritva kerjäsi sitä... :-)

Koko ajan sataa ja tuntuu, että puoli elämää menee koiran ja omien vaatteiden kuivaamiseen, ja kaiken kukkuraksi puolisolla menee vähintään yhtä huonosti kuin minulla, joten napsahtelemme molemmat pikkuasioista. Asiakkaat eivät maksa yrityksellemme ajoissa, ja siitä johtuen kaikki tilit ovat näyttäneet nollaa koko viikon ja elämme luottokorteilla, mikä vetää molempien pinnan kireälle. Onneksi tilaamani putkiasentaja ei näytä tulevankaan tällä viikolla, siihen voimani eivät enää riittäisi.

Vaikka minut erottaa viikonlopusta vuorenkokoinen kasa tehtäviä, odotan sitä hartaasti. Tästä viikosta kun selviän, normaaliarki tuntuu taas aika helpolta! Ja ystävät, en ole unohtanut teitä. Palaan asiaan, kunhan saan elämäni takaisin.

Senryu

Peittäen
pääsi sateelta
lähdet

* * *

Covering
your head from the rain
you leave

Näkyvä minä

Selvisin taas yhdestä vanhempieni vierailusta selväjärkisenä. Vaikka toimin tavallaan edelleen samassa roolissa heidän suhteensa, se on ainakin osittain jo omaa valintaa. Saatan esimerkiksi rauhoittaa tilanteen, jos vanhempani yltyvät riitelemään, mutta nyt se tapahtuu tiedostaen ja sellaisilla huomionomaisilla sanoilla, jotka pitävät minut ulkopuolisena ja saavat heidät (ehkä) näkemään oman hölmöytensä. Tuntuu, etten uhrannut itseäni, enkä siksi ole puhkikulunut heidän lähdettyään.

Tajuan jälkeenpäin, että pystyin enimmäkseen suhtautumaan vanhempiini kuin keihin tahansa ihmisiin. Sopivan etäältä. Jopa siinä vaiheessa, kun isä huomasi alkoholistin tutkallaan synttäreitäni varten hankitut kuohuviinit eteisessä (muut alkoholijuomat olin visusti piilottanut, koska en halunnut tarjota mitään). Ja kun äiti halasi lähtiessä ja sanoi minua pikku kullakseen, ajauduin hetkeksi hieman epätodellisen tunteen valtaan kunnes muistin, että ai niin, tämä on äitini ja siksi hän sanoo näin.

Kaiken kaikkiaan uskalsin näkyä omana itsenäni ja nauttia hyvistä asioista, kuten siitä, että näitä kahta ihmistä kiinnostavat loputtomasti minun asiani - jos he vain malttavat kuunnella. En enää pelkää niin paljon heidän paheksuntaansa eikä minun ennen kaikkea tarvitse enää olla heitä varten niin vahva, että uskallan paljastaa myös heikkouksiani. Ja kun en enää kanna heitä, vapaudun siitä kiduttavasta myötähäpeästä, johon heidän muita ihmisiä ylenkatsova, kaikkitietävä, tökerö ja kovaääninen käyttäytymisensä on minut aina aiemmin vanginnut.

Silti yksi tai korkeintaan kaksi vierailua vuodessa riittää. ;-)

Syksy

Äkkiä huomaan
kulta virtaa alas
koivunoksia pitkin

* * *

Only then I notice
yellow gold running down
the birch branches

Laukkaava leikkiteline ja muita kertomuksia

Matkustin kotiin keinuvasti laukkaavan kiipeilytelineen kyydissä helsinkiläisen taidekoulun pihalta. Sitä ennen olin päässyt opiskelemaan kyseiseen kouluun ja päättänyt ostaa oman saaren. Harmittaa vain, etten muista mitä merellä tapahtui sitä ennen, koska se oli jotakin kiehtovaa.

Kun näin pitkästä aikaa seikkailu-unia viime yönä, tajusin miten pitkään ne ovat olleet poissa. Sain eilen purettua vähän ahdistuksiani ja tulevaisuudenpelkojani puolisolle, se varmaan vapautti unimaailmaa. Ja puoliso otti kainaloon ja lohdutti ja sanoi: Meidän pitää vain luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Ja tunnelma oli turvallinen kuin muumikirjoissa.

Onkohan tämä uusi perheenjäsen ja siihen sitoutuminen ja kiintyminen jotenkin järkyttänyt perusturvallisuuttani, kun luottamukseni tulevaan on niin horjuva? Kun kaikki menee hyvin, rakennan hetkessä hauraan korttitalon, joka romahtaa seuraavan vastoinkäymisen edessä. Ja nämä vastoinkäymiset ovat erittäin pieniä, saanen huomauttaa. Koira ei tule aivan heti kutsusta luo. Koira ei haluakaan juuri sillä hetkellä leikkiä. Koira vaikuttaa kärsimättömältä ja turhautuneelta.
Ja minä tapani mukaan vietän sitten aikani huolestuen. Minkälainen perheenjäsen siitä tulee, kun se muuttuu tästä teinistä aikuiseksi? Niin moni asia voi mennä pieleen. Mitä teemme talvella, kun tuttua metsää ei voi enää lumelta samota? Mistä tietää, milloin alkavat juoksut? Mitä jos se ei enää halua olla kaverini, jos minä olenkin tylsä, komenteleva, vääränlainen? Tai mitä jos menetän koko koiran?

Tiedän, että tämä on naurettavaa. Kaikkihan menee ihan hyvin. Ja kaikki on mennyt koko ajan ihan hyvin, eikö sen pitäisi riittää?

Ei näytä riittävän. Kai tässä on niin suuret tunteet pelissä, että se jo riittää pelkoon. Uhkapeliä liian isoin panoksin. Ja minä otan kaiken liian vakavasti enkä muista, että kyseessä on kuitenkin vain peli.

Syksyssä kasvanut

Nyt tuntuu, että olen päässyt murrosvaiheen yli. Olen tehnyt hirveästi töitä, henkinen väsymys on hellittänyt, syksy tuntuu kauniilta ja huomaan innostuvani uusista asioista. Keskittyminen hajoaa silti vielä herkästi, en jaksa oikein lukea mitään. Vähän harmittaa se, että tämä uupumus sattuu aina tähän elo-syyskuun saumaan, kun olisi tietysti vuoden paras aika tehdä puutarhajuttuja. "Nyt on paras aika istuttaa", kiljuvat puutarha-aiheiset lehtijutut syyllistävästi, kun minulta vaatii ponnistelua perunannostokin.

Loppujen lopuksi päätän, että puutarhaa ei pistetä uusiksi tänäkään vuonna, sillä tekosyyllä, että etupihalta pitää kaataa talvella puita. Toisaalta en ihmettele innostuksen puutettani: tämä kesä oli puutarhanhoidon kannalta suorastaan rasite. Kaikki nääntyi kuumuudessa ja kuivuudessa, ja normaalisti kuukausia kestävä kukkaloisto oli parissa viikossa ohi. Nyt pitää vain antaa syyssateiden huuhtoa maata ja luottaa kasvien toipuvan ensi kesäksi.

Aina kun syyskuu koittaa, muistan, että minulla on syntymäpäivä lokakuun alussa. Silloin on usein syksy kauneimmillaan: ruska on lopuillaan, pakkasyöt tekevät aamuista kirpeitä ja kuulaita, päivät ovat aurinkoisia ja muistuttavat vielä kesän lämmöstä. Toisaalta ilta hämärtyy ja kylmenee yöksi jo varhain, ja sisällä lämpimässä ja valoisassa voi lukea nojatuolissa kirjaa ja hörppiä teetä, kun uunissa paistuu omenapiirakka. Rakastan syksyssä luonnon muutosta ja liikettä ja samalla kodin pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä. Viihdyn syksyssä, se on helppoa kuin hengittäminen. Syvään sisään ja ulos, ja koko vuodenaika kääriytyy lempeästi ympärilleni kuin suuri kullanoranssi pallo. Siinä pallossa syntymäpäiväni on keskipiste: olemassaolo, aika, kaiken tasapaino, vuosien kuluminen hitaasti ja loputtomasti.

Syntymäpäivällä on näköjään minulle suuri elämänfilosofinen merkitys. Ehkä siksi minulla ei ole ollut mitään ikäkriisejä, eikä vuosien täyttäminen tuo mukanaan ikäviä taakkoja. On hurmaavaa elää vuodesta toiseen. Se on viisautta, väistämättä. Ja vaikka kokemus ajasta nopeutuu vuosi vuodelta, mihinkään ei ole kiire.

Tänä vuonna tajusin yhtäkkiä, että täytän 35, siis ns. pyöreitä vuosia. Tämän riemastuttavan havainnon innoittamana aloin heti suunnitella synttärijuhlia - mikä loistava tekosyy juhlia isosti! Haastan itseni ottamaan näiden juhlien suhteen rennosti ja olemaan pyrkimättä täydellisyyteen - katsotaan, miten onnistun. Jotta onnistuminen olisi mahdollisimman helppoa, teen juhlista rennot, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa pörhöä: pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, suklaakakkuja ja kuohuviiniä. Psyykkaan itseäni etukäteen siihen, etteivät kaikki ystävät pääse tulemaan eivätkä kaikki leivonnaiset ehkä onnistu. Toistaiseksi tämä taktiikka tuntuu oikein hyvältä ja johtaa toivottavasti siihen, etten ole yhtä pipo kireällä vieraiden tullessa kuin vielä viisi vuotta sitten. Koetan sisäistää ennen kaikkea sen, ettei minulla ole mitään menetettävää.

Veloenalla oli jokin aika sitten blogissaan ihastuttavia luetteloita, jotka muodostivat kokonaisen tunnekartaston. Tuollaista kartastoa lukiessa oma mieli alkaa välittömästi tehdä omia luetteloita. Mistä minä saan turvallisuutta, mistä tulen surulliseksi? Prosessin hyödyllisyyttä ei voi kiistää, sen verran yllättäviä omat luettelot ovat. Kiintoisaa sekin, miten erilaisia asioita eri ihmisten luetteloihin kunkin tunteen kohdalle syntyisi. Ja mitä tunteita ylipäätään painottaa: itse huomasin, että aloin ensin punoa päässäni turvallisuus-luetteloa, ja miettiä, tarvitsenko ylipäätään pysähtyneen olon luetteloa, ainakaan negatiivisessa mielessä.

Ensin koin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ajatukseni silloin samantien ylös, jos olisin halunnut tallentaa senhetkisen inspiraation. Toisaalta näin tauon jälkeen pystyn miettimään omia olojani selkeämmin, enkä vain vertaa omiani toisen luetteloihin. Huomiota kiinnittää myös se, että ruoka on aika monella listalla ;-) Tällainen olen nyt, 35-vuotiaana:

Turvallinen ja joukkoon kuuluva olo: rehellisyys ja avoimuus, keskustelu, kiusoittelu, lempinimien käyttö, halaaminen, kainalo, herkut, ruoka ja ruoanlaitto, tee ja kaakao, hymyt, puut, linnut, koti

Pelokas olo: kipu, hallinnan menettäminen, viha, kovat äänet, räjähdykset, tavaroiden hajottaminen, toisten humalatila, arvaamattomuus, vastaamattomuus, kontaktin saamisen vaikeus

Iloinen olo: syksy, perhoset, kauneus, värit, eläimet, nauru ja hulluttelu, onnistuminen, vaatimuksista luopuminen, tuuli, vapaus, musiikki, sokeri :-)

Surullinen olo: luovuttaminen, välinpitämättömyys, syyttely, oma hölmöily

Vihainen olo: epäoikeudenmukaisuus, julmuus, väärinkäsitykset, oma voimattomuus, sukupuoliroolit

Onnellinen olo: kasvu, rakkaus, puolison hymy, joutsenet, norsut, kevät, aistit ja aistillisuus

Hämmentynyt ja ulkopuolinen olo: vaatimusten tai toiveiden epäselvyys, alkoholi- ja juhlakulttuuri, lapset ja äitiys, itseviha ja itseen kohdistuva ulkonäkökriittisyys, avoimuus ruumiin, vaivojen ja seksuaalisuuden suhteen, oma väsymys, kumppanin avoin vähättely, uskovaisuus, kesä

Tasapainoinen ja tyyni olo: työ, hyväksyntä, perhe, kotipuuhat (varsinkin puolison tekemät), talvi, tv-illat, kirjat, suklaa, elämästä nauttiminen, unien näkeminen

Ahdistunut olo: väkivalta, likaisuus, toisten itsetuhoisuus, oma neuvottomuus, helle tai kova pakkanen, rahapula, tyhjä jääkaappi, laiminlyönti

Itsevarma ja innostunut olo: johtaminen, ideointi, suunnittelu ja organisointi, toisten ilahduttaminen, puutarhan fyysiset työt, ihanteet, luovuus, shoppailu

Kiitos Veloenalle inspiraatiosta. Näiden luetteloiden lukeminen on aika avaavaa: huomaa, miten esimerkiksi alkoholistiperheen lapsuus vaikuttaa minuun edelleen, tai toisaalta miten suuri turvallisuustekijä ruoka on elämässäni. Ei ihme, että lapsena lääkitsin ahdistustani syömällä sokeria (juu, paloina :-) Onneksi nykyisin on muitakin keinoja, kun pystyy katselemaan asioiden syitäkin pelkkien seurausten sijaan. ;-)

Päivän nousu pimeään

Ensimmäinen halla on niin napakka, että krassinkukat ja kesäkurpitsa ja tomaatit ovat saman tien mennyttä kalua. En sure, onhan tätä odotettukin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn, ikään kuin nousta pimeää kohti. Tällä hetkellä, kun aurinko paistaa, se tuntuu hyvältä ja oikealta, enkä ole enää yhtään kaihoisa.

Loman odotus, loma ja sen jälkeinen väsymysalakulo ovat täyttäneet viime viikot. Miksiköhän vuoden kierto onkin sellainen, että elokuussa uuvuttaa? Luovuttuani vanhasta suoritusasenteesta (hitaasti mutta varmasti) tämä kuvio on helpottunut jo monena vuonna, mutta nyt se taas muistuttelee olemassaolostaan.

Tässä on ehkä eletty niin täysillä kevät ja kesä, koettu paniikit koiranpennun tulosta ja sitoutumisen aiheuttamaa ahdistusta vaikka muille jakaa, kasvettu vähitellen koiran kokoiseksi ja opittu nauttimaan yhdessäolosta aamuisin metsässä, voivuttu kuumuudesta ja uitu pitkäkuonoisen puuskuttajan rinnalla monet järvet. Seurattu pennun ihmetystä pälvipaikkojen, hyönteisten, kasvavan nurmikon, puiden suhinan, pääskysten, järvenselkien, palloleikkien, tuoksuvien kukkien, pimeiden iltojen ja nyt huurteisen maan edessä.

Ja nyt kun syys ja rauhoittuminen alkavat lähestyä, ote heltiää ohjaksista ja tajuan olevani väsynyt. Juuri nyt, kun kaikilla alkaa Uusi Elämä opiskelun, liikunnan, kurssien, luentojen, tuntien ja treenien muodossa. En oikein vielä jaksaisi mitään uutta. Olen vasta toipumassa tästä nykyisestä. Laiskottaa. Teini-ikää lähestyvä koirakin nukkuu petissään.

Palaan hetkeksi vanhoihin tapoihini ja teen tehtävälistan. Mutta en siksi, että muistaisin suorittaa kaiken, vaan siksi, että voisin jättää nyt kaiken tekemättä.

Omenat ovat tänä vuonna kovia, mutta makeita.

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, osa 3

En ole vieläkään koiraihminen, mutta olen ihminen, jolla on koira - ja joka pitää koirastaan kovasti. Vähitellen väsyttävä arki pennun kanssa on muuttunut antoisaksi ja kiinnostavaksi matkaksi nyt jo tutun ja rakkaan koiran rinnalla. Kotia on palautettu normaaliasuun: verhot ikkunoihin, maljakollinen ruusuja sohvapöydälle, sohvatyynyt sohvalle. On saatu havaita, että meillä asuu erittäin kiltti ja melkein kaiken kielletyn rauhaan jättävä, kohta kaikki aikuishampaansa saanut nuori koiraeläin.

Silti, kun puoliso päätti lähteä koiran kanssa neljäksi-viideksi päiväksi reissuun, aloin tehdä välittömiä ja mielessäni melko hohdokkaita suunnitelmia Vapauteni suhteen. Saan ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen nukkua aamuni vaikka kymmeneen kuuntelematta, pitääkö koiran päästä ulos. Voin pestä lattian, eikä se ole vartin päästä taas täynnä hikisiä tassunjälkiä, koirankarvoja, hiekkaa, sanomalehtisilppua ja puruluu-kuolaa. Voin elää ihanan vastuuttomasti, eikä kukaan odota minulta mitään. (Tai no, pari kania kyllä, mutta niiden hoito ja viihdyttäminen sujuu vuosien rutiinilla.) Voin vaikka lukea romaania koko päivän, eikä minun tarvitse huolehtia koirasta millään lailla, ei viedä ulos, ei opettaa, ei kieltää menemästä kasvimaalle, ei keksiä luvallista jyrsittävää ikenistään kutiaville leuoille, ei kohdata vähän väliä koiran odottavaa ja innostunutta katsetta. Ei sietää meluisan leikkisää touhotusta ja vouhotusta, johon adhd-puoliso koiraansa yllyttää silloin, kun meidän kaikkien pitäisi tehdä jotakin ihan muuta (ja joka rehellisyyden nimissä saa minut kyllä hymyilemään, vaikka muistuttelenkin muka-tiukkapipoisena ruoka-ajoista/adhd-lääkkeenotosta/koiran väsymystilasta/kotiaskareista.)

Kun vihdoin lähtöhäpinästä vuoroin lamaantunut, vuoroin innostunut koirakko on huristellut autolla pois näkyvistä, palaan sisälle rauhaan ja hiljaisuuteen. Onpas täällä tosiaan hiljaista ja tyhjää. Nostan vesikupin lattialta, korjaan köysilelun pois ja tajuan samassa ikävöiväni koiraa välittömästi ja paljon. Miten outoa olla ilman sitä. Miten ikävä nyt jo on.

Miten tässä näin kävi? Milloin punottiin näin vahvat kiintymyksen siteet?

Helpotus

Säätiedotus lupaa, että on viimeinen kuuma päivä. Lasken kellosta tunteja siihen, että ilta alkaa viilentyä. Enää kuusi. Sitten tämä vihdoin loppuu. Hiki valuu, koko elämä on nihkeää ja ahdistavaa ja painostavaa, eikä ulos voi mennä koska siellä on vielä kuumempi. Syön mehujäätä. Kastelen paidan ja puen sen takaisin päälle. Hetkeksi viilenee, kunnes paita on kohta taas kuiva. Kiroan helteen alimpaan helvettiin ja ajattelen kaihoten muita vuodenaikoja. Kaipaan ilmastointia ja valitan. Kaikki on pysähdyksissä. Syön toisen mehujään.

Koira haluaa ulos. Tiedän, että sillä ei ole hätä ja että hetikohta se haluaa taas takaisin sisään. Silläkin on vain niin kuuma, ettei missään ole hyvä olla. Huoahtaen nousen ja annan tuskaisen olon valahtaa ylitseni. Kaikki fyysinen läkähdyttää.

Ulkona kuumuus iskee vastaan kuin seinä. Koira haluaisi leikkiä, muttemme kumpikaan jaksa. Kaipaan leikkihetkiämme, sitä että pennulle voi heittää pallon, ja se tuo sen takaisin uutta heittoa varten eikä hakeudu vain varjoon läähättämään haluttomana. Laahustan metsänreunaan koiran pesässä, ja huomaan, että jos kävelen oikein hitaasti, en kuole tähän kuumuuteen.

Metsä siivilöi valon ja kuumuuden. Vaikka on tyyntä ja lämmintä, tukaluus helpottuu. Annan koiralle luvan kirmata varvikkoon ja kävelen itse hitaasti polulla. Ilma suodattuu raikkaaksi ja helpoksi hengittää. Tavallisesti kostean itikkainen mustikkametsä on nyt aivan kuivaksi paahtunut ja vienosti tuoksuva. Maistelen happamia mustikoita, jotka sateen puutteessa eivät oikein jaksa kypsyä, vaikka kanerva kukkii jo. Edelle juossut koira tulee katsomaan, mihin jäin, ja maistelee tarjottua mustikkaa. Kehut saavat hännän vispaamaan, ja kohta pentu juoksee villiä vapaudenriemuaan ympäri, ympäri, loikkien risujen ja mustikoiden yli ja väistäen hämmästyttävällä ketteryydellä puunrungot. Täällä senkin on helpompi olla.

Kotimatkalla hyttyset hyökkäävät jostakin, piilokoloistaan, parvittain päällemme. Minä huidon, koira juoksee, ja pakenemme sisälle turvaan jatkamaan tuntien laskemista: koira illalliseen, minä yöhön. Kun ilta vihdoin alkaa hämärtyä, olen euforisen onnellinen. Nyt se on vihdoin ohi. Tervetuloa normaali kesäsää. Tervetuloa takaisin, normaali elämä.

Yöllä on mahtava ukkonen.

Seuraavat päivät laitan ruokaa ja imuroin ja nautin elämästäni ja katson urheilukisoja ja juoksen koiran kanssa pihalla ja siivoan ja huomaan papujen kasvaneen ja parsin pennun nakertaman sohvankulman kasaan ja luen hyvän kirjan.

Paistan lettuja ihan vain itselleni. Viikon päästä alkaa loma.

Värit, kuumuus

Maa polttaa jalkojen alla. Puutarha nääntyy janoon. Eläimet ovat päivästä toiseen vain kolme läähättävää taljaa lattialla. Syön suolatikkuja ja hengittelen tietokoneen ääressä, kunnes on pakko lähteä liikkeelle, autokauppaan.

Autossa on vielä kuumempi, aurinko paahtaa korkealta edestä ja värikkään intianpuuvillapaidan selkämys hiostuu autonistuinta vasten. Ilma on pölystä utuinen. Juon ahnaasti, ja vettä valuu kaulalle. Kaiuttimista soi Bombay Dreams, väännän musiikin kovemmalle, pakenen tätä kuumuutta toiseen maahan, johon se kuuluu.

Nyt tämä auto saa lähteä, vaihtua kunnolla ilmastoituun malliin. Viimeinen hikimatka. Asvaltti tuntuu hohkaavan lämpöä ja mietin ohimennen, miten renkaat kestävät sen. Vilkaisen peilistä takanani olevia talvirenkaita, suurta sitomatonta kuormaa ja tiedän, että kolaritilanteessa minulle kävisi hullusti. Tästä olisi ihan hyvä lähteä. Ajatus välähtää niin nopeasti, että melkein en saa sitä kiinni, kun elämänhaluni johdattaa tietoisuuden aivan muille urille. Palaan ajatuksissani takaisin varovaisin askelin, ja tottahan se on: toteamus on vailla mitään itsetuhoisuutta.

Jos kuolisin nyt, en katuisi mitään. Elämäni on hyvää juuri näin, juuri nyt.

Se on tyynnyttävä ajatus, joka saa kaiken loksahtamaan oikeisiin mittasuhteisiin ja nostaa tärkeimmät asiat päällimmäisiksi. Annan ajatusten pyyhkäistä koko elämäni yli kuin ohimennen, kuumuus, paarma auton ikkunassa, miljardit vihreät ohikiitävät lehdet tienvarren puissa. Ne, joita rakastan. Eteenpäin vievä musiikin rytmi.

Alan laulaa mukana.

Kotiin

Kuuman päivän iltana ilmassa on helmiäistä. Aurinko on paahtanut heinänsiemeniä koko päivän, niiden kypsä aromi sekoittuu apilankukkien medentuoksuun ja ylikypsiin ahomansikoihin. Helteestä nuutunut vehreys alkaa elpyä.

Äkkiä loitompana horsmikossa vilahtavat valtavat korvat. Nuori metsäjänis loikkii kukkien keskessä. Pysähtyy välillä syömään ja kuulostelee herkkänä joka suuntaan. Lopulta pompahtelee hallitusti kuin jännitetty, vapauttamaton jousi kuusiaidan raosta piiloon. Päivänkakkarat seisovat sen jälkeen liikkumatta, hohtavat hämärässä koko yön.

Iltauinnin jälkeen olo on nälkäinen ja tyytyväinen. Kaakaokupillinen höyryää pöydällä. Pikkukoira haukahtelee unissaan.

Rastas

Minulla on erityissuhde lintuihin, on aina ollut. Avara ilma, lento, keveys ja sitkeys viehättävät. Kädessä lintu on ihmeellisen hauras ja kestävä rakennelma. Silmissä on kesyttömyys, joka ei koskaan häviä.

Koko alkukesän linnut ovat olleet uskollisia seuralaisiamme, kun paaperramme pikkukoiran kanssa aamuyöstä unisina pihalle. Nyt hellepäiviä piristää iloinen piipitys, kun siepot ja tiaiset kaitsevat joka paikkaan ehtiviä poikasiaan pihapuissa. Työpöydän äärestä katselen työn lomassa naapurin pihamaalle, jossa hyppelee milloin minkäkinlaisia siivekkäitä. Myös rastaita. Ja myös mansikkamaalla.

Pelastin ensimmäisen rastaan mansikkaverkoista jo lapsena. Peitin linnun pään ja kun se oli hiljaa, leikkelin saksilla varovasti siipiin takertuneen verkon pois. Päästin linnun ja toivoin parasta. Se oli räkättirastas, tuo yksi vihatuimmista linnuista, ja sen sydän sykki kiivaasti ja lämpimästi kättäni vasten. Siitä lähtien olen vastustanut intohimoisesti mansikkaverkkoja.

Ei ole "ikävä sattuma" että lintu kuolee verkkoon. Se on tarpeeton ja julma kuolema, joka aiheutuu ihmisen typeryydestä ja huolimattomuudesta. Mitkään marjat eivät ole sen arvoisia.

On hyväksyttävä se, että kaikkea ei voi hallita. Joskus sadon vie halla, joskus sitä verottavat tuhohyönteiset, etanat, myyrät, kaniinit tai vaikka rastaat. Ratkaisu ei ole hyönteisen tai eläimet tuhoaminen vaan järjen käyttö ja ennaltaehkäisy. Harmikseni ns. tuhoeläinten viha ja metsästysmyönteisyys tuntuu olevan täällä maalla erityisen sitkeää.

Naapurissamme asustelee vanha mies, joka on viritellyt mansikkamaalleen verkkojen sijaan kaikenlaisia linnunpelättimiä. Ne eivät kuitenkaan estä uteliaita ja älykkäitä rastaita hyppelemästä lähistöllä, ja mies onkin ottanut tavaksi ammuskella "varoituslaukauksia" haulikolla. Tänä aamuna heräsimmekin sekä 5.20 että 7.30 puolittaiseen sydänkohtaukseen, kun ukko paukutteli taas pyssyään.

Oikea paha olo tuli kuitenkin vasta sitten, kun huomasin, että mies ei ole ampunutkaan ilmaan. Ehei, mansikkamaalle on ripustettu ilmeisesti jonkinlaiseksi pelotteeksi kuollut räkättirastas. Tapettu elävä eläin, jolla on todennäköisesti poikasia ja joka on myös rauhoitettu. Äkkiä naapurin leppoisa pappa muuttuu silmissäni murhaajaksi, joka ammuskelee meille päin ilman mitään harkintaa. Sieluni silmillä näen jo, miten aseen tielle voisi vahingossa joutua myös yksi salamannopea koiranpentu, ja koiraa kohtaan syntynyt kiintymys iskee vastaan kuin murskaava hyökyaalto. Rastaan järjetön kohtalo itkettää, mutta turvallisuuteeni ammuttu särö saa tiukan vanteen kiristymään rinnan ympärille.

Koira tulee katsomaan, mikä on hätänä. Se on kaunis ja suloinen ja mittaamattoman arvokas.

Mies poimii mansikkasatoaan helteisessä iltapäivässä. Kirkkaan verenpunaisia marjoja.

Pois pelosta

Eilinen uni jäi mietityttämään. Yleensä tämäntyyppiset unet päättyvät kuolemaan, aikaisemmin monesti myös siihen, että minusta tuli tappaja. Oli outo ja uudenlainen käänne, että pääsinkin livahtamaan painajaisesta kuin koira veräjästä. Ja että kaiken kukkuraksi uneen tuli lopuksi tuo rahan löytämisen/saamisen teema, joka liittyy poikkeuksetta hyviin uniin.

Olen aiemminkin hehkuttanut unielämääni. Tätä öistä elokuvateatteria, jonka hämärässä aulassa lippua ostaessaan ei koskaan voi tietää, mitä tällä kertaa näytetään. Joskus fantastisia seikkailuelokuvia, joskus jäätäviä trillereitä.

Unien perua lienee pimeänpelkona näyttäytyvä pelkoni, että katsahtaisin illalla sisällä ikkunaan ja erottaisinkin jonkun tuijottavan ikkunasta sisään, rävähtämättä. Niitä unia näin aikanaan paljon ja hullun tuijotus jäi vainoamaan päivälläkin.

Sitten minulla on tietysti näitä tavallisia pelkoja, läheisen menettäminen, tulipalo, kipu ja kuolema, joita varmasti pelkäävät lähes kaikki muutkin ihmiset. Mutta lisäksi minua vaivasivat muutama vuosi sitten lievät, irrationaalisilta tuntuvat pelot. Ne olivat ohimeneviä tunteita, jotka sain järkisyin vaimennettua, mutta silti ne aina palasivat. Ajoittain esimerkiksi huolestuin, että minulle tulisikin yhtäkkiä vauvakuume, vaikka en ole koskaan halunnut lasta. Tai että kuulisin jumalan äänen ja hurahtaisin uskoon, vaikka olen aina ollut ateisti.

Tällaisia kummallisia ja täysin järjenvastaisia tunteita oli, vaikka olin kolmikymppinen, elämääni tyytyväinen ja monessa suhteessa menestynytkin nainen, jolla oli hyvä parisuhde ja vakaa taloustilanne. Nyt jälkeenpäin tajuan, etten oikeastaan pelännyt noita yksittäisiä asioita vaan sitä, että elämäni ei järjestyisikään niin kuin olin ajatellut. Että olisin ollut väärässä oman elämäni ja omien valintojeni suhteen. Ja että osoittautuisin erilaiseksi ihmiseksi kuin luulin olevani. Juuri se, että olin niin tyytyväinen elämääni mutta en täysin luottanut siihen, aiheutti nuo pelot.

Sitten elämäni muuttui, kun sairastuin. En pahasti, mutta riittävän vakavasti, jotta elämäni meni uuteen kuosiin. Lääkäri oli hyvin rauhallinen ja ystävällinen ja vältti käyttämästä sanaa kasvain niin pätevästi, että tajusin sen oikeastaan vasta vastaanotolta lähdettyäni. Marssin suoraan vaatekauppaan ja ostin kirkkaanpunaisen paidan. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen - en ajatellut mitään, marssin vain vaatehyllyltä kassalle. Olin kuin meditatiivisessa tilassa, täysin vapaa ajatuksista. Minulla on se paita vieläkin, se on Voimapaitani, johon kiteytyy kaikki taistelutahtoni.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ja nyt huomaan, etteivät vanhat huolenaiheet enää vaivaa. Olen rauhallisen varma, että jumalat eivät ala minulle jonain päivänä huudella taivaista, kun eivät ole niin tehneet tähän päivään mennessä. Ja että perheeni koostumus on nyt juuri sopiva, ja voin viis veisata niistä ihmisistä, jotka pelottelevat lapsettoman ihmisen vanhuuden yksinäisyydellä. (Enhän itsekään aio olla omille vanhemmilleni mikään vanhuuden tuki ja turva. Eivät lapset ole mikään automaattinen vakuutus.) Olohuoneessamme nukkuu palovaroittimen alla pedissään vielä herkkänenäisempi viiksekäs varoitin, ja minusta tuntuu, että se ikkunasta tuijotteleva hullukin on lähtenyt naapurikylille.

Uskoton

"Ajatus, että uskon voi löytää, onkin uskovien suurin väärinkäsitys. Jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus, aivan kuten uskominenkin on. Pitäisikin ehkä puhua enemmän ateismiin liittyvistä tunteista ja vähemmän sen "rationaalisuudesta". Uskonnottomuuden pulmallisin puoli ei Suomen kaltaisessa maassa ole sortotoimien kohteeksi joutuminen, vaan se hämmennys ja ulkopuolisuus, jota valtaenemmistön usko herättää."

Anu Silfverberg kiteytti tässä HS:n Nyt-liitteen kolumnissa 11.6. mielestäni aivan nerokkaasti ja samastuttavasti sen, mistä ateismissa/uskonnottomuudessa voi olla kyse.

En tiedä, onko perää siinä, että jotkut ihmiset tarvitsisivat uskoa johonkin ja toiset eivät. Että aivot olisivat rakentuneet niin ja jotkin geenierot määrittäisivät, kenellä on valmius hengellisyyteen tai henkisyyteen ja kenellä ei. Ja että minä kuuluisin niihin, joilla ei vain ole uskoa eikä tarvetta siihen.

Totuus kuitenkin on, että yrityksistäni huolimatta en ole elämässäni koskaan aidosti uskonut mihinkään muuhun kuin käsin kosketeltavaan todellisuuteen. Kuten Silfverberg toteaa, kyse ei ole siitä, että kyseenalaistaisin järkisyin ja loogisesti perustellen, onko jotain jumalaa olemassa, vaan siitä, että en vain yksinkertaisesti koe, että niin olisi. Se on täysin tunneasia. Tietysti voin sitä perustella vaikka minkälaisilla akateemisilla väittelyillä, mutta "jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus", se on vahva ja turvallinen tunne siitä, miten minun elämäni on järjestynyt. Minun elämäni on kuolemaan päättyvä kokemus, johon ei vaikuta mikään ylempi voima tai kohtalo.

Tein kerran erään testin, jossa mitattiin elämän eri osa-alueiden tasapainoa. Tuloksen mukaan elämäni oli muuten tasapainossa, mutta siitä puuttui täysin henkisyys. Totta kyllä, mutta minua tulos ärsytti - miksi oletetaan, että henkisyys tai hengellisyys on väistämättä tarpeellinen osa kaikkien ihmisten elämää?

Siitä syntyykin se ulkopuolisuuden tunne, jota tosin pidän aika harmittomana. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi ihmiset uskovat. Mihin he tarvitsevat uskoa, oli kyse uskosta yhteen tai useampaan jumalaan tai vaikkapa vain sielun katoamattomuuteen? Leikillisetkin viittaukset karman lakiin tai siihen, mikä itse kukin on ollut edellisessä elämässään, ja enemmistön ihmeellinen halu kuulua kirkkoon ihmetyttävät minua ja aiheuttavat välittömän vieraantumisen tunteen. (Tähän täytynee lisätä, että suhtaudun melko kielteisesti kaikkiin uskonnollisiin organisaatioihin.)

Ymmärrän uskonnon järjellä silloin, kun vaikuttaa siltä, että ihminen todella tarvitsee uskoa. Usko voi olla kaunis asia. Mutta silloinkin huomaan perustelevani itselleni asian niin, että tämä ihminen on vain päättänyt uskoa - en käsitä ilmiötä, jossa usko syntyisi sisältäpäin, intuitiivisesti. Itse olisin määritelmien mukaan varmaankin ateisti, mutta ei ole kyse siitä, että olisin päättänyt olla uskomatta - minulla ei vain ole uskoa eikä sisäsyntyistä tarvetta siihen. Nähdäkseni tässä kumpikaan osapuoli ei voi ymmärtää toista, koska yhteistä kokemusmaailmaa ei ole. Eikä kumpikaan näkemys ole toista parempi.

Uskonnollisuus hämmentää minua. En ymmärrä sitä. En ole mitenkään yltiörationalisti, vaan hyvinkin voimakkaasti tunneihminen, mutta tämä ei vain ole minun juttuni.
Ja jos uskovaiset kokevat uskonnottomuuden samalla tavalla, ei ole ihme, ettei yhteisymmärrystä synny.

Tämän aamun hämmennys

Olin junassa, joka olikin lentokone sen jälkeen, kun se oli kaapattu ja minun käsketty siirtyä toiseen vaunuosastoon. Olimme kaikki rauhallisia, mutta peloissamme, näin sen muiden silmistä. Oli päätetty olla hiljaa ja totella. Kaappaajia oli kolme, aivan tavallisen oloisia ihmisiä.

Kiinnitin turvavyön tiukasti ja ikkunasta huomasin, että vieressä lensi toinenkin lentokone, yhtä valkoinen ja jättimäinen. Liian lähellä. Oltiin jo aika matalalla, ja alhaalla kiisi samaan suuntaan maastonvihreä juna, josta näin lukea numeronkin, N778. Sain pahan aavistuksen, että nämä kaikki asiat liittyvät jotenkin yhteen, mutta en tiennyt miten, ja joka tapauksessa saattaisimme milloin tahansa törmätä vieressä lentävään koneeseen. Yritin varoittaa asiasta, kirjoitin jopa tiedot ylös, mutta en tiennyt, kuunneltiinko minua. Yksi kaappaajista heitti muistilappuni roskiin, enkä löytänyt sitä enää.

Pääsimme kuitenkin maahan ehjänä, laskeuduimme jonnekin Venäjälle. Emme tietenkään olleet jääneet henkiin vahingossa, kaikella oli tarkoituksensa. Meidät kaikki - ja koneeseen mahtui pitkälti yli sata henkeä - pantiin jonoon. Jonotimme mäenrinteellä olevilla loputtomilla puusta rakennetuilla, auringossa haalistuneilla portailla, ja kun jono eteni, näin, että jonotimme pääsyä valkoiseen, avaruussukkulalta näyttävään alukseen. Tämä oli jokin koe, josta kukaan meistä ei selviäisi hengissä. Eikä olisi tarkoituskaan. Tämän takia meidät oli tänne tuotu, lennätettäväksi avaruuteen koekaniineina.

Ryömin piiloon vaivihkaa portaiden alle, ja portaat olivatkin valkoista lakanakangasta. En ollut varma, olinko kunnolla piilossa, mutta ainakin sain lisäaikaa. Piileskelin pitkään ahtaassa raossa nurmikon ja portaiden välissä. Tuli ilta, ja jonotus keskeytettiin yöksi. Palasimme hämärän savuiselle juna-asemalle, ja sieltä jonkinlaiseen parakkiin yöksi.

Aamulla ovelle koputettiin, oli hirveän valoisaa. Minulle kerrottiin eri kielillä, että saisinkin lähteä. Ilmeisesti kiitokseksi siitä, että olin estänyt lentokoneiden yhteentörmäyksen. Lisäksi sain rahaa, kuten tuhannen markan seteleitä, jotka olivat vielä leikkaamattomina arkissa.
Olin vapaa ja tavattoman huojentunut, mutta minulle ei ikinä selvinnyt, kuka tämä kolmikko oli, ja miksi he toimivat näin.

Katkeamaton

The sea at springtime.
All day it rises and falls,
yes, rises and falls.

- Yosa Buson


Meri keväällä.
Kaiken päivää nousee, laskee,
niin, nousee, laskee.

* * *

Elämä on hyvää. Selvisin pitkästä ja hallinnantarpeeni takia stressaavasta reissusta, ensimmäisistä yöpymisistä vieraassa paikassa koiran kanssa, vaativista vanhemmistani, joiden kanssa piti ottaa yhteen koirankasvatuksesta, ajeluista ympäri vilkasta kaupunkia ja pennun vahinkopissoista kyläpaikkojen matoille. Toisaalta tapasimme ihania ihmisiä ja koiria, saimme apua ja neuvoja ja kehujakin, ja molemmat paljon lisää itseluottamusta.

Kotiinpaluu oli yhtä riemastuttavaa pennulle kuin minullekin. Silläkin oli ollut koti-ikävä, yllätyin. Nukuimme sikeät unet ja sitten pystyimme taas nauttimaan paremmin toistemme seurasta. Molemminpuolinen luottamus on kasvanut hurjasti, huomasin tänä aamuna.

Hieron pennun niskaa pehmein käsin ja se rentoutuu huokaisten syliini. Muuttuu painavaksi ja hengittää syvään. Nousen venyttelemään, ja koira ottaa minusta mallia. Hymyilyttää.
Sitten astumme ulos kesään, ihanaan, virvoittavaan, loputtomaan sateeseen.
Pavut kasvimaan mullassa. Sateen kietoma ikuinen vihreys. Talitiaisen poikaset lähdössä pöntöstä.

Mieli lepää. Aika ja kasvu on loputonta.

Omenankukkia

Eräänä yönä katson peiliin, ja peilikuvani on koira. En kuitenkaan ole itse muuttunut koiraksi ja tiedän sen. Ajattelen vain, että asentoni näyttää peilistä erilaiselta, koska koira-peilikuvani ei voi olla siinä asennossa kuin olen.

Nettiyhteys on toista viikkoa poikki. Olisi paljon kirjoitettavaa. Sen sijaan menen ulos sateeseen valokuvaamaan ja ihastelen taukoamatonta vihreyksien kirjoa. Saan nukkua pitkästä aikaa ensimmäisen kokonaisen yön, ja kun unelias pentu venyttelee pihanurmella, tuntuu ensimmäistä kertaa, että koiran omistaminen voi olla helppoakin.

Kieliopintoja

Jossakin vaiheessa, ehkä pari viikkoa sitten, alkoi olla helpompaa. Kuin maailma olisi nytkähtänyt puoli astetta, takaisin kohdalleen. Aloimme tottua toisiimme ja vähitellen ymmärtää toisiamme. Olemme saaneet rutiineja. Minä huomasin, että koirat käyttävät korviaan pitkälti samalla lailla kuin kaniinit, siis ilmaisevat samoja tunnetiloja samalla lailla. Olen oppinut tunnistamaan erilaisia haukkuja ja vinkunoita, ja reagoimaan oikein eri tilanteissa.

Pentu taas on kasvanut ja kehittynyt: sen ei tarvitse päästä enää jatkuvasti ulos, se on alkanut erottaa taluttimen ja lelujen eron ja se, mitä sanon infantiiliksi käytökseksi (imemisrefleksistä muistuttava nuoleminen ja jyrsiminen) on vähentynyt paljon. Ennen kaikkea se on oppinut suuntaamaan energiaansa juoksemiseen ja leikkimiseen, ja luottamaan meihin niin, että rentoutuminen on mahdollista. Olen jopa saanut leffailtani takaisin. :-)

Luottamuksen myötä kasvaa myös molemminpuolinen kiintymys. Välillä hermoja koetellaan kummallakin, mutta hetkittäin tuntuu, että koiran kanssa elämä on aika kivaa. Viehkeä eläin.

Rajoituksista

Tänä keväänä aivolisäkekasvaimen hoitolääkitys on purettu, ja odottelen kuun lopussa olevia kokeita. Olo on aika mahtava. Tunnen itseni terveeksi, vahvaksi ja hyväkuntoiseksi. Joka perjantai iloitsen siitä, ettei tarvitse enää ottaa väsyttävää, mielialaa laskevaa ja lauantaipäänsärkyä aiheuttavaa viikkolääkettä. Olen myös muistellut aikaa, kun ystäväni a havaittiin. Silloin en voinut mm. harrastaa liikuntaa huimauksen, lihasheikkouden ja muiden oireiden takia, olin päänsärkyinen ja lääkityksen aloitettuani suorastaan vajaakuntoinen. Tunsin oloni sairaaksi, voimattomaksi ja onnettomaksi.

Nyt kaikki on toisin. Vaikka tiedän nyt, että terveys on hauras ja vaihteleva ominaisuus, nautin siitä täysin sydämin. On kevät, kaikki uhkuu voimaa ja kasvua, ja tunnen itseni tyyneksi omassa ruumiissani. Nautin siitä, että jaksan juosta, haravoida, istuttaa orvokkeja aurinkoisena iltana puutarhassa.


Työn puolesta olen tänään perehtynyt vammaisuuteen, toimintarajoitteisiin, esteettömyyteen ja siihen, miten yhteiskunnassamme on otettu huomioon ihmiset, joiden toimintakyky ei vastaa ns. normia. Se on herättänyt paljon ajatuksia terveydestä, sairaudesta ja normaaliudesta.

Olen tähän asti koettanut kohdata fyysisesti tai henkisesti jollakin tavalla rajoittuneet ihmiset ihmisinä, päästä oman hämmennykseni yli ja nähdä ulkoisten asioiden taakse. Olen pyrkinyt olemaan suvaitsevainen, ja joskus ylitietoisestikin pohdiskellut, onko se, että esim. vammaista ihmistä pyrkii kohtelemaan erityisen ystävällisesti, myös jonkinlaista turhaa erottelua. Pystyisinkö joskus suhtautumaan aivan kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti? Filosofista pohdiskelua siis - lähtökohtana kuitenkin se, että toimintarajoitteiset tai vammaiset ihmiset ovat jokin minulle hieman tuntemattomampi, heterogeeninen ihmisryhmä, joiden elämä ei yhteiskunnallisista syistä ole yhtä helppoa kuin omani.

Tämä herätti:
Maailman terveysjärjestö on luonnehtinut:
"Vammaisuus on kokemus, joka kohtaa jossain määrin jokaista ihmistä. Elämänsä eri vaiheissa kaikki kokevat eriasteisia rajoituksia toiminnassaan terveytensä vuoksi. Vammaisuus ei ole asia joka koskee vain vähemmistöä, se on kaikkien ihmisten yhteistä kokemuspiiriä."

Tämä oli iso muutos ajattelussani, ja juuri se, mitä tarvitsin. Jos alankin ajatella, että olen itsekin joissakin tilanteissa ollut ja tulen olemaan toimintarajoitteinen (kuten kaikki muutkin), olemme kaikki samalla viivalla. Mikä huojentava lähestymistapa! Voin kokonaan poistaa aivoistani sen me vs. vammaiset ihmiset -ajattelun. (Katsotaanhan sitäpaitsi autismikirjonkin oireet toimintarajoitteiksi ;-)

Kyse ei olekaan jonkun ihmisen ominaisuuksista tai tilasta, vaan yksilön ja ympäristön suhteesta: jokainen meistä on jossakin tilanteessa toimintakyvytön, toiminnaltaan rajoittunut tai jotenkin vammainen. Toisista se vain näkyy selvemmin päällepäin.

Tässä on minulle aidosti tasaveroisen, suvaitsevaisen ja empaattisen suhtautumisen siemen.

Koiranruusuja

Olen aina silloin tällöin paikallisessa kukkakaupassa kiireapulaisena. Kun vasta aloittelin työuraa, olin siellä enemmänkin, nykyisin vain muutamana päivänä vuodessa. Tämä oli sellainen viikonloppu, täynnä liljantuoksua ja ruusunkukkia. Rakastan kukkien parissa touhuamista, mutta monta päivää en jaksaisi tehdä floristinhommia, työ on fyysisesti erittäin rankkaa. Ja lisäksi pitää tietysti jaksaa olla aina ystävällinen asiakaspalvelija, mikä sekään ei onnistu kovin pitkään. :-)

Joulun alla on yleensä ollut pidempi pesti kukkahommissa, mutta muutama vuosi sitten jätin kodin ulkopuolella työskentelyn aivan harkitusti vähemmälle. Parin viikon urakastani oli kulunut ehkä puolet, kun tulin yhtenä iltana kotiin ja tajusin, että adhd-puolisoni oli alkanut lipsahtaa irti tutuista rutiineista. Töitä oli tehty liian pitkää päivää, syöminen oli unohtunut, valot sytyttämättä. Oli vuoden pimein aika, mikä muutenkin vetää puolison mielialan pohjalukemiin, ja hänen elämänsä näytti olevan yhtä ankeaa hämärää.

Ei enää tällaista, päätin silloin. Tajusin, että hän tarvitsee minua tuollaisina päivinä, enkä enää halunnut olla poissa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Myöhemminkin, vaikka apuna olivat adhd-lääkkeet, vannotin aina lähtiessäni, että muistaa syödä ja pitää taukoja työstä ja nauttiakin elämästä.

Nyt on toisin. Tajusin sen lauantaiaamuna lähtiessäni. Minähän jätin puolisolle kotivahdin, tämän koiranpennun. Voin olla täysin huoletta, hän kyllä pitää itsestään nyt huolta, muistaa syödä ja nauttii elämästä koiran kanssa vaikka palloleikeissä. Siinä on nyt se sisältö elämään, mikä ennen puuttui. "Vuorotellen riehua ja löhöä", kuten puoliso luonnehtii hilpeästi.

Pentu on ollut meillä kohta kuukauden, ja hyviä hetkiä on jo huomattavasti enemmän kuin huonoja. Ovat hitsautumassa hyvin yhteen, adhd-puolisoni ja tämä (ehkä yhtä adhd) koira.
Kun palaan kotiin väsyneenä kaikesta kukkapörhöilystä, minua tervehtii iloisen hännänheiluttajan lisäksi onnellisen ja tyytyväisen oloinen rakas.

Hidas matka

Unessa en taaskaan ylety jarrupolkimeen ja menetän auton hallinnan.

Herättyäni huomaan nukkuneeni liian pitkään, mutta keittiössä kohtaankin aurinkoisesti hymyilevän adhd-puolison, joka on jo hoitanut pennun ja kaiken ja siemailee tyynenä aamukahviaan. Hänen katseessaan on jotakin uutta iloa, huomaan. Se sykähdyttää. Jokin tarkoitus tällä kaikella.

Kolme viikkoa on kulunut, ja vähitellen elämä alkaa helpottaa. En enää herää ylettömän monta kertaa yössä vain katsomaan kelloa. Pystyn järjellä tajuamaan, että pennusta kasvaa jonakin päivänä aikuinen koira ja sitten elämä palaa taas uomiinsa. Silti huomaan eläväni päivän kerrallaan, tai vain puoli päivää, tai vain pari tuntia. On vaikea ajatella eteenpäin. Onneksi, onneksi puoliso ei halunnut lasta, vaan koiranpennun, huokaisen. En suoraan sanoen tiedä, miten olisin kestänyt lapsen. Nämäkin viikot kun ovat naulinneet minut seinää vasten sellaisella voimalla, että rimpuilu on ollut hyödytöntä.

Poltan stressiä liikkumalla. Väsymys ei tule vastaan. Koetan tyhjentää päätäni ja keskittyä jalkojeni takovaan rytmiin. Musiikki pauhaa mahtipontisena kuulokkeissa ja sekoittuu linnunlauluun. Keuhkoissa on pumpulia, ja huomaan, että lepät roikottavat pörheitä norkkojaan tien molemmin puolin. Hengitä. Järvi on koboltinsininen, jäät ovat lähteneet, pelloilla hyppelevät rastaat, ja leskenlehdet availevat nuppujaan tien vierellä. Sataakohan huomenna aamulla, kun pentua pitää viedä ulos? Mitenköhän niillä siellä kotona menee? Ylihuomenna tulee yksitoista viikkoa ikää, vasta. Miten päivät kuluvat näin hitaasti?

Kotipihalla huomaan, että kurjenmiekat ovat alkaneet työntää vaaleanvihreitä versoja mullasta. Jalat ovat väsyneet, mutten tunne päässeeni perille.

Hate mail

Unessa pakenen ja jätän kaiken. Olen vanhojen, nyt jo unohtuneiden ystävien seurassa ja käyn sanomassa itselleni: "Viisi minuuttia." Nyökkään. Hetken päästä kerään tavarani pöydältä, vain tärkeimmät, jätän kirjat ja avaimet, jottei lähtöäni heti huomata. Irti kaikesta, tänne en enää koskaan palaa. Lähden vaivihkaa polkupyörällä sokkeloisiin amerikkalaisiin kaupunkikortteleihin, lentokenttää kohti. Toiselle mantereelle. Jossakin ylhäällä lentää hanhiparvi, samaan suuntaan.

Herään pennun vinkumiseen, eivät ne olleetkaan hanhia. Pennun pitää päästä heti ulos, kun se herää. Puoliso toppuuttelee, vastahan puolitoista tuntia sitten käytiin ulkona. Siristelen kelloa ja päätän: nopeasti vain, ja sitten takaisin nukkumaan.

Puoli tuntia myöhemmin seison jäätävässä tihkusateessa yöpaitasillani ja olen vappusalkona pennulle, joka on kiertänyt hihnan kolme kierrosta ympärilleni ja roikkuu nyt jaloissani purren ja retuuttaen hihnaa. Se riehuu hulluna, ärisee ja on täysin tavoittamattomissani. Olen kannustanut, maanitellut ja uhkaillut, mutta pennulla ei ole pissahätä. Sisälle sitten vain ja kymmenen minuutin päästä uudestaan ulos. En halua mitään kymmenminuuttisia! Ajattelen lämmintä sänkyä ja vapaita unia ja kaikkea sitä ihanaa, mikä seuraa, jos helvetin piski nyt vain suvaitsee pissata.

Olen jo niin raivoissani itselleni ja pennulle, että voisin karjua, paiskoa ovia ja huonekaluja, potkia koiraa tai tulla hulluksi. Vitun idiootti. Purskahdan itkuun. Seison paljain säärin kylmässä maalaismaisemassa keskellä pihaa itkemässä aamuvarhain, ja pentu räyhää ympärilläni kuin heikkopäinen. Hetken päästä hihnan veto hellittää ja huomaan pennun katsovan minua kysyvästi pää kallellaan. On se suloinen, ehdin ajatella, ennen kuin sen kaksi sekuntia kestänyt kiinnostus lopahtaa ja se alkaa taas purra ja riehua. Ei sinusta ole koiranomistajaksi, tai minkään eläimen. Onhan se nähty. Kärsivällisyys ei riitä, ja sitten sitä huudetaan viattomille luontokappaleille.

Alan napsahdella, ja vihaan itseäni. "Ei vittu sitten!", huudan pennulle ja alan kiskoa sitä hihnasta sisälle, liian rajusti. Se haraa vastaan ja katsoo minua moittivasti. Karjun mielessäni kirosanoja ja raahaan pennun eteiseen, jossa se alkaa ryntäillä ja tekee hihnassa voltteja. Vittu ei vittu kiinnosta! Täytän taskuni nameilla ja remmon pennun takaisin ulos, portaissa se aristaa toista jalkaa hetken. Ihan oikein sille, mua ei vittu kiinnosta vaikka kuolis saatana.

Heitän nameja nurmikolle ja kehotan pentua tekopirteästi etsimään, yritän suunnata molempien turhautumisen johonkin hyvään. Kirsun tutkiessa maata innokkaasti mieleen tulee iltaromahdus kahden päivän takaa, kun tunnustin puolisolle olevani ahdistunut. Ja viallinen, koska en pidä koiranpennuista. En ole koskaan pitänyt. Vääränlainen. Niissä on jotakin avutonta, hoivaa tarvitsevaa, samanlaista kuin vauvoissa. Jotakin minkä koen joskus jopa vastenmielisenä. Huomaan pitäväni paljon söpömpinä villieläinten pentuja, jotka eivät tarvitse ihmistä mihinkään. Nyt tunnen, että minut on kahlehdittu taluttimen toiseen päähän, ja siinä sitten rimpuilemme koiran kanssa molemmat. Huono ihminen.

En voi olla vihaamatta pentua juuri nyt, se on kuin syövyttävää myrkkyä. Pennulle ei saa koskaan huutaa, se ei ole sen syy. Koiran niska on herkkä ja voi vahingoittua, jos hihnasta vedetään. Olet hirviö. Kauhea, julma, vihattava ihminen. Pentu alkaa pelätä sinua. Sinulla ei saisi missään nimessä olla koiraa, et ansaitse sellaista. Vitun typerä ja jääräpäinen, hermoheikko kilari. Parjaan pentua, koska on vielä vappuaattokin. Ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä.

Vihdoin koira kyykistyy. "No vittu hyvä!" kehun ja painumme saman tien sisälle. Pentu pitäisi aina palkita, kun se tekee tarpeensa ulos. Ja vitut. Haluan sänkyyn. Itsekäs paska.

Paha olo jää sisälle. Sänky on pehmeä, mutta en osaa nauttia siitä. Enää ei nukuta. Huono. Epäonnistuja. Olisi oikein, jos koirasi vihaisi sinua.
Tuntuu, etten lämpene ikinä.

Huhtikuun lumi

Herään outoon valoon. On vielä hämärää, mutta keväisessä aamunkajossa on vieras vivahde. Avaan oven, ja tassuttelemme pennun kanssa portaille. Edessä aukeaa uusi maailma.

On aivan valkoista, yöllä on satanut lunta. Maisema on kääriytynyt pehmeään, tuoksuttomaan vaatteeseen. Pentu nostaa kuonoaan, musta kirsu tapailee ilmaa ihmeissään ja uniset silmät tuijottavat harmaaseen hämärään. Kylmä koskettaa kumisaappaissa paljaita sääriäni. Astelemme portaat alas hiutaleiden keskelle ja pihavalot luovat keltaiset valojuovansa lumeen. Maisema on kuin joulupostikortista.

Äkkiä herään ymmärtämään kaikkialta ympäriltä kaikuvan viserryksen, livertelyn, viheltelyn ja sirkutuksen. Talvimaisema onkin täynnä rastaita, peippoja, punarintoja ja tiaisia, jotka aloittelevat aamukonserttiaan. Pentukin kuuntelee, ja katseemme kiertävät metsänreunaa. Kuusen oksilla lumi ja linnut, kymmenet linnut. Laulu kuin puro.

Jätämme jälkeemme pienten tassujen ja kumisaappaiden jäljet koskemattomaan lumeen, kun vaellamme kohti metsänreunaa ja siellä sadoin siivin kutsuvaa kesää.

Lisää sitoutumiskammoisen tunnustuksia

Nyt meillä sitten on se pentu, jonka kanssa opetellaan elämään yhdessä ja ymmärtämään toisiamme. Rankkaa se on ollut, sen myönnän, ja olen sanomattoman kiitollinen kaikille koiranomistaja-ystävillemme, jotka jaksavat vastata kysymyksiimme ja rohkaista meitä jatkuvasti.

Rehellisesti sanottuna monet käytännön asiat eivät ole olleet lainkaan vaikeita. Lätäköiden pesu lattialta tai herääminen aamuvarhain viemään pentua ulos on tuntunut helpolta. Vaikeampaa on ollut katsella, kun pentu taluttimeen tottumattomana sinkoilee hihnan päässä kuin pingispallo, tempoo ja rempoo ja tekee voltteja, ja luottaa siihen, että sitä ei satu, vaikka meno näyttää hurjalta. Ystävät rohkaisevat: kyllä se hihnaan tottuu, sen pitää tottua. Ja kyllä sitä pitää kieltää, kun se näykkii sukkia ja jalkoja ja hihansuita ja kaikkea kiinnostavaa. (Huomiotta jättäminen kun ei auta, silloin alkaa vain armottomampi jalkojen pureminen.)

Kesti myös aikansa oppia, että kun pentu on hankalimmillaan, se on itse asiassa yliväsynyt, eikä osaa rauhoittua. Nyt koetetaan opettaa sitä rentoutumaan ja nukahtamaan, kun se vain kiehnää ja kääntyilee sylissä, pyrkii jyrsimään käsiä eikä millään malta nukkua.

Luotan kuitenkin siihen, että nämä asiat ratkeavat ajan kanssa, kun molemminpuolinen luottamus kasvaa ja vahvistuu. Kaikkein vaikeinta on ollut tämä sitoutuminen, se on ollut vielä vaativampaa kuin etukäteen jännitin. Että tässä on elävä olento, joka on hirveän tarvitseva. Enkä minä osaa tulkita, ymmärtää tai täyttää sen tarpeita. Ja minun täytyy oppia.

Varsinkin ensimmäisinä päivinä riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunne oli suuri. Huoli teki vatsanpohjaani tiukan solmun, joka piti valveilla öisin, sai lihakset tärisemään, vieroitti ruoasta (ja herkuista!) ja esti rentoutumasta. Mielessä pyörivät vain koira-asiat, enkä saanut sinne mahtumaan muuta.

Vähitellen on alkanut helpottaa. Välillä olo rentoutuu ja mieli keventyy. Silti huomaan siunaavani hetkiä, kun pentu vihdoin nukahtaa, vaikka vain tunniksi. Puolison lähtiessä stressitasoni nousee heti, ja soimaan itseäni, koska pentu tietenkin aistii jännitykseni. Eikä rauhoitu syliin, vaikka silmät seisovat päässä, haluaa vain maanisesti jyrsiä kättäni, kuin imemisrefleksin jatkeena. Oppiiko se joskus rauhoittumaan? Milloin? En ollut tajunnut, että pentu on aivan vauva, ja mietin, olisiko luovutusikää tosiaankin syytä nostaa kymmeneen viikkoon, niin kuin jotkut ovat ehdottaneet. Miksi kukaan edes haluaa koiranpennun, kun se on näin rankkaa?

Yritän pitää mielessä, että tuosta levottomasta lapsesta kasvaa aikuinen koira, jonka kanssa tulen viettämään lukemattomia iloisia ja huolettomia hetkiä. Nyt olemme vain molemmat niin väsyneitä, emmekä osaa levätä.

Yöllä, kaksin

Pitkän ja vaiheikkaan päivän jälkeen pentu ehtii nukahtaa ennen minua. Kuuntelen sen unia ja olohuoneen kelloa, joka raksuttaa hiljaisessa pimeässä melkein yhtä kovaa kuin mummolan seinäkello vuosia sitten, kun odotin unta. Peiton alla oli lämmintä ja mukavaa, mutta jotenkin niin erilaista kuin missään muualla.

Tämäkin hetki on erilainen kuin koskaan. Päivän tapahtumat tulevat mieleen kuvina: töyhtöhyypät soitimella Kemijoen rannoilla, häkellyttävän kookas hirvi kääntymässä metsään auton torven pelästyttämänä, aurinko kuumentamassa poskea auton ikkunan läpi, joutsenet tulvivilla pelloilla kuin syvänsinisessä lammessa, pieni pystykorvainen koira taukopaikalla opettelemassa hihnassa oloa, suuret linnut kaartelemassa korkealla Iijoen yllä, kikatusta ja rupattelua, pohjoisen kevättä vaaroineen ja vänkkyräoksaisine puineen, tietä tien jälkeen ja auton huminaa korvissa yöhön asti.

Kun suljen silmät, tuntuu kuin keinuttaisi hieman. Vauhti on jäänyt päälle. Niin on pennullekin, se kääntyilee levottomana unissaan. Ajatukset eivät rauhoitu, mietin, onko pakastimen ovi mennyt kiinni, jäikö kännykkään äänet päälle, miten yö tulee menemään.

Äkkiä pimeys katkeaa luomien takana. Avaan silmät ja nousen istumaan, ulkovalot ovat syttyneet. Kajossa lintulaudan alla näkyy metsäjäniksen voimakas hahmo. Suuret korvat kääntyilevät hämärässä vaaleina, mustat korvanpäät erottuvat selvästi. Kesken syönnin on noustava seisomaan ja kuuntelemaan kaukaista auton ääntä. Jään tuijottamaan eläintä lumoutuneena ja mietin, kuinka lähellä ja kuitenkin niin kaukana olemme kaikki toisistamme.

Sitten ulkovalot sammuvat ja jään pimeään. Ulkona olevasta musteensinestä erottuu vain korkealla kaartuva kimmeltävä tähtitaivas, joka kätkee alleen lukemattomia jäniksiä tänäkin yönä. Viereisestä huoneesta kuuluu tasainen rouskutus, kun kanit syövät heinää korsi kerrallaan heinähäkistä. Kuuntelen pennun tasaista tuhinaa ja tunnen, että sydämeni on täytetty piripintaan.

Valmis

En olisi uskonut sanovani tätä, mutta nyt tunnen olevani valmis uuden perheenjäsenen tuloon. Koiranpennun häkkiin on ommeltu kangashuppu, tarvittavat kynsileikkurit sun muut välttämättömyysvermeet (ja vähän muutakin :-) on hankittu ja talo siivottu koiranpennun tasolta.

Tietysti vielä jännittää ja tuntuu, etten osaa mitään, mutta henkisesti huomaan nyt kypsyneeni tähän. Sydämessäni on pennunkokoinen aukko.

Aamutee höyryää kupissa. Juon sen, ja sitten lähden.

Ystävyyden herkkuja

Olen nautiskelija. Enkä tunne siitä mitään huonoa omaatuntoa. Mielestäni se on vain ja ainoastaan hyvä asia, ja kaiken kukkuraksi elämästä voi nauttia sangen monilla tavoilla. Esimerkiksi nautin suuresti keskustelemisesta ja ystävien seurasta. Ruoalla herkuttelen usein, mielelläni ja ilman syyllisyyttä. Lenkillä käyn siksi, että kaipaan luontoelämyksiä, ja nautin musiikin rytmistä ja pauhusta. Mitkään kielteiset tunteet eivät saa minua lenkille, enkä näe sellaisessa itsen piiskaamisessa mitään mieltä. Siksi minusta ei koskaan tule vaikkapa maratoonaria, pidän hommaa aivan hulluna. :-) Itsekuri on täysin yliarvostettua nykyään, ja rehellinen elämästä nauttiminen taas aliarvostettua.

En ole aina ollut tällainen. Tai ehkä olen, mutta se ei ole päässyt esiin kaiken kontrolloinnin, stressaamisen ja suorituspingottamisen alta kuin hetkittäin. Kun aloin vihdoin nauttia elämästä, huomasin olevani hyvä siinä! Työpöydälläni on muistuttamassa kortti, jossa pienen norsun alla lukee: On tärkeää helliä itseään hyvillä asioilla ja ajatella, että on ne ansainnut. En kuitenkaan ole kovin usein muistutusta tarvinnut.

Olen saanut uuden ystävän, joka vaikuttaa olevan tässäkin suhteessa samanlainen kuin minä. Meillä onkin paljon puhuttavaa, kun vaikkapa pohdimme, mikä suklaa on kaikkein parasta. Soisin, että tämä on pitkän ystävyyden alku. Yhtä riemastuttavaa kuin uuteen kiinnostavaan ihmiseen tutustuminen on itsensä näkeminen uudesta näkökulmasta. Huomaan, että olen erilainen tutustumistilanteessa kuin olisin ollut vaikkapa viisi vuotta sitten.

Ensinnäkään en pelkää kasvojen menetystä, vaan lörpöttelen melko vapautuneesti ajatuksiani ja kyselen, mitä mieleen juolahtaa. Se on vapauttavaa ihmiselle, jonka piti aikaisemmin tehdä ennen kaikkea hyvä ja älykäs vaikutus uusiin ihmisiin. Nyt tuumin vain, että minun on paras näyttää todelliset värini alusta asti, jotta muiden on helppo päättää, pitävätkö minusta vai eivät. Kestän siis jo senkin mahdollisuuden, että minusta ei pidetä, ja käyttäydyn sen mukaan. Aiemminhan en edes ajatellut tietoisella tasolla, etten ehkä ole kaikkien mielestä mukava ja harmiton tyyppi. Nyt katson vilkasta, puheliasta itseäni ulkopuolelta ja minua alkaa hymyilyttää.

Huomaan myös, että minussa itsessäni on monia piirteitä, joista tässä uudessa ystävässäni pidän. En ole aiemmin kiinnittänyt niihin piirteisiin juuri huomiota, mutta nyt huomaan ne ja huomaan myös arvostavani niitä enemmän kuin luulinkaan - niin itsessäni kuin siinä toisessakin. Se vapauttaa minut olemaan entistä enemmän oma itseni, varsinkin, kun ystävänikin tuntuu hyväksyvän minut juuri tällaisena.

Tänään aurinko houkutteli ulos lenkille, ja näin kevään ensimmäisen nokkosperhosen. Lähetin sen ajatuksissani kolmensadan kilometrin päähän, tervehdyksenä näistä oivalluksista.

Valo on tänään kaunista sumua

Tämä on mustarastaiden laulusää. Ne eivät koskaan aloittele kevätsoolojaan auringonpaisteessa, vaan juuri tällaisena maalis-huhtikuun leutona, sumusateisena päivänä. (Niitä pitää osata kuunnella.) Heräsin aamulla toiveita herättävään sateen ropinaan ja kun vilkaisin ulos, toden totta: tänään ne ovat tulleet! Lintulaudan alla siemeniä nyppi matkasta väsyneenä komeanmusta keltanokka. Kohta kuusen alta ilmoille tuli toinenkin, joka piti tietysti ajaa apajilta pois.

Kun ilta alkaa viilentyä, menen portaille viheltelemään ja kuulemaan, vastaako joku.

(Ja kun ikkuna avataan seuraavana aamuna, puutarhasta kajahtaa peipposen laulu.)

Auringon tallaamat

Ikkunan ohi lentää hyttynen. Viistossa ilta-auringossa sen jalat piirtyvät ohuina auringon tallaamaa, sinertävää hankea vasten. Lasimaiset siivet heijastavat huhtikuun värejä kuin pikkuruiset peilit. On aivan tyyntä, lauha etelätuuli on pysähtynyt ja ripustanut helmansa puiden avoimille oksille. Aavistuksen autereinen ilma tuoksuu vienosti sulavalta lumelta ja lämpeneviltä kuusenoksilta.

Tiaiset ovat tiukuttaneet sydämensä kyllyydestä koko päivän, noppineet iltapalaksi pari siementä ja vaienneet pörheiksi palloiksi viilenevään metsään. Vastaheränneet kärpäset ovat ensipörinöidensä jälkeen jääneet eteläseinälle lämmittelemään ja ryömineet vaivihkaa laudanrakoihin yöksi. Räystäiltä vielä tippuva vesi soittaa hiljaista nocturnea.

Rinnassani pieni mustarastas laulaa ensimmäisiä tapailevia säkeitä. Huhtikuu. Kevät.
Uudet ystävät, joista olen yllättynyt ja onnellinen. Pieni koiranpentu, joka täytti kuusi viikkoa ja oppi pitämään korviaan pystyssä. Pehmeänenäiset kanit, jotka kevätilmaa ovenraosta nuuhkaistuaan intoutuvat vallattomiin hyppyhepuleihin. Vapaita, kiireettömiä hetkiä ja tuoksuvia teekupillisia.
Haltioitumista luonnon heräämisestä - käsi kädessä sen kaikkein rakkaimman kanssa.

Toukomettisiä odotellessa

Rentoutuminen on onnistunut jo aika hyvin, se näkyy unissakin. Viime yönä kuuntelin kevään ensimmäistä mustarastasta ja katselin aamuhämärissä vanhassa omenapuutarhassa käppyräisten puiden oksilla nukkuvia siniharmaita, pehmeänpulleita sepelkyyhkyjä.

Sen siitä saa, kun lukee iltamyöhällä Birdlifen lintutiedotteita. :-)

Kun vielä asuin kaupungissa, rakastin maaliskuuta. Se oli jotenkin katkeransuloinen kuukausi, lumi suli varhain pois ja paljasti karun maailman, josta etsimällä saattoi kuitenkin löytää pieniä timantteja - varhaisia hyönteisiä, sipulikukkien mullasta työntyviä versoja. Äänet kuuluivat selvemmin ja hiljaisuus oli syvempää, kun talvi ei enää pehmentänyt maailmaa.
Kuivaa asvalttia, sorapölyä, aurinkoa, lokkeja. Leppeä keväinen merituuli, hitaasti pitenevät illat. Ensimmäiset kevätkukat eteläseinustoilla.

Sisämaahan muutettuani olen yrittänyt sopeutua siihen, että maaliskuussa on vielä sekä lunta että pakkasta, ja paikalliset viettävät vapaapäivänsä hiihtoladuilla ja rinteissä. Alkuvuosina kapinoin, ahdistuin lumen määrästä ja siitä, että maaliskuu voi tuoda sitä taivaalta vielä puoli metriä lisääkin, kirosin hiihtohulluutta, kieltäydyin harrastamasta maaliskuussa enää talvilajeja ja kaipasin lintuja ja likaista, paljasta maata. Mitä iloa auringon lämmöstä on, jos se sulattaa häikäisevänvalkoisen hangen pintaan aaltokuviota, mutta ei yletä lämmittämään alla kylmänä makaavaa maanpintaa?

Vähitellen olen vastentahtoisesti hyväksymässä, että kaikki tapahtuu ratkaisevat pari viikkoa myöhemmin. Kevät tulee myöhässä, mutta on sitäkin intensiivisempi. Lumen vihdoin sulettua huhtikuun puolivälissä on jo niin lämmintä, että maa alkaa vihertää melkein saman tien. Kun vihdoin alkaa tapahtua, vauhti on hengästyttävä.

Huhtikuusta onkin tullut vuoden paras kuukausi. Se on lokakuun vastapari - kuukausi, jolloin talvi vaihtuu kesäksi. Kuun alussa yöpakkaset jättävät notkelmiin viipyvän kylmän, kuun lopussa aurinko paahtaa kuin kesällä ja lämpömittari kipuaa yli parinkymmenen asteen. Ensimmäinen viikko tuo peipot laulamaan aamuisin, ja joutsenet ja kurjet vaeltavat koko maan yli pohjoiseen kuin mahtavat kevään airuet. Sade ropisee hangelle ja muistuttaa, että routakin vielä sulaa. Jonakin aamuna herätessä ilma onkin täynnä tuoksua, ääniä, tuulenpuuskia, viserrystä, vaskensävyisiä kutsuhuutoja ja mahlaa virtaavia puiden oksia.

Siinä riittääkin sitten ihmettelemistä, minulla ja pienellä koiranpennulla.